Mikähän minussa on vikana, kun on niin vaikea saada ystäviä.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2012 klo 15:46"]

Jos kuitenkin tiedostat että olet tosiaan aika tylsä, niin eikö sinulla ole halua vähän laventaa elämänpiiriäsi, kokea jotain?? Tunnen pari sellaista "elämätöntä", ja heidän kanssaan ajanviettäminen on kuin juurihoitoa tehtäsiin. En saa mitään irti heistä, vastaukset ovat joo ja ei, tuppisuuna istutaan, mitään ei koskaan tehdä, ollaan ja möllötetään. Kadotaan vessaan pitkäksi aikaa ilmeisesti sosiaalista tilannetta karkuun jne. En vaan jaksa tällaista.

[/quote]

Olen itsekin "tylsä ihminen" ja minua tympäisevät ihmiset jotka ovat utelemassa henkilökohtaisista asioistani. Nämä sosiaaliset ihmiset eivät halua ymmärtää että jos toinen ei ota kantaa uteluihin parisuhteesta yms. Niin se tarkoittaa että ei halua puhua omista asiostaan puolituntemattoman kanssa. Toinen on että en tiedä tylsempiä aiheita kuin jonkun parisuhteen ruotiminen, minkä numeron JariPetteri sai viime kokeesta tms. Myönnän että en ole kovin kiinnostunut ihmisistä ja jos suoraan sanotaan niin suurimmalla osalla ihmisistä ole mitään mielenkiintoista tarinaa kuten ei itsellänikään. Tyhjänpäiväinen paskanjauhaminen on loppujen lopuksi rasittavampaa kuin hiljaa oleminen.

[quote author="Vierailija" time="14.04.2012 klo 10:17"]

Olisiko niin että elämässäsi vaikuttaneet onnettomuudet ja kolhut ovat saaneet sinusta yliotteen ja ne heijastuvat kaikkeen kanssakäymiseen. Ihmist haluavat rentoutua ystävän kanssa eivätkä aistia mitään negatiivista (ainoastaan satunnaisesti).
Pääsiäisenä meillä oli käymässä eräs vanha tuttavani joka kertoi kaikki vastoinkäymisensä ja sukunsa riidat minulle ja samalla koko perheelle. Oli todella raskasta kuunnella. Itsellenikin on sattunut kaikenlaista mutta en niistä heti ensimmäiseksi ala avautumaan.
En väitä että teet näin kuten ystäväni,mutta voi olla että sinun tulisi piristää sanomaasi, ts myydä itsesi positiivisena, rentona tyyppinä.

[/quote]

Minä olen ihminen, jolla ei ole elämässään äitiä (hän on alkoholisti) ja jolla on vaikea suhde isään, äitipuoleen ja sisarpuoliin. Sukua ei kiinnosta, luottoihminen on oma aviomies. Minä en KOSKAAN valita tilanteestani, mutta olen alkanut uskoa että sen vaistoaa minusta silti. En juttele vanhemmistani enkä käy heillä koskaan kylässä. En osaa ottaa osaa keskusteluun joka koskee omaa perhettä, mutta osaan kuunnella ja olla myötätuntoinen. Mutta tuntuu jotenkin väärältä, että koska olen kokenut rankkoja asioita (joihin en itse ole voinut vaikuttaa) niin jään siksi yksin. Että kun joku suru asuu minussa, minua ei jakseta. 

Olen positiivinen silti, seuraan maailman menoa, pidän erilaisista jutuista. Minut olisi helppo puhua mukaan ties minne, mutta kukaan ei ole aikoihin pyytänyt. Minulla on huumorintajua, minulla olisi juteltavaakin paljon. Mutta joku minussa karkottaa ihmiset pois. Varsinkin naispuoliset ihmiset. 

48, kuulostaa tutulta.

[quote author="Vierailija" time="20.06.2014 klo 13:13"]

48, kuulostaa tutulta.

[/quote]

Tämä on aihe jota olen miettinyt paljon. Minulla ei ollut kouluaikoinakaan ystäviä. Tai oli, mutta jokin pieni riita tai muiden väliintulo ajoi heidät pois. Yläasteen jälkeen muutama kaverisuhde jäi, mutta sitten yksi kamala väärinkäsitys pilasi suhteeni heihin. Tämän vuoden alussa viimeinenkin vanha kaveri sanoin kaveruuden irti - oli kuulemma kestänyt minua vuosikaudet ja nyt riitti. Itkin kuukauden putkeen kun en ollut ymmärtänyt, että olin tehnyt jotakin niin väärin. Vaikka itse olin yrittänyt ja yrittänyt. 

Tänä kesänä olen vain päättänyt, että minä saan olla oma itseni. Minä kun en ole koskaan ollut ilkeä enkä pahansuopainen. Minä en juoruile enkä hauku ihmisiä. Mielipiteitä minulla on ja minä saan ne sanoa (mutta on minun vastuullani sanoa ne järkevästi ja tilanne huomioon ottaen). Minä myös saisin sanoa ei, mutta ei tarvitse, koska apuani ei koskaan tarvita. 

Tiedän että nämä kaksi viestiä tähän ketjuun kuulostaa masentavilta, todellisuudessa olen paljon enemmän. Mutta nyt kun olen puoli vuotta katsonut peiliin ja miettinyt missä vika, annan olla. Olen aina noudattanut sitä kultaista sääntöä että tee muille, niin kuin toivot itsellesi tehtävän ja aion noudattaa sitä vast edes. En vain jaksa enää yrittää.

Ja ei, en ole ollut takertuvakaan eikä minulle tarvitse soitella joka päivä jne. 

Mistäpäin Suomea olet, 48. Ei sillä tosin nyt ole kauheasti merkitystä ;) Aika lailla tutulta kuulostaa. Minä itse todella kaipaisin ystäviä, koska olen yksineläjä, ja  suku haluaa pysytellä etäällä.
49

Minä soittelen paljon ihmisille, mutta kyllähän tässä yksinelävänä täytyykin olla aktiivisempi. Lapsiperheet ovat keskenään tai korkeintaan muiden lapsiperheiden tai suvun kanssa.

Omalla kohdalla olen ihan viime aikoina ymmärtänyt että se olenkin minä joka vetäytyy ystävyyssuhteista. Erään asian tiimoilta on alkanut muodostua kivassa hengessä porukka ja yhdessä tekemistä jollaista luulin kaipaavani. Olen kuitenkin huomannut etten tunnetasolla osaa sitoutua porukkaan, muut kun ovat alkaneet osoittaa kiintymystä ja 'me' -henkeä niin huomaan etten itse ole tehnyt sellaiseen elettäkään.

Ennen saatoin ihmetellä mikä minussa on vikana kun minusta ei pidetä tms, nyt tosiaan oivalsin että 'ne joista pidetään' on jatkuvasti vain enemmän muiden kanssa monella eri tasolla tekemisissä ja rakentavat luottamusta, itse olen sellainen etäinen all around but nowhere tapaus koka ei halua jäädä minnekään liian pitkäksi aikaa.

Eli syy voi siis periaatteessa olla mikä vain, tai sitten ihan vain se että ihmisillä on tosiaan kuviot jo sen verran täynnä että ei vain resurssit riitä ystävyyden rakentamiseen.

Vaikea tutustua syvemmin. Ei aikaa tavata ketään eikä oikein aikaa jutella puhelimessakaan. Se vielä kävisi jos asuis naapurissa - siis kirjaimellisesti - ja olis samanikäiset lapset.

Olen 40v ja kaverit kaikkosivat lapsilandiaan 10v sitten.

up

monen mittapuulla todella paljon ystäviä ja kavereita joten kerronpa havaintoni omasta elinpiiristä, miksi joku on "vain kaveri" ja joku todellinen ystävä:

-luotettavuus, toisilla ei vain pysy se suu kiinni. Kaikki pitää revitellä eteenpäin tai hämmentää joku soppa aikaiseksi. Tällaiset menee heti kaveri-osastolle, eihän sille mitään "tärkeää" uskalla edes sanoa. Kahvia voi hörppiä joskus ja käydä lenkillä mutta siinäpä se.

-jatkuva valitus ja narina, ei kukaan jaksa olla tällaisen ihmisen kanssa pitempään jolla ei ole koskaan mikään hyvin

-yltiöpositiivisuus, edellisen vastakohta. Joskus kun sitten haluaa itse purkaa sydäntään, toinen jeesustelee vieressä ja koettaa joka asiasta löytää hopeareunuksia, ärsyttävää. Taivastele ennemmin mukana. :)

-hyväksikäyttö, aina joskus tulee tilanteita että tarvii apua tms, itse kullekin. Palautatko palveluksia koskaan? Minä lopetan jeesaamisen aika äkkiä jos kaikki on aina vain yksipuolista.

-ns. Nihilistimäisyys, lasketaan tosiaan joka kahvikuppi ja parkkimaksu kuka maksoi 5 senttiä enemmän ravintolalaskusta, who cares.

- ei ikinä halua lähteä mihinkään tai tehdä mitään. Tarpeeksi kauan kun saa pakkeja, ei jaksa enää ehdottaa mitään.



Ja ennenkuin joku käy sättimään, kyllä, minä kohtelen itse toisia omien odotusteni tavoin ja siksi odotan sitä myös muilta. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi paskassa seurassa josta ei saa kun pahan mielen.



Peace &love. :)))

Ihan jo kaverisuhteen syntymisen mahdollistaa vain se, että molemmat osapuolet tarvitsevat ja haluavat sitä. Vaikka kuinka haluaisi olla jonkun kaveri, niin ellei tällä toisella ole juuri sillä hetkellä elämässään tilaa tai itsestä lähtevää tarvetta uudelle kaverisuhteelle, sitä ei vaan voi tulla. Siksi hyvät kaverisuhteet alkavat usein jostain tilanteesta, jossa monikin ihminen on kaverin tarpeessa, esim. opiskeluaika, uusi firma jossa kukaan työntekijöistä ei tunne toisiaan ennestään tms. Jossain määrin harrastukset tai vauva- ja pikkulapsiympyrät, joissa etsitään vertaisryhmää uudessa elämäntilanteessa.



Ystävyys taas voi olla vain pitkään jatkuneen kaveruuden jalostunut muoto. Ei ystävyys voi syntyä hetkessä eikä sitä voi tekemällä tehdä. Kyllä siihen tarvitaan aikaa ja yhdessä kulkemista, vähän niin kuin ihastumisen muuttumisessa rakkaudeksi parisuhteessa. Ja avain on juuri se, että molempien pitää tarvita ja haluta sitä. Ei parisuhdettakaan voi saada aikaan millään maailman tempuilla, jos toisella ei vain jostain syystä ole sille tilaa tai kemiat ei kohtaa. Vaikka pitäisit jotakuta miten sopivana potentiaalisena ystävänä, se on turhaa ellei hän koe samoin sinusta. Eikä se automaattisesti tarkoita, että sinussa olisi vikaa. Et vain ole sopiva kaveri sille ihmiselle.



Jos kaverintarve on suuri, niin kannattaa hakeutua sellaisiin tilanteisiin, joissa muillakin saattaisi sitä tarvetta olla. Avoimin mielin ja herkästi toisia lukien, mutta ei liian tarpeisena tai päällekäyvänä. Kyllä se myönteisyys on kuitenkin se, joka kaikkia ihmisiä viehättää, ei synkkyys ja ongelmien vyörytys heti ensi tilaisuudessa.

ovat ihan erilaiset. Toisen mielestä ystävyys on sitä että soitellaan joka päivä tai ainakin mailaillaan, lähetellään viestejä jne. Toiset taas kammoavat tällaista ja pitävät ystävyydestä sellaisena että nähdään pari kertaa vuodessa ja puhutaan puhelimitse muutama kerta vuoteen.



Samaten joku kokee ystävyytenä vain sellaisen että puhutaan ummet ja lammet oikein henkilökohtaisempia asioita, seksuaalijuttuja ja sydänsuruja. Toinen haluaa aina säilyttää tietyn etäisyyden ja puhua ystävienkin kanssa aika yleisellä tasolla, ei mitään arkaluontoisempaa tai kovin henkilökohtaista.