Lue keskustelun säännöt.
Perintönä köyhyys
03.04.2012 |
Katsoin eilen tuon dokumentin ja eniten pisti silmään vanhempien velttous, äidin runsas ylipaino, avuttomuus ja selitys omalle lihavuudelle "Kun ei ole aikaa lapsen takia... Terveellinen ruoka on kallista..."
Ihan bullshittiä.
Ei kenenkään tarvitse syntyä kultalusikka suussa opiskellakseen ja työllistyäkseen. Harrastaakin voi, jos on tahtoa ja hitto vie, kaalipata, hernekeitto yms. perusruuat ovat hyviä, halpoja ja terveellisiä.
Ugh, olen puhunut.
Kommentit (73)
Minäkin olen köyhästä perheestä. meillä oli useampi lapsi ja koko lapsuus tiukkaa pennin venyttämistä. emme saaneet koskaan mitään ylimääräistä, eikä todellakaan syöty salaattia ruuan kanssa, koska siihen ei yksinkertaisesti ollut varaa. peruskoulun jälkeen jatkoin opiskelua ahkerasti AMK-tasolle saakka sellaiseen ammattiin jossa työ ei lopu tekemälläkään ja tulevaisuuteni on erittäin valoisa ja turvattu (mikäli vain pysyn terveenä). asenne se on, mikä siirtyy sukupolvelta toiselle, sillä vanhempani tekivät kovasti töitä pyristellääkseen köyhyyttä vastaan. jos vanhempani olisivat heittäytyneet yhteiskunnan huolehdittaviksi, olisi tilanteeni varmasti toinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tai epäonnistumisen muiden syyksi.
Tahojahan löytyy: yhteiskunta, lapsi, poliisi, yleisesti tulee "vaan paskaa niskaan"...
Epäonnistujan ja onnistujan ero on juuri tässä. Onnistuja ottaa itse vastuun elämästään.
että muuttuu itse niin kylmäksi ja kovaksi, ettei pysty ymmärtämään heikompia ihmisiä.
En ole vielä vilkaissutkaan muiden viestejä...
Minusta ohjelmassa esiintyneet ihmiset olivat sympaattisia. Lapsen äiti oli valoisa ja optimistisen tuntuinen luonne, viehättävä.
Köyhyys on suhteellinen käsite. Afrikan näkökulmasta tuossa oli materiaaliset asiat varsin hyvällä mallilla. Suomen näkökulmasta - no joo, ei Suomi mikään vauras maa ole historiassa ollut.
Se että köyhyys periytyy hyvin usein on ihan totta ja valitettavaa. Tunnen itse useita työtätekeviä köyhiä. Yksi on nuoresta asti kovasdti yrittänyt, käynnistänyt omaa yritystoimintaa ja niin edelleen. Vaan edelleen nelikymppisenä on köyhä.
pieniä, oli normaalia käydä sossussa, ja rahat meni röökiin ja huumeisiinkin. Elämä ja oma pää eivät toimineet yhtään, kaikki oli onnetonta ja tulevaisuudetonta. Mutta pikkuhiljaa asiat alkoivat parantua, tuli työpaikka, tuli toinen, tajusin että tällä työnteolla elämänlaatumme paranee huimasti, voin tarjota lapsilleni ja itselleni elämyksiä, ja nyt 35v olen ihan keskiluokkaa eivätkä ne lapset muista mitään siitä, kun syötiin makaronia ja puuroa viikosta toiseen ja vedin röökiä ketjussa.
Tässä on se pointti, että olen itse hyvin toimeentulevasta perheestä, ja sain kotoa mallin, että työssäkäynti on normaalia ja esimerkki lapsille siitä miten eletään. Olin vain nuorena yksinhuoltajana vähän hukassa, mutta aloin sitten tavoitella sitä, mihin olin kotona tottunut. JOS mulla ei olisi työssäkäyvää, jopa varakasta kotitaustaa, en olisi taatusti osannut ponnistaa mihinkään ylöspäin siitä onnettomuudestani, väitän että ainoa pelastukseni oli sen oivaltaminen, että tiedän miten tätä elämää kuuluu elää kun on lapsia, kuuluu mennä aamulla töihin ja olla tavallinen, jos en olisi tiennyt, niin sinne olisin jäänyt haahuilemaan sossun ja Kelan välille.
Onnellisesta perheestä en ole, niitä traumoja on joutunut käsittelemään, mutta jotkut perusasiat toimivat esimerkkinä, että osasi ryhdistäytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiväthän nuo köyhiä olleet. Ruuasta ei todellakaan ollut pulaa (meillä ei työssäkäyvinä ihmisinä varmaan olisi varaa ylläpitää tuollaista laardimäärää, kun jo hoikkien ihmisten ruokiin uppoaa ihan hitosti rahaa vaikka aika tarkaan hintoja katsellaan), oli asunto, uusi tv, digikamera ja käsittääkseni tietokonekin. Sohvat, tiskikoneet, lapsella uudet rattaat ja merkkivaatteet sekä kämppä kattoa myöten täynnä tavaraa. Ei pienituloisilla ole tuollaiseen elämään varaa, ainakaan Helsingissä.
Laiskoja, velttoja ja saamattomia ne olivat. Jätkällä oli vielä jotain "mielenterveysongelmia", krooninen lorvikatarri on sen sairauden nimi. Rouva oli vain aivan käsittämättömän lihava.
On olemassa myös köyhiä ihmisiä. Sellaisia, joilla ei ole asuntoa saati asuntoa Helsingissä kaikkine mukavuuksineen.
Perintönä laiskuus ja yhteiskuntapummius olisi ollut se oikea nimi. Jos köyhyyttä oltaisiin haluttu kuvata niin kyllä sitäkin Suomesta löytyy, olisi pitänyt vierailla esim. jonkun eläkeläisen tai oikeasti työkyvyn vievästä sairaudesta kärsivän luona.
Nämä tyypit vain ärsyttävät. Laiskoja velttopaskoja. Ja se terkkari! Jos tiedetään, että emäntä on vaarallisen ylipainoinen, niin silloin sinne laitetaan puhumaan joku asiantunteva, ei mitään inisevää teinityttöä. "Joooh. Niin tehään sitä ruokaa mikä itselle maistuu, niinhän se on jooooh". Jessus. Sille matamille olisi pitänyt sanoa että se on vaarallisen ylipainoinen ja ei tuolla menolla varmasti tule näkemään lapsensa varttumista. Hengitys pihisi ja ihraa oli niin hirveä määrä ettei meinannut pystyä edes istumaan siellä sohvalla, kun se ihratynnyri ei taipunut. Voi jumaliste jos kaksi velttoa paskaa valuu päivät pitkät kotona YHDEN tenavan kanssa, niin kyllä siinä nyt jotenkin luulisi löytyvän aikaa liikkumiselle muutenkin kuin yöllä. Ja kokin luulisi tietävän, että kaikki terveellinen ruoka ei tietenkään ole kallista, halvempaa se on kuin einekset ja valmispuurot. Lisäksi nuo eivät tarvitsisi kuin puolet siitä ruokamäärästä minkä ahtavat sisäänsä, säästöä olisi sekin. Ja jos ei ole varaa salaattiin lisukkeena, niin jätetään ne pääruuat pois ja tehdään pelkkä salaatti.
Minäkin olen köyhästä perheestä. meillä oli useampi lapsi ja koko lapsuus tiukkaa pennin venyttämistä. emme saaneet koskaan mitään ylimääräistä, eikä todellakaan syöty salaattia ruuan kanssa, koska siihen ei yksinkertaisesti ollut varaa. peruskoulun jälkeen jatkoin opiskelua ahkerasti AMK-tasolle saakka sellaiseen ammattiin jossa työ ei lopu tekemälläkään ja tulevaisuuteni on erittäin valoisa ja turvattu (mikäli vain pysyn terveenä). asenne se on, mikä siirtyy sukupolvelta toiselle, sillä vanhempani tekivät kovasti töitä pyristellääkseen köyhyyttä vastaan. jos vanhempani olisivat heittäytyneet yhteiskunnan huolehdittaviksi, olisi tilanteeni varmasti toinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomen köyhillä on varaa syöpötellä ja kulkea maastohousuissa ja rönötakeissa.
Jos haluaa syödä huonommin niin voi ehkä ostaa kerran kolmessa vuodessa kalliit kestävät vaatteet.
Töihin mennessä ei sitten rahaa jääkään, kun työmatkoihin menee suurin osa ja autosta ei voi edes haaveillakaan saati ajokortista.
Että mieluummin pitää sen elintason ja tyytyy juopottelemaan viikonloppuisin. Juovuksissa on kiva haaveilla paremmasta. Työllä ei merkittävästi paranna elämänlaatua.
"Epäonnistujan ja onnistujan ero on juuri tässä. Onnistuja ottaa itse vastuun elämästään."
Antaisitko muutaman onnistujan vinkin omaan tilanteeseeni. Itselläni on osteoporoosi (lapsena en saanut riittävästi lihaa, maitoa en ollenkaan, enkä kalkkia köyhyyden vuoksi). Synnytyksessä tuli vauriot, iso repeämät, meni pysyvästi pidätyskyky. Lapsikin vammautui. Nyt olen omaishoitaja. Ansiotyöhön en pysty, mutta Kela hylkäsi eläkehakemuksen (2 eri lääkäriä suositteli pysyvää työkyvyttömyyseläkettä). Astma on myös (huonolaatuinen asuminen lapsuudessa/nuoruudessa) köyhyyden vuoksi. Miten minun pitäisi ottaa vastuuta elämästäni, jotta tilanteeni paranisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perintönä laiskuus ja aikaansaamattomuus, totesi mieheni ohjelman katsottuamme, enkä voisi olla enempää samaa mieltä.
vieläkin hetkittäin joskus mietin, miten paljon helpompaa olisi voinut olla, kun vähän olisi tukea kotoa saanut, mutta hyvin olen pärjännyt.
Luonteestahan tuo on pikemminkin kiinni ja voi työläisille älykkäitä lapsia syntyä. Itse pikkuhiljaa opettelin ns. paremmat tavat, terveelliset elintavat, olen yliopiston käynyt (opiskeluaikana olen nähnyt nälkää, en aina kylläkään). Kerran olen sossusta apua pyytänyt, mutten saanut. Ei tainnut olla meikäläiselle oikea tyyli, en tiedä.
Kyllähän elämässä pärjää, jos haluaa ja vähän järki pelaa. En ole miljonääri (keskiluokkaa pikemminkin), mutta se ei nyt päällimäinen menestyksen mittari kai olekaan.
Sinnikkyyttä riittää vaikka muille jakaa, kun selusta ei ole turvattu. Ei voi juosta mammalta apua pyytämään, vaikka kämppä lähtisi alta. No, eipä se velaton talo onneksi vähällä lähdekään ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kohta 60 vuotias isoisä. Itsekin olen köyhistä oloista kotoisin, eikä viinakaan ollut harvinainen vieras lapsuuskodissani. Opiskelemaan kyllä jonkin verran kannustettiin, mutta toisaalta "herroista" puhuttiin kielteiseen sävyyn ja osoitettiin halveksuntaa "porvareita" kohtaan.
Silti opiskelin korkeakoulututkinnon ja olen ollut johtotehtävissä työelämässä.
En kuitenkaan kehtaa kehua itseäni ja saavutuksiani, etenkään ylpeillä niillä ja jankuttaa, kuinka menestys on itsestä kiinni. Se on nimittäin hyvin vähän itsestä kiinni. Älyä ja lihaksia voi toki kehittää, mutta niin äly kuin taiteellisuuskin ovat myös paljon lahjakkuuksia. Itsellänikin on ÄO yli 140 enkä katso sitä omaksi ansiokseni, vaan lahjaksi. Moni ei ymmärrä elämää, epäonnistujaa haukutaan laiskaksi ja saamattomaksi. Tosiasia on kuitenkin se, että myös ahkeruus on pitkälle luonteenominaisuus, siis lahjakkuus samalla tavalla kuin musikaalisuus. Vaikka olemme saman kasvatuksen saaneet, veljeni oli herkkä, taiteellinen ja luova, mutta myös huonosti aikaansaava. Myöhemmin on hyvin ymmärtänyt, että hänen perimmäinen ongelmansa oli masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko, siis yhden sortin persoonallisuushäiriö. Hänestä tuli alkoholisti ja hän kuoli 35 vuotiaana. En koskaan ole pitänyt itseäni parempana kuin hän, vaikka hän oli saamaton ja minä aikaansaava menestyjä. Olen ollut vain kiitollinen siitä, että itse olen saanut lahjakkuutena sekä älyä että ahkeruutta. Joillakin on vain ahkeruutta ja silläkin pärjää, vaikka äly ja muut lahjakkuudet olisivat vähäisemmät.
Näkyy olevan myös niin, ettei kaikille kehity myötätuntoa ja kykyä ymmärtää elämää, ei edes iän myötä. Liekö sitten julmuuskin syntymä "lahja". On helppo sanoa huonosti menestyvälle, lihavalle ihmiselle, että "ryhdistäydy, lenkkeile, syö terveellisesti, hanki koulutusta ja mene töihin". Niin sanova ei paljon ihmismielestä ja elämästä ymmärrä. Saamattomuuden ja "laiskuuden" taustalla piilee useimmiten psyyken ongelmia, joista nuo piirteet ovat vain seuraus, oireita.
Jos köyhien suusta otettaisiin leipä pois, osa tappaisi itsensä, osa ryhtyisi rikolliseksi ja jotkut kyllä aktivoituisivat myös hakemaan työtä ahkerammin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että työllisten määrä lisääntyisi, ei työpaikat sillä lisäänny, että niitä haetaan ahkerammin, meiltä myös puuttuu 200-300 tuhatta työpaikkaa.
Maksan ilomielin veroja 30 tuhatta vuodessa. Olen velkaa sen elämälle, koska olen saanut lahjaksi sekä älyä että ahkeruutta. Häpeäisin itseäni, jos halveksisin niitä, joille elämä on antanut heikommat eväät.
Perheen herra tuntui olevan tupakan ystävä. Siihen kuluu helposti 1.500 euroa vuodessa, minkä rahan käyttäisi varmasti viisaammin, jos olisi oikeasti köyhä.
Kirjahyllyn päällä näytti olevan melkoinen pullorivi, josta siemailu ei ole halpaa sekään. Arvioidaan kevyesti, että a-virvokkeisiin perheeltä kuluu 100 euroa kuukaudessa eli 1.200 euroa vuodessa.
Tupakka ja viina vievät siis tältä perheeltä lähes 3.000 euroa vuodessa. Onko tällaisessa tilanteessa syytä valittaa rahapulaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
http://www.hs.fi/kulttuuri/Perintönä+syrjäytyminen/a1305559633992
On selkeästi lukenut myös av-palstaa...
Laiskuus nousi kyllä ensimmäisenä mieleen. Ollaan kotona lähes 24 h ja koti on törkyä täynnä. Muuta ei tosiaan ole kuin aikaa..
Mutta varmaan tässäkin tapauksessa vedotaan siihen, että kun on lapsi niin on tosi hankala siivota. Minne minä tuon lapsen laitan siivouksen ajaksi? Yölläkö pitäis siivota?
Ja kun on jatkuvaan kotona, niin on myös aikaa miettiä ruoan laittoa. Voi kierrellä tarjouksia katsomassa ja laittaa sitä terveellisempää ruokaa. Saa samalla hyötyliikuntaa.
Koulutus on Suomessa ilmaista. Täällä ei ole lukukausimaksuja edes yliopistoissa. Köyhästä perheestä lähtöisin oleva voi opiskella hyväpalkkaiseen työhön vaikkapa lääkäriksi tai juristiksi.
"Perintö
Perintönä laiskuus ja aikaansaamattomuus, totesi mieheni ohjelman katsottuamme, enkä voisi olla enempää samaa mieltä." Olen samaa mieltä!
[quote author="Vierailija" time="11.04.2012 klo 12:24"]
Olen kohta 60 vuotias isoisä. Itsekin olen köyhistä oloista kotoisin, eikä viinakaan ollut harvinainen vieras lapsuuskodissani. Opiskelemaan kyllä jonkin verran kannustettiin, mutta toisaalta "herroista" puhuttiin kielteiseen sävyyn ja osoitettiin halveksuntaa "porvareita" kohtaan.
Silti opiskelin korkeakoulututkinnon ja olen ollut johtotehtävissä työelämässä.
En kuitenkaan kehtaa kehua itseäni ja saavutuksiani, etenkään ylpeillä niillä ja jankuttaa, kuinka menestys on itsestä kiinni. Se on nimittäin hyvin vähän itsestä kiinni. Älyä ja lihaksia voi toki kehittää, mutta niin äly kuin taiteellisuuskin ovat myös paljon lahjakkuuksia. Itsellänikin on ÄO yli 140 enkä katso sitä omaksi ansiokseni, vaan lahjaksi. Moni ei ymmärrä elämää, epäonnistujaa haukutaan laiskaksi ja saamattomaksi. Tosiasia on kuitenkin se, että myös ahkeruus on pitkälle luonteenominaisuus, siis lahjakkuus samalla tavalla kuin musikaalisuus. Vaikka olemme saman kasvatuksen saaneet, veljeni oli herkkä, taiteellinen ja luova, mutta myös huonosti aikaansaava. Myöhemmin on hyvin ymmärtänyt, että hänen perimmäinen ongelmansa oli masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko, siis yhden sortin persoonallisuushäiriö. Hänestä tuli alkoholisti ja hän kuoli 35 vuotiaana. En koskaan ole pitänyt itseäni parempana kuin hän, vaikka hän oli saamaton ja minä aikaansaava menestyjä. Olen ollut vain kiitollinen siitä, että itse olen saanut lahjakkuutena sekä älyä että ahkeruutta. Joillakin on vain ahkeruutta ja silläkin pärjää, vaikka äly ja muut lahjakkuudet olisivat vähäisemmät.
Näkyy olevan myös niin, ettei kaikille kehity myötätuntoa ja kykyä ymmärtää elämää, ei edes iän myötä. Liekö sitten julmuuskin syntymä "lahja". On helppo sanoa huonosti menestyvälle, lihavalle ihmiselle, että "ryhdistäydy, lenkkeile, syö terveellisesti, hanki koulutusta ja mene töihin". Niin sanova ei paljon ihmismielestä ja elämästä ymmärrä. Saamattomuuden ja "laiskuuden" taustalla piilee useimmiten psyyken ongelmia, joista nuo piirteet ovat vain seuraus, oireita.
Jos köyhien suusta otettaisiin leipä pois, osa tappaisi itsensä, osa ryhtyisi rikolliseksi ja jotkut kyllä aktivoituisivat myös hakemaan työtä ahkerammin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että työllisten määrä lisääntyisi, ei työpaikat sillä lisäänny, että niitä haetaan ahkerammin, meiltä myös puuttuu 200-300 tuhatta työpaikkaa.
Maksan ilomielin veroja 30 tuhatta vuodessa. Olen velkaa sen elämälle, koska olen saanut lahjaksi sekä älyä että ahkeruutta. Häpeäisin itseäni, jos halveksisin niitä, joille elämä on antanut heikommat eväät.
[/quote]
Olen samaa ikäluokkaa kanssasi ja jaan käsityksesi ja ilmeisesti myös arvomaailman. Myös lähtökohdissamme on samankaltaisuutta, tosin vanhempani eivät käyttäneet alkoholia.
Jäin miettimään lausettasi "julmuudesta synnyinominaisuutena". Olen havainnut, että meidän ikäpolvessamme suhtaudutaan huono-osaisiin humaanimmin verrattuna esim. 30-40-vuotiaiden suhtautumiseen. Maailma oli melko erilainen meidän lapsuudessamme ja nuoruudessamme, köyhyys oli huomattavasti nykyistä yleisempää, eikä sen perusteella ihmisiä jaoteltu.
Yhteiskunnan turvaverkkoja ei todellakaan ollut sellaisina kuin nykyään. Mutta naapuriapua oli, tyyliin "hyvä antaa vähästään, paha ei paljostaankaan".
Onko parempi elintaso muuttanut ihmisiä itsekkäämpään ja "julmempaan" suuntaan, vai onko kyse tosiaan syntymälahjasta?
"Perintönä köyhyys" herätti ristiriitaisia tunteita. Epäselväksi jäi, miten näitten "helsinkiläisten köyhien" elämänlaatu paranee leipä- ja avustusjonoissa?
Pääkaupunkiseudulla on varmasti avoimia työpaikkoja, joita voi hakea. Työnhaku ja työnteko vaatii ryhdistäytymistä. Ensin pitää siistiä itsensä; käydä suihkussa, pestä hiukset, hankkia siistejä vaatteita (saa alennusmyynneistä ja kirpputoreilta) ja opetella normaali päivärytmi.
Leipä- ja avustusjonoissa näytti olevan myös nuoria, terveitä ja työkykyisiä ihmisiä. He voivat hakea töitä ja ansaita elantonsa. Pitkäaikaistyöttömät, vajaakuntoiset, mielenterveys- ja päihdeongelmaiset ovat hankalampi ryhmä. Heille pitäisi järjestää tuettua työtä.
Ettei kävisi niin, että haetaan kirkolta ja avustusjärjestöiltä ilmaiset ruoat, vaatteet ja tavarat! Ja yhteiskunnan maksamat työttömyystuki- yms. avustusrahat kulutetaan kaljaan ja tupakkaan??!
Taatusti köyhyys periytyy, jos kukaan ei viitsi käydä koulua, opiskella kunnon ammattiin ja hakea töitä! Vedetään vaan kotona lonkkaa, valitetaan ja odotetaan yhteiskunnan tukia ja kirkon avustuksia!
Dokumentin "köyhistä" voidaan olla montaa eri mieltä. "Köyhiä"? Saamattomia? Laiskoja? Opiskelu- ja työhaluttomia? Yhteiskunnan ja kirkon avustusten hyväksikäyttäjiä? Jokainen muodostakoot itse mielipiteensä, mitä pitäisi ajatella!
Miksi perheen äiti ei hakenut töitä?? Mikä selitys hänellä oli siihen?
Olihan hänellä ideaali tilanne että sekä isä että oma äiti eivät olleet töissä, eli voisivat hoitaa lasta.
Miksi mies ei mennyt töihin tai opiskelemaan??
Miksi niiden kämppä oli täynnä jotain ihme jätepaperipinoja? Kun on on 2 aikuista päivät pitkät töissä, niin kait sitä siinä ehtii kunnolla siivota?!?! Jopa usempaan otteeseen ja oikein kunnolla perusteellisesti.
En oikein tajunut!
tukea ja seurata ei äitiä voi pistää liian koville siellä neuvolassa.