Kumman kuolema olisi sinulle vaikeampi paikka?

Molemmat särkisivät sydänmeni, mutta lapsen ei kuulu kuolla ennen vanhempiaan.

sanoa että puolison kuolema olis pahempi paikka. Kyllä normaalilla ihmisellä äidin rakkaus menee kaiken muun edelle. Oma lapsi on aina oma lapsi. Miten joku voisi surra vähemmän oman lapsen kuin puolison kuolemaa?

Erityislapsen äitinä, ja sielunkumppanini kanssa jo vuosia ennen lapsen syntymää eläneenä, vastaan että puolison kuolema olisi pahempi. En minä lastani surisi vähempää kuin miestäni, mistä ihmeestä tuo nyt on keksitty?



Joo, oma lapsi on aina oma lapsi. Lapset ovat kuitenkin vain lainaa siinä mielessä että heistä ei ole korvaamaan puolisoa eikä aikuisen kannata elää ainoastaan heitä varten.



t. epänormaali äiti

Täällä näin monelle naiselle puoliso menee lasten ohi. Enää ei ole vaikea ymmärtää ja uskoa niiden lasten tarinoita, jotka joutuvat elämään ties missä perhehelveteissä, erityisesti uusperheissä, jos naiset on noin heikkoja, että kikkeli pitää olla koko ajan vierellä kulkemassa, muusta viis.

Näissä vastauksissa tosin tiivistyy juuri se, mitä olen tällä palstalla aina ihmetellyt: miten naiset voi olla niin riippuvaisia miehistään, kaikin tavoin. Ei ole omaa taloudellista pärjäämistä, henkisestä puhumattakaan. Ei ilmiselvästi kunnollista lähipiiriä ystävistä ja sukulaisista, joiden kanssa sitä arkea pystyisi jatkamaan puolison kuoltua.

Mun mielestäni puolison kuolema vaan on huomattavasti luonnollisempi osa elämää, kuin lapsen kuolema. Lapsen kuolema on niin väärin, se on vastoin luonnollista järjestystä. Lapsi myös on omaa lihaa ja verta, ja yhteys lapseen on niin erilainen kuin toiseen aikuiseen. Toisen aikuisen voi myös menettää niin monin eri tavoin joka tapauksessa, että sellaista petosta ei lapsi koskaan voi vanhemmalleen tehdä.

Puoliso on se elämänkumppani joka on valittu koko loppuelämäksi (tai vanhuuteen) ja jonka kanssa arki ja elämä jaetaan vuosikymmen toisensa perään. Minun mielestä puoliso on se kaikkein tärkein ja läheisin ihminen elämässä, ja lapset, hyvät ystävät ja muu perhe tulevat vasta sen jälkeen. En ymmärrä miksi jotkut tuntuvat suuttuvan siitä, että on ihmisiä jotka ajattelevat näin? Vaikka puolison kuolema olisi vaikeampi kestää, eihän se tarkoita ettei lapsiaan rakastaisi.

En osaa vielä kuvitella äidinrakkautta tai kuinka vahvaa se on koska minulla ei lapsia ole, mutta on vaikea ajatella, että se voisi ylittää rakkautta puolisoani kohtaan, vaan rakastaisin molempia todella paljon ja edelleen uskon, että puolison menetys olisi minulle vaikeampaa.

Toisaalta minulla on käynyt onni ja olen saanut kumppanikseni ihmisen, johon minulla on hyvin syvä henkinen yhteys ja jota kunnioitan ihmisenä paljon. Olemme sukulaissieluja ja haluan hänet loppuelämäkseni. Ei sellaista kumppania ihan tuosta vaan korvata uudella miehellä.

no se selittääkin sitten kaiken! :)

ehdottomasti! Ei rakkaus kumpaniin voi olla samanlaista kuin omaan lapseen, näin minä ainakin tunnen- Vaikka siis tietysti miestäni rakastan ylikaiken, mutta uskon että mikään ei ole niin kamalaa kuin oman lapsen menettäminen. Ja toivottavasti sitä ei koskaan joudu kokemaan.

ja suurinta rakkauta mitä on. Sen takia pidän luonnottomana oikeasti jos jonkun mielestä puolison kuolema olis pahempi pala.

No saahan miehiä aina uusia.

Niin saa, mutta tästä voi päätellä, ettet juuri rakasta miestäsi...

Toki lapsiakin, mutta onko ikää tai jaksamista? Tai jos ei edes suunnitelmissa lisää lapsia.

...etkä nähtävästi lapsiasikaan, sen puoleen.

En voi oikeastaan käsittää miten joku voi pitää puolison kuolemaa vaikeampana kuin lapsen.

Lapsi on sinusta, sinua ja lasta rakastetaan ehdoitta. Lapsi on vielä nuorempikin kuin puoliso, eli elämä edessä ja kaikki kokematta.

Kyllä minä rakastan myös puolisoani ehdoitta, vaikka en kaikkea käytöstä häneltä hyväksyisikään. Sama pätee tietysti lapsiinkin. Ja joku tähän heittää väliin, että ei se välttämättä kestä se suhde loppuelämää. Ei niin, mutta ei välttämättä lapseenkaan. Tiedän aika monia, jotka eivät ole missään tekemisissä vanhempiensa kanssa. Aivan taatusti suhde lapseen muuttuu, jopa siten, että tulet syrjäytetyksi.

Luulen, että nämä jotka pitävät puolison kuolemaa kauheampana, ovat miehen kipeitä ja läheisriippuvaisia.

Lapsi on aina tärkein.

Luulen, että sinusta tulee todella v***umainen anoppi, joka on sairaalloisen mustasukkainen pojastaan miniälleen.

Joku vetäs herneet nenään ihan huolella. Onneksi mulla ei ole poikaa, ettei tartte miniää sitten kiusata. Voi luoja.

Lapsi on tärkein= olet mustis miniälle. What?

Noista herneistä, olisin tietysti voinut olla vastaamattakin, mutta sanonta kuuluu, että metsä vastaa jne. Ja lisäksi tekstisi oli sen verran ristiriitaista, että oli pakko hieman hieraista.

Tuo anoppi juttu oli, myönnetään, provo, mutta totta toinen puoli. Lapsi on ehkä sulle tärkein, mutta totuttelepa ajatukseen, että joskus sinä et ole enää lapsellesi tärkeintä maailmassa.

on se niin vaikeaa käsittää, että ihmiset on erilaisia, eikä se ole millään tavalla luonnotonta.



kuka sen määrää mikä on oikeanlaista äidinrakkautta, mikä oikeanlaista rakkautta puolisoa kohtaan.



ei mun lapset elä perhehelvetissä vaikka vastaisin tähän kyselyyn, että puolison kuolema olisi tod.näk pahempi.



tiesittekö sen muuten, että lapsen koti on hänen vanhempiensa parisuhde?



Mun lapsilla on äärimmäisen rakastava koti..

niitä idioottikommentteja, joita olen saanut puolisoni kuoleman jälkeen. Siis niitä joiden mukaan aika parantaa ja eikö olisi jo aika ottaa uusi mies. Puolison äkkikuolemasta kunnon av-läinen toipuu ihan tuosta vaan ja jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut, ottaa uuden miehen jne. Entäs sitten appivanhemmat, jotka joutuivat lapsensa hautaamaan, kun eivät tajunneet kuolla ensin pois.



Enkä ole mikään eläkemummo, vaan työikäinen ja meillä on/oli (nyt minulla yksin) ala-asteikäisiä lapsia.

Kun on tuon oman rakkaansa kanssa yhdessä selvinnyt yhden lapsen kuolemasta eteenpäin, niin tähän on olemassa oikein selkeä vastaus. Miehen kuolema olisi minulle vaikeampaa!



En kyllä halua ajatella yhtään enempää myöskään kenenkään elossa olevan lapsemme menetystä, mutta enemmän pelkään mieheni puolesta.

Kun on tuon oman rakkaansa kanssa yhdessä selvinnyt yhden lapsen kuolemasta eteenpäin, niin tähän on olemassa oikein selkeä vastaus. Miehen kuolema olisi minulle vaikeampaa!

En kyllä halua ajatella yhtään enempää myöskään kenenkään elossa olevan lapsemme menetystä, mutta enemmän pelkään mieheni puolesta.

Oikeastaanhan tätä pitäisi kysyä lähinnä vain niiltä jotka ovat kokeneet edes toisen noista. Ne joilta ei ole kuollut lasta eikä puolisoa, ovat jäävejä vastaamaan. :)

(Ja etenkin ovat jäävejä moralisoimaan tai väittämään toisten rakkautta luonnottomaksi tms, mitä tässäkin ketjussa monta kertaa on tehty.)