Kumman kuolema olisi sinulle vaikeampi paikka?

Jota onneksi tuskin tarvitsee koskaan oikeasti tehdä.

Mutta saattaa olla että puolison kuolemasta olisi raskaampaa nousta jaloilleen. Hän on rakkaimpani, paras ystäväni ja toinen puoli minusta. Hänen kuolemansa jälkeen minun pitäisi rakentaa koko elämä uudelleen ja samalla olla vahva lasten takia. En tiedä pystyisinkö pysymään niin vahvana..

Lapsen kuolema koskettaisi meitä molempia, mutta olisi mies jakamassa sen surun. Ja niin kamalalta kun se kuulostaakin niin käytännön asioihin lapsen kuolema ei tekisi niin suurta lovea kuin miehen kuolema.



Lapsen kuolema (vieraan tai tutun) koskettaa aina ja lähes poikkeuksetta kyyneleet nousee silmii uutisia lukiessa missä lapsille on sattunut jotain. Että siitäkään en todellakaan helposti toipuisi.

Oman äitinikin kuolema olisi vaikeampi kuin puolison, mutta lapsi olisi kyllä ehdottomasti kauhein, pelkkä ajatuskin itkettää.

hyvin oli sanottu tuo; puoliso lähtee rinnalta,lapsi sydämestä.

Oman äitinikin kuolema olisi vaikeampi kuin puolison, mutta lapsi olisi kyllä ehdottomasti kauhein, pelkkä ajatuskin itkettää.

Sinä et vissiin just puolisostasi välitä?

Siinä on eroa kuoleeko puoliso nuorena vaiko vanhana.

Mummoni on menettänyt sekä puolisonsa, että aikuisen lapsensa ja sanoi minulle näin. Ja siis ei todellakaan ollut mikään lapsessaan roikkuva läheisriippuvainen ja mustasukkainen äiti, vaan ihan tavallinen säännöllisen epäsäännöllisesti yhteyttä pitävä. Lapsenlapsetkin olivat jo aikuisia. Mummo sanoi, että kenenkään ei pitäisi koskaan joutua hautaamaan lastaan. Puolisonsa kanssa oli ollut naimisissa 20-vuotiaasta asti.

Jos lapsi kuolee vaikka heti synnytyksessä se tuntuisi helpommalta kestää, kuin isomman lapsen, johon olisi jo tutustunut, menetys. Odotan tällä hetkellä toista lastani ja jos mietin syntymättönäm lapseni tai 1,5-vuotiaan tyttäreni kuolemaa, paljon helpompi olisi selvitä tämän vielä syntymättömän lapsemme kuolemasta. Helpommin selviäisin kohtukuolemasta, kuin mieheni menetyksestä ja taaperomme kuolem< olisi varmaan kaikkein hirveintä.

hemmetissä tästäkin asiasta voi riidellä??

heti vedetään päätelmiä jos vastaa että lapsen,aha aha,et vissiin rakasta miestäsi vai?

avioerosta kerran selvinneenä tajuaa sen että saattaapi se ukko kultajättää,lapsi harvemmin hylkää.

Kamalampaa asiaa on vaikea kuvitella. Lisäksi suru lasten puolesta, jotka jäivät ilman toista vanhempaa loppuiäkseen.

Mikä vaivaa ihmistä, joka vastaa että puolison kuolema olisi pahempi?

Jos lapsi kuolee vaikka heti synnytyksessä se tuntuisi helpommalta kestää, kuin isomman lapsen, johon olisi jo tutustunut, menetys. Odotan tällä hetkellä toista lastani ja jos mietin syntymättönäm lapseni tai 1,5-vuotiaan tyttäreni kuolemaa, paljon helpompi olisi selvitä tämän vielä syntymättömän lapsemme kuolemasta. Helpommin selviäisin kohtukuolemasta, kuin mieheni menetyksestä ja taaperomme kuolem< olisi varmaan kaikkein hirveintä.

että kyllä miehen kuolema varmasti olisi kovempi juttu kuin vastasyntyneen kuolema. Sen sijaan kolmevuotiaan lapsemme kuolemasta minun olisi varmasti paljon vaikeampi selvitä, kuin mieheni kuolemasta, vaikka sekä mieheni että lapseni ovat minulle ääretömän rakkaita.

Jännä, että täällä jotkut olettavat, että ne, jotka vastaavat, että lapsen kuolemasta olisi hankalampi toipua eivät joko a) välitä miehestään tai b) ovat jollakin "kieroutuneella" tavalla riippuvaisia lapsestaan.

Jos lapsi kuolee vaikka heti synnytyksessä se tuntuisi helpommalta kestää, kuin isomman lapsen, johon olisi jo tutustunut, menetys. Odotan tällä hetkellä toista lastani ja jos mietin syntymättönäm lapseni tai 1,5-vuotiaan tyttäreni kuolemaa, paljon helpompi olisi selvitä tämän vielä syntymättömän lapsemme kuolemasta. Helpommin selviäisin kohtukuolemasta, kuin mieheni menetyksestä ja taaperomme kuolem&lt; olisi varmaan kaikkein hirveintä.

että kyllä miehen kuolema varmasti olisi kovempi juttu kuin vastasyntyneen kuolema. Sen sijaan kolmevuotiaan lapsemme kuolemasta minun olisi varmasti paljon vaikeampi selvitä, kuin mieheni kuolemasta, vaikka sekä mieheni että lapseni ovat minulle ääretömän rakkaita.

Jännä, että täällä jotkut olettavat, että ne, jotka vastaavat, että lapsen kuolemasta olisi hankalampi toipua eivät joko a) välitä miehestään tai b) ovat jollakin "kieroutuneella" tavalla riippuvaisia lapsestaan.

samalla tavalla täällä väitetään toisin päin, eli jos erehtyy kertomaan että miehen, niin heti on itsekäs eikä kanna vanhemman vastuuta jne.

en pysty sanomaan, en tiedä. Jostain luin, että suurin henkinen kriisi ihmiselle on oman puolison kuolema.

puolison kuolema olisi helpompi. Toki silloin kaikki taloudelliset ongelmat, lasten yksin kasvattaminen jne tekisi asiasta käytännöllisesti paljon hankalampaa, mutta uskon, että siitä pääsisi joskus ylitse ja ehkä jopa rakastuisi uuteen mieheenkin vielä joskus.



Mutta lapen kuolemasta en tiedä pääsisinkö ylitse. Elämää voisin jatkaa ja varmasti joskus vielä olla onnellinenkin, mutta laselleni ei ikinä löytyisi "korvaajaa". Se loputon kaipuu kulkisi mukana ikuisesti...



Toivottavasti en joudu kokemaan kumpaakaan, sillä rakastan miestäni ja lapsiani yli kaiken.

Mutta lapen kuolemasta en tiedä pääsisinkö ylitse. Elämää voisin jatkaa ja varmasti joskus vielä olla onnellinenkin, mutta laselleni ei ikinä löytyisi "korvaajaa". Se loputon kaipuu kulkisi mukana ikuisesti...

Mutta lapen kuolemasta en tiedä pääsisinkö ylitse. Elämää voisin jatkaa ja varmasti joskus vielä olla onnellinenkin, mutta laselleni ei ikinä löytyisi "korvaajaa". Se loputon kaipuu kulkisi mukana ikuisesti...

samanlailla sen joutuu kärsimään jos kokee esim avioeron ja niitähän koetaan aika paljon. Minä olen menettänyt isäni lapsena ja se oli tosi rankkaa, mutta siitä pääsi yli. Minä uskon, että kumppanini kuolema olisi minulle paljon helpompi henkisesti kuin lapseni kuolema.

Vaikka löytäisi uuden kumppanin, silti lasten kautta muistaa kuollutta puolisoaan. Ikävöi, ettei toinen ole näkemässä lasten suuria hetkiä.

En toki väitä etteivät lapseni ole minulle tärkeitä, päinvastoin, tällä hetkellä he ovat lähes ainoa syy nousta sängystä ylös aamulla.

Mutta puolison kuolema kirpaisi niin kovasti etten vielä kolmen vuoden kuluttuakaan ole siitä yli. Mutta kuinka voisin olla jostain niin isosta asiasta ikinä yli, sehän muutti koko loppuelämäni. Se perusta, mikä elämässäni oli, meni. Kaikki on pitänyt rakentaa uudestaan - yksin.

En olisi uskonut että tähän voi vastata kun yhdellä tavalla ja että jollakin olisi vaikeuksia vastata!

Jos laitetaan puoliso ja lapsi rinnakkain tai lapsi rinnakkain kenen tahansa ihmisen kanssa niin ei minun ainakaan tarvitse miettiä että kumman kuolemasta olisi helpompi selvitä. Lapsen kuolemasta en usko että ikinä selviäisin, puolison tai kenen tahansa muun läheisen kyllä.

En ole ikinä kuullut että puoliso olisi kelleen lasta tärkeämpi!

Täällä näin monelle naiselle puoliso menee lasten ohi. Enää ei ole vaikea ymmärtää ja uskoa niiden lasten tarinoita, jotka joutuvat elämään ties missä perhehelveteissä, erityisesti uusperheissä, jos naiset on noin heikkoja, että kikkeli pitää olla koko ajan vierellä kulkemassa, muusta viis.

Näissä vastauksissa tosin tiivistyy juuri se, mitä olen tällä palstalla aina ihmetellyt: miten naiset voi olla niin riippuvaisia miehistään, kaikin tavoin. Ei ole omaa taloudellista pärjäämistä, henkisestä puhumattakaan. Ei ilmiselvästi kunnollista lähipiiriä ystävistä ja sukulaisista, joiden kanssa sitä arkea pystyisi jatkamaan puolison kuoltua.

Mun mielestäni puolison kuolema vaan on huomattavasti luonnollisempi osa elämää, kuin lapsen kuolema. Lapsen kuolema on niin väärin, se on vastoin luonnollista järjestystä. Lapsi myös on omaa lihaa ja verta, ja yhteys lapseen on niin erilainen kuin toiseen aikuiseen. Toisen aikuisen voi myös menettää niin monin eri tavoin joka tapauksessa, että sellaista petosta ei lapsi koskaan voi vanhemmalleen tehdä.

Mutta lapen kuolemasta en tiedä pääsisinkö ylitse. Elämää voisin jatkaa ja varmasti joskus vielä olla onnellinenkin, mutta laselleni ei ikinä löytyisi "korvaajaa". Se loputon kaipuu kulkisi mukana ikuisesti...

Entä se loputon kaipuu kun elämänkumppani, lasten isä/äiti kuolee rinnalta

lapsia ei. Eikä kumppania jää miettimään että minkäs ikäinen hän nyt olisikaan, mitähän uutta hän olisi oppinut, mihin olisi mennyt opiskelemaan, olisiko hän nyt perustanut perheen jne.

Lapsen elämä jää ihan eri tavalla kesken, kuin aikuisen ihmisen.

En toki väitä etteivät lapseni ole minulle tärkeitä, päinvastoin, tällä hetkellä he ovat lähes ainoa syy nousta sängystä ylös aamulla.

Mutta puolison kuolema kirpaisi niin kovasti etten vielä kolmen vuoden kuluttuakaan ole siitä yli. Mutta kuinka voisin olla jostain niin isosta asiasta ikinä yli, sehän muutti koko loppuelämäni. Se perusta, mikä elämässäni oli, meni. Kaikki on pitänyt rakentaa uudestaan - yksin.

En olisi uskonut että tähän voi vastata kun yhdellä tavalla ja että jollakin olisi vaikeuksia vastata!

Jos laitetaan puoliso ja lapsi rinnakkain tai lapsi rinnakkain kenen tahansa ihmisen kanssa niin ei minun ainakaan tarvitse miettiä että kumman kuolemasta olisi helpompi selvitä. Lapsen kuolemasta en usko että ikinä selviäisin, puolison tai kenen tahansa muun läheisen kyllä.

En ole ikinä kuullut että puoliso olisi kelleen lasta tärkeämpi!

Täällä näin monelle naiselle puoliso menee lasten ohi. Enää ei ole vaikea ymmärtää ja uskoa niiden lasten tarinoita, jotka joutuvat elämään ties missä perhehelveteissä, erityisesti uusperheissä, jos naiset on noin heikkoja, että kikkeli pitää olla koko ajan vierellä kulkemassa, muusta viis.

Näissä vastauksissa tosin tiivistyy juuri se, mitä olen tällä palstalla aina ihmetellyt: miten naiset voi olla niin riippuvaisia miehistään, kaikin tavoin. Ei ole omaa taloudellista pärjäämistä, henkisestä puhumattakaan. Ei ilmiselvästi kunnollista lähipiiriä ystävistä ja sukulaisista, joiden kanssa sitä arkea pystyisi jatkamaan puolison kuoltua.

Mun mielestäni puolison kuolema vaan on huomattavasti luonnollisempi osa elämää, kuin lapsen kuolema. Lapsen kuolema on niin väärin, se on vastoin luonnollista järjestystä. Lapsi myös on omaa lihaa ja verta, ja yhteys lapseen on niin erilainen kuin toiseen aikuiseen. Toisen aikuisen voi myös menettää niin monin eri tavoin joka tapauksessa, että sellaista petosta ei lapsi koskaan voi vanhemmalleen tehdä.

vittu miten naurettava olet. Et tosiaan voi päätellä täällä olevista kirjoituksista että lapset ovat jossain perhehelvetissä ja äidit riippuvaisia miehistään tai että ei ole lähipiiriä jne.

Yksinkertaisesti kyse on siitä että sen ihmisen kanssa on jaettu arki jo usein vuosikymmenet, ja lapset muuttavat pois ja omilleen ja hankkivat itselleen uusia tärkeitä ihmisiä kuten omat puolisot ja lapset.

Ja jos uskot johonkin luonnolliseen järjestykseen, uskot varmaan siihenkin että lapsen "kuului" sitten kuolla jos niin käy.

Lapsi voi lisäksi tehdä vanhemmalleen ihan yhtä pahoja petoksia kuin puolisokin.

Aikuisen ihmisen kuolema on helpompi hyväksyä kuin lapsen.

Olen kahden vuoden aikana ollut hautaamassa ukkini, vanhempani sekä veljeni. Kun toisen veljeni lapsi kuoli pitkäaikaissairauteen, on sen asian ylipääseminen ollut paljon vaikeampaa kuin muiden läheisten. Tottakai surutyötä on tehty, enkä osaa sanoa mistä yhden surutyö on alkanut ja mistä toinen päättynyt, mutta silti kaikkien aikuisten kuolemat on olleet helpompia hyväksyä, jopa veljeni joka siis tappoi itsensä.



Tottakai miestänikin surisin, mutta luulen tosissani että siitä surusta minä pääsisin paremmin yli.

Täällä näin monelle naiselle puoliso menee lasten ohi. Enää ei ole vaikea ymmärtää ja uskoa niiden lasten tarinoita, jotka joutuvat elämään ties missä perhehelveteissä, erityisesti uusperheissä, jos naiset on noin heikkoja, että kikkeli pitää olla koko ajan vierellä kulkemassa, muusta viis.

Näissä vastauksissa tosin tiivistyy juuri se, mitä olen tällä palstalla aina ihmetellyt: miten naiset voi olla niin riippuvaisia miehistään, kaikin tavoin. Ei ole omaa taloudellista pärjäämistä, henkisestä puhumattakaan. Ei ilmiselvästi kunnollista lähipiiriä ystävistä ja sukulaisista, joiden kanssa sitä arkea pystyisi jatkamaan puolison kuoltua.

Mun mielestäni puolison kuolema vaan on huomattavasti luonnollisempi osa elämää, kuin lapsen kuolema. Lapsen kuolema on niin väärin, se on vastoin luonnollista järjestystä. Lapsi myös on omaa lihaa ja verta, ja yhteys lapseen on niin erilainen kuin toiseen aikuiseen. Toisen aikuisen voi myös menettää niin monin eri tavoin joka tapauksessa, että sellaista petosta ei lapsi koskaan voi vanhemmalleen tehdä.

Puoliso on se elämänkumppani joka on valittu koko loppuelämäksi (tai vanhuuteen) ja jonka kanssa arki ja elämä jaetaan vuosikymmen toisensa perään. Minun mielestä puoliso on se kaikkein tärkein ja läheisin ihminen elämässä, ja lapset, hyvät ystävät ja muu perhe tulevat vasta sen jälkeen. En ymmärrä miksi jotkut tuntuvat suuttuvan siitä, että on ihmisiä jotka ajattelevat näin? Vaikka puolison kuolema olisi vaikeampi kestää, eihän se tarkoita ettei lapsiaan rakastaisi.

En osaa vielä kuvitella äidinrakkautta tai kuinka vahvaa se on koska minulla ei lapsia ole, mutta on vaikea ajatella, että se voisi ylittää rakkautta puolisoani kohtaan, vaan rakastaisin molempia todella paljon ja edelleen uskon, että puolison menetys olisi minulle vaikeampaa.

Toisaalta minulla on käynyt onni ja olen saanut kumppanikseni ihmisen, johon minulla on hyvin syvä henkinen yhteys ja jota kunnioitan ihmisenä paljon. Olemme sukulaissieluja ja haluan hänet loppuelämäkseni. Ei sellaista kumppania ihan tuosta vaan korvata uudella miehellä.