Ujoa lastani yritetään leimata päivähoidossa erityislapseksi!

Vierailija kirjoitti:

MUTTA uskokaa pois, pk:n henkilökunta kuulee yllättävän paljon myös näitä "ei tämä meidän 5-vuotias osaa vielä ollenkaan puhua, mutta isänsäkin alkoi puhua vasta 7-vuotiaana" tai "juu, ei se osaa käyttää kynää, kun mäkin olen niin huono piirtämään". Jos lapsi on niin ujo, että siitä näyttää olevan hänelle haittaa ryhmässä, hän on jo eräällä tapaa erityislapsi ja tarvitsee rohkaisua pärjätäkseen sosiaalisissa tilanteissa myös muiden kuin oman perheen kanssa. Aika harva voi elellä läpi elämänsä vain läheistensä kanssa.

Peesi.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse lastentarhanopettaja,ja voin sanoa, että hommaa päiväkodissa on niiiiin paljon, ettei todellakaan yhtään ainutta lasta ruveta tutkimaan/epäilemään, jos ei ole aihetta! Tietenkin joskus voi mennä mönkään "arvio", mutta ennemin niin päin mönkään, että tulee tutkituksia, kuin että saa itse "syytteen", miksi ei ole laitettu tutkimuksiin. Monesti vanhemmat eivät itse huomaa lapsessaan mitään erityistä, mutta kun ryhmässä on paljon lapsia, ja vuosi toisensa perään näkee monia lapsia, niin siinä tulee jo jonkinlainen näkemys, milloin herää huoli ja yleensä vaikeinta on saada vanhemmat ymmärtämään että lapsen parhaaksi tutkimukset tehdään ja joskus voi mennä tosiaan pieleen arviointi, mutta mitä sitten, tuskin lapsi siitä kärsii! pahoitteluni jos teidän lto on aiheuttanut teille harmia, mutta kukaan ei taatusti turhaan halua "kiusata" vanhempia, kait sitä ois helpompi vaikka jumittaa penkillä katselemassa lapsia, kuin että oikeasti puuttuu tilanteisiin=D

Oma lapseni aloitti päiväkodin 2 vuotiaana. Oli tässä päiväkodissa noin 4 vuotiaaksi (tai 3 ja puoli). Sitten oli vuoden kotihoidossa kunnesa sain 5-vuotiaana osa-aikaryhmään päiväkotiin.

Poika on ollut aina ujo, rauhallinen, hyvä keskittymiskyky, päiväkodissa pienenä oli varsin pidetty koska ei kiusannut, ei sotkenut toisen leikkejä. Hän totteli aikuisia, ei inttänyt vastaan, ei saanut itku-potku-kiukkukohtauksia. Meni ryhmän mukana.

Joskin siten omaehtoinen, että ei suostu leikkimään kaikkien kanssa. Toiset lapset ei ole kivoja ja toiset on tylsiä, hän ei ole näiden kanssa, vaan hänellä on yksi kaveri kerrallaan, päiväkodissa (ja nyt koulussa) yksi tai kaksi kaveria, joiden kanssa on. Ei siis mikään laumasielu eikä kameleontti, joka mukautuu kaikenlaisten lasten seuraan.

No niin hän sitten aloitti 5 vuotiaana uudessa päiväkodissa osa-aikaisena. Päiväkodin rutiinit olivat tutut, hoitajat ja lapset uusia.

Kuukauden hoitojakson jälkeen yksi hoitaja tuli esittämään huolensa: lapsi on kiltti, ei kiusaa, totelee, ei vedä uhma-potku-sätkykilareita missään tilanteessa, noudattaa annettuja ohjeita. Onkohan kotona asiat kunnossa; saako lapsi kotona ilmaista ns. negatiivisia tunteita vai onko lapsi alistettu.

Yritin siinä sitten vääntää hoitajalle ajanjaksoa, taustaa, perusluonnetta.

Seuraavan kerran hoitaja tuli informoimaan, että heillä oli päiväkodissa ollut jotain jalkapallo-hommaa. Miten innoissaan meidän poika oli ollut mukana. Kotona pitäisi lapsen kanssa myös pelata jalkapalloa.
Olin hajota. Minulla oli helvetin iso talo remontoitavana, työhönsä kadonnut mies, pienempi sisarus ja ns. sijaislapsena teini-ikäinen, joka imi minut aivan kuiviin. Jo pelkän arjen pyörittäminen, viikkosiivous, pyykit, vei aikaa. Siinä olisi pitänyt vielä jostain löytää aika pallon pelaamiselle.

Hyvin onnistui syyllistämään.

Vasu-keskusteluun en tätä tätiä huolinut, hän tunki ovesta sisään ja kysyi, voisiko tulla, vaikka alun pitäen vasu oli sovittu toisen hoitajan kanssa käytäväksi.

Hoitajalla oli tosi vaikeaa kohdata minut jatkossa päiväkodissa. Muuttui aina teennäiseksi loruttajaksi ja leikittäjäksi isolla äänell älapsille kun tulin pihaan.

Luepa tuo lihavoimani kohta (sinun tekstistäsi). En ihmettelisi ollenkaan etteikö väsymyksesi ole vaikuttanut lapseesi. Onhan siitä tutkimuksiakin että perheen keskimmäiset lapset on usein niitä hiljaisia ja ujoja, helppoja tapauksia. Heille ei anneta sitä aikaa lähelläkään niinkuin esikoiselle tai nuorimmalle. Oppivat pienestä pitäen että pitää olla hajuton, mauton, väritön, mahdollisimman helppo.

Minullakin heräsi huoli kertomuksesi perusteella, enkä edes ole alalla.

Mikä olisikaan herkempi aihe kuin oma lapsi, varsinkin, jos joku ulkopuolinen luulee löytäneensä lapsesta jotain "vikaa" eli lapsi ei vastaa joka kohdassa oppikirjan kehitysaskelmia, ei ole massaa.

Kun näitä viestejä sekä yhteiskunnassa käytävää keskustelua on seurannut, on tullut aika ristiriitainen olo. Päiväkoti ja lastenkasvatus siinä sivussa tuntuu olevan melkoinen temmellyskenttä. Tulee mieleen entinen Neuvostoliitto, jossa yhteiskunta kasvatti lapset kaikki samaan muottiin. Samaa ajatustahan on pyritty toteuttamaan myös peruskoulussa aivan oph:n entisen pääjohtajan Erkki Ahon henkeen: kaikille kaikkea, kenellekään ei enempää, mutta ei myöskään vähempää, sillä kaikki oppivat kaiken. Kaikki samanlaisiksi vaan!

Toisaalta sitten kasvatus on amerikkalaisuuden läpitunkemaa: siellähän kaikkien on oltava niin kauhean "out going" eli sosiaalisia. Suomalaiset lapset ovat saaneet amerikkalaisessa tarhassa ja koulussa kovasti moitteita siitä, kun ovat niin hiljaisia ja syrjään vetäytyviä. Aivan kuin kasvatusalan ammattilaiset eivät käsittäisi, että uuteen ympäristöön pitää ensin sopeutua. Mitenkähän sitä ollaan kovin sosiaalisia, jos ei ymmärrä edes puheesta pätkääkään? Ja tätä tungetaan nyt Suomeenkin. Ei, ei ja vielä kerran ei!

En ole ollut aikoihin päiväkotien kanssa tekemisissä, mutta ketjun viestejä lukiessani heräsi epäilys, että sielläkin on Kello-Kalle juossut sekundaattori hyppysissä mittaamassa, kuinka paljon aikaa hoitaja kuluttaa lasta kohden. Sitten on täytelty aikansa exeleitä ja saatu tulokseksi, että yhtä lasta kohta aikaa saa käyttää jonkun tietyn minuuttimäärän, ei enempää. Mutta sitten tarhaan tuleekin ujo ja arka lapsi, joka vaatii varsinkin alussa paljon tukea ja huomiota eli vaatii aikaa enemmän kuin normi sallii. Vikaahan siinä lapsessa täytyy olla! Se vika on toisaalta ujous, mutta toisaalta myös se, ettei häntä ole pantu jo vuosikkaana yhteiskunnan myllyyn jauhautumaan ja oppimaan "tavoille". Kotona tai perhepäivähoitajan kanssa ei ole tarvinnut huutaa kitapurje lepattaen saadakseen huomiota. Terävät kyynärpäät eivät ole kehittyneet. Se hirveä älämölö, joka tarhassa vallitsee, mykistää rohkeammankin tyypin, saati sitten ujon. 

Pitäkää puolenne, ujojen ja arkojen lasten vanhemmat. Älkää antako yli-innokkaiden hoitajien tunkea lastanne samaan muottiin muiden lasten kanssa siksi, että niin on helpompaa, kun kaikki toimivat kuin robotit samalla tavalla. Jos tarha on löytävinään jotain vikaa ja haluaa lähettää tutkimuksiin, käykää siellä, niin saatte todennäköisesti paperin, jossa kerrotaan, että teillä on hieno tyttö tai poika. Tukekaa lastanne, jos tarvetta on. Mutta älkää antako yhteiskunnan nujertaa itseänne. Meitä on vielä moneksi ja hyvä niin!