Marjo Niittyviita: lapsemme ei kiukuttele koskaan!

[quote author="Vierailija" time="07.01.2014 klo 20:03"]

Olinkohan mä kirjoittanut tän jutun jo tähön ketjuun ... en muista. No, anyway. Viime talvena hiihtokisoissa Marjon vanhempi tytär ei voittanutkaan kisaa ja murjotti niin, ettei suostunut tulenaan palkintopallille kakkossijalle ja kättelemään voittajaa. Isänsä haki palkinnon.

Musta toi oli kiukuttelua.

[/quote]

Tai psyykkinen romahtamainen pienen takaiskun ja todellisuudessa hyvän suorituksen jälkeen.

lukenut Keltikangas-Järvisesi niin tietäisit, että ihmisiä on karkeasti kolmea tempperamenttia- helppo, vaikea ja hitaasti lämpenevä.

kuvittelevat, että helpot lapset on onnellisia, vaikeat onnettomia ja hitaasti lämpenevät tyhmiä.

sen vuoksi että äidillä on tapana olla tahallaan ymmärtämättä mitä muut ihmiset tarkoittaa selvällä suomen kielellä...

Mä haluaisin kysyä tältä "lapseni eivät koskaan kiukuttele" -mamalta, että miten sä ymmärrät sellaiset lapsen kehitysvaiheet kuin uhmaiän ja murrosiän? Entäs tunne nimeltä viha?

Katsos konditionaalia käytetään myös kohteliaisuuskeinona. Löytyi sitten aukko sunkin sivistyksestä.

kun konditionaalin käyttö aiheuttaa lauseen monitulkintaisuuden. Ei siis sanota "haluaisin kysyä" vaan "kysyisin", koska ensimmäisessä esimerkissä konditionaali on haluta-verbissä, jolloin lause tulkitaan ehdolliseksi ajatukseksi eikä suinkaan kohteliaaksi kysymykseksi.

Millä tavalla sana "haluaisin" on ehdollinen ajatus? Taatusti kenelläkään ei ole tulkintaongelmia tuon lauseen kanssa. Mitä jos ihan vain vastaisit kysymykseen.

mikä ei tarkoita sitä, että tunteita ei olisi osoitettu. Lapsillani ei ole ollut aihetta kiukkuun, joten heillä ei ole ollut tarvetta kiukutella. Surua on ilmaistu itkemällä, iloa naurulla jne., mutta en ymmärrä niitä, jotka mieltävät kiukuttelun tunteeksi. Minusta se on tekemistä. Kun lapsi on onnellinen ja hänellä on hyvä olla, ei ole syytä kiukkuun. Sama pätee meihin aikuisiin, harva tyytyväinen ihminen kiukuttelee.

aina tunteita; pelkoa, vihaa, pettymystä tms. Itse asiassa aggressiokasvatus on tärkeimpiä kasvatuskysymyksiä. Ehkä olet sitten kasvattanut heti sen taaperon niin hyvin ettei muuta ole tarvittu? Ja on voimassa vielä teininäkin? Mun äidillä on ollut myös tosi kiltit lapset, vieläkin sitä toistelee; hän oli niin pelottava ja arvaamaton, ettei me uskallettu näyttää mitään muita kuin sellaisia tunteita joista tiesimme äitimme pysyvän rauhallisena. Lapselle on todella tärkeää oppia tunnistamaan tunteitaan ja pärjäämään myös pelon, vihan, ärtymyksen, pettymyksen, mustasukkaisuuden yms tunteiden kanssa. On todella outoa jos mitään näistä ei koskaan tunne. Oletko antanut lapsille kaiken mitä he haluavat? Vai kenties nujertanut heidän tahtonsa niin etteivät he ole tahtoneet mitään? Ei ole mahdollista ettei lapsi kiukuttele mistään. Joko hän ei uskalla ilmaista tahtoaan tai sitten olet pilannut hänen mahdollisuutensa tahtoa antamalla hännelle kaiken. Kummassakin tapauksessa hänen kehityksensä on häiriintynyt ja vaikeuksia tulee ja paljon kun pitäisi pärjätä elämässä omillaan. Aikusiten tulisikin osata hallita kiukkunsa- vaikka hyvä on myös osata ilmaista vihaa- niin ei tarvitse kiukutella, mutta lapsen kuuluu opetella tuota taitoa eikä sitä voi opetella jos ei kiukuttele.

mikä ei tarkoita sitä, että tunteita ei olisi osoitettu. Lapsillani ei ole ollut aihetta kiukkuun, joten heillä ei ole ollut tarvetta kiukutella. Surua on ilmaistu itkemällä, iloa naurulla jne., mutta en ymmärrä niitä, jotka mieltävät kiukuttelun tunteeksi. Minusta se on tekemistä. Kun lapsi on onnellinen ja hänellä on hyvä olla, ei ole syytä kiukkuun. Sama pätee meihin aikuisiin, harva tyytyväinen ihminen kiukuttelee.

Kärsin persoonallisuushäiriöstä ja elin koko lapsuuteni, nuoruuteni ja suuren osan aikuisuuttani siinä luulossa, että olen niin kiltti ihminen että minusta puuttuvat kiukkuja ja viha. Paraneminen alkoi siitä, kun ne rupesivat löytymään. Ja tämä ei tarkoita suinkaan sitä, että käytökseni muita ihmisiä kohtaan olisi muuttunut yhtään kiukkuisemmaksi. Koska olen aikuinen ja pystyn hillitsemään itseni toisella lailla kuin lapsi. Mutta monilta murhieilta ja tuskilta olisi vältetty, jos lapsena olisin oppinut tuntemaan koko psyykeni enkä vain vanhemmille kelpaavaa osaa siitä.

moni nujerrettu, masentunut tms luulee, et on jotenkin vihan yläpuolella, mutta asia on niin et hän on henkisesti sairas. Oman vihansa tunteminen ja osata myös käyttää vihaansa on tervettä. Lapsille on kammottavaa kasvaa kodissa missä ei ole sallittua olla vihainen. tai eri mieltä. Ja älkää luulko etteivätkö lapset sitä kieltoa sanomattakin vaistoaisi! Kiltteyden vaatimus tai se että kuvittelee itse olevansa vain kiltti ja onnellinen on sitäpaitsi julmaa vallankäyttöä.

En tiedä syytä siihen, miksi en lapsena (lue alle 13-v.) kiukutellut. Muistan vain sen, että palvoinn äitinäni, halusin olla lähellä, nukkua, kosketella, askarrella, laulaa, saunoa jne. Minut laitettiin hoitoon, kun olin 5 kk vanha mutta kaikki vapaa-aika vietettiin kanssani. Olin ainut lapsi.

Teininä sitten ryhdyin katkaisemaan napanuoraa oikein toden teolla. Raivosin, kyseenalaistin, haukuin ja solvasin...mutta silti olin aika kiltti tyttö verrattuna moneen muuhun.

Hyvät välit äitiini edelleen. Ja arvostan häntä äitinä ja isoäitinä todella paljon.

Kyllä meillä ainaki lapsi kiukuttelee.. kun minä ISÄ sanoo mitä saa tehdä..ym.. hullu muija toi typerä

Molemmat aikuiset.

Esim. ruuasta tai siitä, että ostetaanko jotain - ei koskaan. Joskus jokin kotihomma vähän jurppii, mutta harvemmin. Ja aina tekevät mitä pyydetään. Meillä ei lapsille karjuta, mutta sanotaan kyllä napakasti ei jos tarve vaatii. Lapsille on aina puhuttu kuin vertaisille ja pidetty muutenkin älyllisinä yksilöinä. Ei uhmiksia, ei kiukuttelua.



Lapset harrastavat liikuntaa säännöllisesti, ruokailu on tiettyinä aikoina. Ei kauheasti herkuttelua ja mm. limpparia tosi harvoin. Marjo-äitiin voin sikäli yhtyä, että näyttäisi siltä että onnelliset lapset harvemmin kiukustuvat. Asioista kyllä puhutaan puolin ja toisin.

Mutta eivät silti vedä mitään itkupotkuraivareita.

Esim. jos kaupassa poika 3v pyytää suklaamunaa, sanon että nyt ei ole karkkipäivä, vasta lauantaina, kaksi yötä nukutaan ja sitten.

Poika sanoo lievällä mankumisella että tahtoo edelleen sen suklaamunan. Minä kyykistyn pojan eteen ja sanon että tiedän että hän sen haluaa ja tiedän että nyt tulee paha mieli, mutta tänään ei suklaamunaa saa, vaan mennään reippaasti kotiin laittamaan ruokaa, kohta alkaa pikkukakkonen.

Se siitä. Tiedän että tiukka EI ja hokema "koska minä sanon niin" saattaa ärsyttää ja aiheuttaa kiukkukohtauksen, ainakin minussa :)

Lasten kanssa kun keskusteleee ja perustelee asioita niin selviää aika helpolla.

mikä ei tarkoita sitä, että tunteita ei olisi osoitettu. Lapsillani ei ole ollut aihetta kiukkuun, joten heillä ei ole ollut tarvetta kiukutella. Surua on ilmaistu itkemällä, iloa naurulla jne., mutta en ymmärrä niitä, jotka mieltävät kiukuttelun tunteeksi. Minusta se on tekemistä. Kun lapsi on onnellinen ja hänellä on hyvä olla, ei ole syytä kiukkuun. Sama pätee meihin aikuisiin, harva tyytyväinen ihminen kiukuttelee.

Ohhoh..

Tunteen nimi on suru, joka syntyy siitä, että menettää jotain tai ei saa jotain. Surua saa ilmaista esim. itkemällä, mutta suruitku on ihan eri asia kuin kiukuttelu. Toisaalta jos lapsi voi luottaa vanhempiinsa, oppii hän aika pian, että esim. kaupasta ei osteta karkkeja. Silloin ei myöskään karkkihyllyn luokse mennä raivoamaan.

minusta lapsi ei kyllä tunne SURUA, kun häntä kielletään tai hän ei saa haluamaansa, vaan KIUKKUA.

Joten taitaapa olla, että sinun ja Marjon sanakirja on vaan pikkuisen erilainen kuin meidän enemmistön.

Tulee mieleen lapsuuteni ja miten vanhemmat vieläkin hymisee miten olin niin kiltti ja joustava.



No, meilläpä suuttuminen olikin kiellettyä. Murrosiässä tuli kyllä sitten senkin edestä kiukuteltua. Suuttumista piti aikuisuuden kynnyksellä oikein harjoitella samoin kuin omien rajojen pitämistä. Helpommalla olis päässyt kun nelivuotiaana olis saanut vähän kiukutella tai olla vihainen.



Ai niin, vahnhemmilleni en vieläkään saa olla vihainen. Surullinen kyllä.

Tulee mieleen lapsuuteni ja miten vanhemmat vieläkin hymisee miten olin niin kiltti ja joustava. No, meilläpä suuttuminen olikin kiellettyä. Murrosiässä tuli kyllä sitten senkin edestä kiukuteltua. Suuttumista piti aikuisuuden kynnyksellä oikein harjoitella samoin kuin omien rajojen pitämistä. Helpommalla olis päässyt kun nelivuotiaana olis saanut vähän kiukutella tai olla vihainen. Ai niin, vahnhemmilleni en vieläkään saa olla vihainen. Surullinen kyllä.

mutta ei selvästikään vielä tarpeeksi paljon, kun näitä supermarjoja vieläkin pulpahtelee julkisuuteen ja heitä osa oikein IHAILEE. Minusta on henkistä pahoinpitelyä ja hemmetillinen karhunpalvelus lapselle, jos hän ei saa ilmaista negatiivisia tunteitaan.

Kaikille tunteille on sijansa ja vanhempien tärkeimpiin kasvatustehtäviin kuuluu opettaa lapselle, MITEN niitä tunteita voi käsitellä ja ilmaista hedelmällisellä tavalla (kiukun ollessa kyseessä niin, että kiukusta pääsee yli ja eri mieltä oleminen tulee ilmaistuksi).

Jos tuollaista ei lapselle opeta, lapsi voi pahimmassa tapauksessa aikuisena sairastua psyykkisesti JA fyysisesti, kun ei osaa käsitellä vihan tuntemuksiaan lainkaan. Ja kynnysmatoksi tuskin kukaan haluaa lastaan opettaa.

opetellessaan käsittelemään negatiivisia tunteitaan ja agressioitaan vasta aikuisiällä. Siksi todella olisin toivonut voivani oppia nämä jutut jo lapsena.



99

Luin tuossa uusinta meidän perhe-lehteä ja siinä tuo Marjo Niittyviita sanoo, että heidän lapset ei kiukuttele koskaan, ja se johtuu siitä, että ne on onnellisia.

Tulos katraassa: yksi persoonallisuushäiriö, yksi itsemurhayritys, masennuslääkkeiden syöntiä.

missä vaan suljetaan silmät siltä lapsien tuottamalta ääneltä ja kitinältä. Sitä ei ole kun äiti sanoo niin että sitä ei ole! Yksikin tuttavani sanoo että miten ne heidän lapset aina niin kiltisti jne... Itseasiassa pahempia parkujia saa hakea, mutta äiti ei jotenkin vaan kuule sitä ääntä, ei huomioi lapsia. En ole onneksi koskaan tavannut lasta, jota ei joskus kiukuttaisi.

Joten lasten suoritettava kokoajan kelvatakseen. Siksi eivät voi kiukutella. Minusta ei ole sallittua edes lapsen terveyden kannalta juoksuttaa 5vuotiasta 11km. Varmasti ei ole lapsen valinta.



Onhan se surullista jos ei koskaan kiukutella, ei opita myöskään sopimaan. Oikeassa maailmassa ihmisille tulee ristiriitoja, miten pärjätä niissä jos ei ole oppinut käsittelemään asioita.

Oikeassa maailmassa ihmisille tulee ristiriitoja, miten pärjätä niissä jos ei ole oppinut käsittelemään asioita.

Ei ne pärjääkään. Kouluttautuminenkin voi vielä onnistua mainiosti, koska sielläkin joku koko ajan käskee mitä tehdään ja samalla tavoitelinjalla mennään. Ongelmat alkaa sitten kun pitäisi pärjätä omillaan maailmassa.

Luin tuossa uusinta meidän perhe-lehteä ja siinä tuo Marjo Niittyviita sanoo, että heidän lapset ei kiukuttele koskaan, ja se johtuu siitä, että ne on onnellisia. Ja että hän tulee surulliseksi kun näkee kaupassa kiukuttelevia lapsia, sillä hänestä onnellinen lapsi joka saa vanhempien aikaa ei kiukuttele.

kiukuttele, ole vihainen, suuttunut, pettynyt, hänelle ei myöskään muodostu mitään kokemuksia siitä kuin se paha olo menee ohitse. Mitä tehdään jos on paha olla, suututtaa, väsyttää, harmittaa...?

Kyllä lapsen pitää tämä oppia.

kun lapset kuitenkin kovasti kilpailevat, että voittavatko he aina, eivätkö he ole koskaan kiukkuisia ja pettyneitä, jos eivät voita kisaa.



Meillä ainakin lapset osaavat olla erittäin kiukkuisia huonosti sujuneen kisan jälkeen.



Tähän kaupankassalla kiukutteluun vielä, että asiaa auttaa paljon, jos jo kauppaan mennessä sovitaan etukäteen ostetaanko karkkia tai leluja vai ei