Marjo Niittyviita: lapsemme ei kiukuttele koskaan!

Meillä on neljä lasta, joista yksi kiukuttelee kerran kymmenessä vuodessa, yksi kerran kuukaudessa, yksi kerran viikossa ja yksi joka päivä. Jännää, vai mitä! Olemme siis hyvin epätasaisia vanhempia ilmeisesti.

Olen itse samanlainen. Yksi lapsistani on herkkä ja helposti tulistuva. Meillä on usein haasteellista yhdessä ja suomin itseäni tämän tästä kun on vaikeaa hänen kanssaan pysyä rauhallisena. Esim. lapsen raivotessa tarvitsisin vähän tilaa jotta pysyisin itse rauhallisena, mutta lapsi seuraa minua ympäri taloa ja karjuu kahta kovemmin. Välillä tuntuu ettei hän rauhoitu ennen kuin itsekin ärähdän. Ja sitten tietysti tunnen itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi.

Toinen lapsi taas on eri tyyppinen ja hänen raivoamista kestän vaikka maailman tappiin. Ei mene samalla tavalla ihon alle.

Olisko sulla tähän tilanteeseen jotain neuvoa?

Ymmärrän itseasiassa näitä tulistuvia lapsia erittäin hyvin, kuulun itsekin samaan kastiin.

Minä itken helposti, sekä ilosta, surusta että kiukusta. Tunnen kaikki tunteet 110%:sti, usein tosiaan ihan fyysisestikin. Lasteni uhmaiät ovat olleet itselleni varmasti vaikeampia kuin lapsilleni, koska on pysyttävä mahdollisimman rauhallisena, mikä on todella vaikeaa minulle! Myönnän, että räjähdän edelleen helposti ja joudun "vahtimaan" itseäni jatkuvasti. Elämä olisi kai helpompaa viilipyttynä. : ) Toisaalta on hienoa tuntea näin voimakkasti, vaikka se välillä onkin rasittavaa.

..kun jaksat haukkua muita. Marjo on erittäin tyylikäs, fiksu ja hyväsydäminen ihminen.

Sääli sinun lapsiasi, joiden äiti ämmittelee toista äitiä!

..kun jaksat haukkua muita. Marjo on erittäin tyylikäs, fiksu ja hyväsydäminen ihminen.

Sääli sinun lapsiasi, joiden äiti ämmittelee toista äitiä!

Sinun mielestäsi näin. Suuri enemmistö tuntuu ajattelevan juuri päinvastoin. En millään näe miten nämä omaa perhettä korostavat lehtijutu saati ohjelma ajavat lasten parasta. Paitsi siinä toivossa tietty että bisnes lähtisi luistamaan julkisuuden kautta ja tulot saataisiin vastaamaan toivottua elintasoa. Mutta Marjon mainitsema "meillä lapset on etusijalla" on kyllä mielestäni vähän ristiriidassa tämän julkisuuden kanssa. Miten tällainen julkisuus voi olla lasten etu?

hyvää pohdintaa. Terv. 4 lapsen äiti, 3 isoäiti

kun MN alkoi kirjoitella (alkaen nro 13), niin en jaksanut kaikkia sen viestejä lukea.

Luin eilen varmaan samaa perhe-lehteä kun osui silmääni juttu tästä ihmisestä. Hän kertoi lehdessä ettei missään nimessä veisi lapsiaan päiväkotiin. Olipa lapsellinen ja tietämätön ihminen, tuli heti mieleeni. Hoidan lapsia työkseni ja annan lapsille sitä rakkautta ja huolenpitoa mitä lapset eivät aina kotoaan saa. Ymmärrystä ja hyväksyntää. Tämä ihminen väitti ettei päiväkodissa rakasteta lapsia. Oletko sinä valmis rakastamaan muiden lapsia niinkuin me hoitohenkilökunta teemme. Huolehtimaan heistä ja lohduttamaan sylissä ja puhaltamaan "pipin" pois. Tulee mieleen, ei suinkaan rakastava äiti minkä kuvan tämä itsekeskeinen nainen haluaa äidin-roolistaan antaa, vaan itsekäs ihminen joka epäonnistui omassa urassaan ja haluaa peilata itseään lastensa kautta. Hyvähän se on että lapset liikkuu ja ulkoilee ja harrastaa mutta eikö lasten pitäisi olla myös lapsia jotka leikkii keppihevosilla, barbeilla, legoilla ja muilla sellaisilla ja myös tuovat esiin negatiivisia tunteitaan, vaikka sitten kaupan kassalla. Ne tilanteet vain pitää osata vanhemman hoitaa. Minun vanhempi tyttäreni on ns. kiltti lapsi ollut aina. Ei uhmaikää tai pahemmin murrosikääkään koskaan mutta kyllä hän joskus kiukutteli. Sehän on luonnollista. Jokainen lapsi kiukuttelee joskus, myös se kiltti. Saa kuvan että näiden lasten tunteet on tukahdutettu, ja vanhemmat elävät lastensa kautta kilpailutilanteita. Sitä elämää mikä jäi kesken, lapsihan sen keskeytti ja nyt lapsen kautta eletään omaa mennyttä harrastusta. Ja ehkä tämä nainen huomasi ettei hänestä ole huippuammattilaiseksi ja lopetti uran mutta ei halunnut myöntää ettei ole täydelllinen. Ja nyt kertoo miten lapsen takia ura loppui. Aika raskas taakka lapsen kannettavaksi. Tämä ihminen tietämättömyydessään haukkuu päivähoidon, perhepäivähoidon ja ryhmäperhepäivähoidon ja nostaa itsensä äitinä jalustalle. Häpeisit. Kuka näitä lapsia hoitaa jos ei me jotka olemme valmiita rakastamaan toisen lasta omiemme lisäksi.Anteeksipyyntö olisi paikallaa mutta ei tälläinen äiti sitä tee, hän kun on mielestään meidän muiden äitien yläpuolella.

Minä olen myös kasvanut perheessä joissa nimenomaan kiukun ilmaiseminen on kielettyä ja nykyään tulee äidin kans kiistaa kun oma lapseni on uhmaiässä, ei kestä hänenään kiukkua. Olis mullakin ollut se edes sillon aikuisuuden kynnyksellä mutta mulle se opettelu on jäänyt nyt aikuisikään ja se ei oo ollenkaan hauskaa! Siitä on tullut paljon harmia ja liiallisesta kiltteydestä on vaikea päästä pois. Joten en suosittele kenelekkään vanhemmalle tälläista kasvatusmallia helpommalla lapsi pääsee ja vähemmällä harmilla kun saa jo uhmaiässä osoittaa ihan kaikenlaisia tunteita.

"Miksi suru on sallittu mutta kiukku kielletty tunne??

Tulee mieleen lapsuuteni ja miten vanhemmat vieläkin hymisee miten olin niin kiltti ja joustava.



No, meilläpä suuttuminen olikin kiellettyä. Murrosiässä tuli kyllä sitten senkin edestä kiukuteltua. Suuttumista piti aikuisuuden kynnyksellä oikein harjoitella samoin kuin omien rajojen pitämistä. Helpommalla olis päässyt kun nelivuotiaana olis saanut vähän kiukutella tai olla vihainen.



Ai niin, vahnhemmilleni en vieläkään saa olla vihainen. Surullinen kyllä.

Vastaa viestiin Ilmoita asiaton viestiKerro kaverille



Vierailija - 8.3.2012 7:01 (75/170)

Niinpä. Paljon puhutaan (liian) kilteistä tytöistä,

Lainaus:

Tulee mieleen lapsuuteni ja miten vanhemmat vieläkin hymisee miten olin niin kiltti ja joustava. No, meilläpä suuttuminen olikin kiellettyä. Murrosiässä tuli kyllä sitten senkin edestä kiukuteltua. Suuttumista piti aikuisuuden kynnyksellä oikein harjoitella samoin kuin omien rajojen pitämistä. Helpommalla olis päässyt kun nelivuotiaana olis saanut vähän kiukutella tai olla vihainen. Ai niin, vahnhemmilleni en vieläkään saa olla vihainen. Surullinen kyllä.



mutta ei selvästikään vielä tarpeeksi paljon, kun näitä supermarjoja vieläkin pulpahtelee julkisuuteen ja heitä osa oikein IHAILEE. Minusta on henkistä pahoinpitelyä ja hemmetillinen karhunpalvelus lapselle, jos hän ei saa ilmaista negatiivisia tunteitaan.



Kaikille tunteille on sijansa ja vanhempien tärkeimpiin kasvatustehtäviin kuuluu opettaa lapselle, MITEN niitä tunteita voi käsitellä ja ilmaista hedelmällisellä tavalla (kiukun ollessa kyseessä niin, että kiukusta pääsee yli ja eri mieltä oleminen tulee ilmaistuksi).



Jos tuollaista ei lapselle opeta, lapsi voi pahimmassa tapauksessa aikuisena sairastua psyykkisesti JA fyysisesti, kun ei osaa käsitellä vihan tuntemuksiaan lainkaan. Ja kynnysmatoksi tuskin kukaan haluaa lastaan opettaa."



oli vastausta noihin komentteihin ei vaan tekstin lainaus onnistunut :(

"normaali lapsi kiukuttelee..............." pystykö määrittelemääm normaaliuden ja toiseksi lapset eivät osaa kiukutella. Osoittavat tunteitaan.

"rakkautta ja huolenpitoa......."

onko varma että ko hoitotäti on ammatti-ihminen.

Mielestäni kiukku on sitä, että lapselta alkaa löytyä omaa tahtoa, ja kun se tahto ei ole aina samassa linjassa aikuisen tahdon kanssa. "Mutta kun minä haaluaaan!!!" Onko täysin kiukkuamattomilla lapsilla omaa tahtoa ollenkaan? Vai osaavatko jo pienestä pitäen vedota äitiin ja isään, neuvotella ja junailla oma tahto läpi?



Voi tietysti olla, että kaikilla parivuotiailla ole kiukkuraivareita, mutta eiköhän useimmilla ole, ja jokainen sellaisen kohdannut vanhempi tietää, ettei siihen välttämättä ole mitään syytä! Ei se liity siihen onko lapsi onnellinen vai onneton, se vain tulee. Kaikki mättää, eikä mikään ole hyvin. Eikä sitä saa pois millään tempuilla, se menee pois, sitten aikansa kanssa jossain vaiheessa ohi.



Se, mikä Marjon perheessä tuntuu kummalliselta on se, että joka ikinen perheenjäsen tuntuu haluavan tismalleen samoja asioita. Onhan se hienoa, mutta aika erikoista.



Toivoisin vaan, että lapsillansa olisi aikaa leikkiä, ja vieläpä muidenkin kuin perheenjäsenten kanssa. Ystävät ja leikki ovat monella tapaa tärkeitä lapselle ja erityisesti lapsen kehitykselle.

Meillä on kaksi lasta, jotka hyvin harvoin kiukuttelee ja sittenkin se menee nopeasti ohi, eikä lattialla rääytä puolta tuntia. Nuorempi erityisesti on tosi voimakastahtoinen ja tunteet näkyy hyvässä ja pahassa. Silti on erittäin hyväntuulinen pääsääntöisesti, eikä koko aikaa kulje naama vääränä inisten jostain. Minä väitän, että kyse on kasvatuksesta. Lasta on kuunneltu aidosti, oltu jämäkästi läsnä ja tunteita on otettu pahimmissa uhmisjutuissa vastaan. Eli kun lapsi joskus sai uhmakohtauksia, niin me pysyttiin aina rauhallisena ja silittelin. Rauhoituttuaan juteltiin aina harmitukset pois. Aika nopeasti lapsi oppii tunteiden säätelyä ja sitä, että elämä on kivaa ja harmitusta voi ilmaista pienemmälläkin tavalla kuin kirkumalla ja potkimalla. Tulee tahto kuulluksi muutenkin...

Meillä on kaksi lasta, jotka hyvin harvoin kiukuttelee ja sittenkin se menee nopeasti ohi, eikä lattialla rääytä puolta tuntia. Nuorempi erityisesti on tosi voimakastahtoinen ja tunteet näkyy hyvässä ja pahassa. Silti on erittäin hyväntuulinen pääsääntöisesti, eikä koko aikaa kulje naama vääränä inisten jostain. Minä väitän, että kyse on kasvatuksesta. Lasta on kuunneltu aidosti, oltu jämäkästi läsnä ja tunteita on otettu pahimmissa uhmisjutuissa vastaan. Eli kun lapsi joskus sai uhmakohtauksia, niin me pysyttiin aina rauhallisena ja silittelin. Rauhoituttuaan juteltiin aina harmitukset pois. Aika nopeasti lapsi oppii tunteiden säätelyä ja sitä, että elämä on kivaa ja harmitusta voi ilmaista pienemmälläkin tavalla kuin kirkumalla ja potkimalla. Tulee tahto kuulluksi muutenkin...

Näin melläkin. Marjo sen sijaan on hakoteillä sanomalla ettei lapsensa kiukuttele koskaan ja että se on onnellisen lapsen merkki.

Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästään kasvatuksesta vaan siitä mitä temperamenttityyppiä lapset edustaa. Jos on rauhallinen ja ei mitenkään helposti kiihtyvä lapsi niin kai tuo nyt on ihan normaalia. Kiukku sinällään ei ole huono asia, ihmisillä on vaan erilaisia tapoja ilmaista tunteita. Voihan olla, että nämä Marjon muksut tulevat elämään ihan erilaisen teini-iän. Tai sitten ei. Tosi asia kuitenkin on, että lapsen temperamentti määrää pitkälti sen miten lapsi käyttäytyy.



Turha siinä on alkaa kunniaa keräämää itselleen jos omalle lapselle on tuollainen helppo temperamentti siunautunut. Tämänkin Marjo tietäisi jos olisi vähänkin tutustunut lapsen kehityspsykologiaan. Mutta eipä voi odottaa tuollaiselta ihmiseltä sitä. Kaikki asiat maailmassa peilataan vaan omiin subjektiivisiin kokemuskiin. Kertoo ihmisestä aika paljon.



Kiukutteleva lapsi tai ei, kaikille lapsille löytyy oma paikkansa maailmassa jos saavat oikeanlaisen tuen ja kannustuksen.

Meillä on kaksi lasta, jotka hyvin harvoin kiukuttelee ja sittenkin se menee nopeasti ohi, eikä lattialla rääytä puolta tuntia. Nuorempi erityisesti on tosi voimakastahtoinen ja tunteet näkyy hyvässä ja pahassa. Silti on erittäin hyväntuulinen pääsääntöisesti, eikä koko aikaa kulje naama vääränä inisten jostain. Minä väitän, että kyse on kasvatuksesta. Lasta on kuunneltu aidosti, oltu jämäkästi läsnä ja tunteita on otettu pahimmissa uhmisjutuissa vastaan. Eli kun lapsi joskus sai uhmakohtauksia, niin me pysyttiin aina rauhallisena ja silittelin. Rauhoituttuaan juteltiin aina harmitukset pois. Aika nopeasti lapsi oppii tunteiden säätelyä ja sitä, että elämä on kivaa ja harmitusta voi ilmaista pienemmälläkin tavalla kuin kirkumalla ja potkimalla. Tulee tahto kuulluksi muutenkin...

Ei kiukuttelu ole synonyymi sille että karjutaan kitarisat hohtaen Prisman lattialla puoli tuntia. Ei meillä lapset ole (onneksi) ikinä järjestäneet kohtausta kaupassa eikä "koko aikaa kulje naama vääränä inisten jostain", mutta silti he tasan tarkkaan kiukuttelevat. Mun mielestä kiukuttelua on esim. se, kun nyt jo 11 v esikoisemme n. 2-vuotiaana tulistuessaan jostain kävi usein nakkaamassa lempipehmolelunsa portaista alas, haki sen sitten takaisin ja pyysi Nallelat anteeksi. Se tunne oli kiukkua, vihaa jne., ei todellakaan surua. Kiukuttelua on myös se, että vaikkapa 3-vuotias yrittää saada hanskaa käteen eikä saa hihaa laitettua kunnolla ja hermostuu siitä.

Ilmeisesti määritelmä kiukuttelulle on joillain ihmisillä se, että koko ajan ollaan naama nutturalla inisemässä tai tosiaan karjutaan sen puoli tuntia lattaialla. Näinhän se ei ole, vaan myös nopeasti ohi menevä tunteenpurkaus on kiukkua.

ehkä se on siinä, etä loppujen lopuksi on koko ajan turvallinen ja hyvä olo. Säännöt on selvillä ja niistä on keskusteltu...

ei aina tarvitse olla jotain järjetöntä draamaa, että on hyvä kasvattaja !!

meillä on vissiin sitten tosi onnettomia lapsia talo täynnä :) Kaikki kolme kiukuttelevat harvasen päivä. Silti päiväkodissa on jokaisesta sanottu, että on kyllä erityisen iloinen, reipas ja onnellinen lapsi. Luulisi ammattilaisten tietävän?



Minusta kiukuttelu ja onni ei sulje millään tasolla toisiaan pois. Tunteiden näyttäminen, niin hyvien kuin huonojenkin on aina hyvä. Suomessa on ihan tarpeeksi niitä ihmisiä jotka patoaa tunteensa ja itkee hiljaisesti...jopa huomaamattomasti, koska räiskyvien tunteiden näyttäminen on ikään kuin kiellettyä ja outoa. Mennään tonne etelä eurooppaan missä huudetaan ja mesotaan kiukutellaan äänekkäästi kadulla ja kukaan ei ole moksiskaan. Siinä on jotain sellaista mitä meidän perhe noudattaa tahtomattaankin!

Narsismihäiriö tekee kyllä naisesta ruman.



Toivon sulle Marjo jaksamista, ei ehkä kannata tänne kirjotella kun sulla on niin yksiselitteinen näkemys oikeesta ja väärästä, että ehkä on parempi, että opit ajan kanssa vaikeemman kautta.



Tosi-TV maailma, noi kollegat ja sun omat lapset tuottaa sulle varmasti vielä muutaman yllätyksen.

Rakastavassa kodissa lapsi uskaltaa kiukutella.