Marjo Niittyviita: lapsemme ei kiukuttele koskaan!

Oliko vanhin 9, ja nuorin ihan vauva?

Tässähän on sauma, että tilanne muuttuu ihan lähiaikoina heilläkin:)

Joten ihan sama mistä minä kaupassa kävelen, niin lapset osaa kyllä kävellä vaikka jostain muualtakin. On se sääli, että sun lapset ei oo oppineet kävelemäänkään. Me kylläkin asioidaan ihan lähimmässä kaupassa valtaosin. Prismassa asti käydään vain harvoin.

Meillä lapset ovat ostoksilla eli he etsivät milloin kaurahiutaleita, milloin maitotölkkejä. Ei ole raukoilla aikaa kuljeskella ympäriinsä vieläpä niin, että äiti ei sinun tavallasi viitsi edes katsoa perään.

Minusta 1v yksin karkkihyllyjen luona on surullinen osoitus siitä, että vanhemmat eivät välitä edes sen vertaa, että viitsisivät katsoa lapsen perään.

Meillä tyytyväinen poika ja kiukutteleva poika.

Ainakin kuopus 7v. väittää olevansa onnellinen ja kiukuttelee päivittäin.

On temperamenttinen ja haluaa paljon aina kaikkea.

Esikoinen on taas aina niin tyytyväinen ja rauhallinen lapsi.

Ärsyynnystä herättävä provoilijahan tää on, mutta mä haluan kyllä tietää vastauksen näihin kysymyksiin tunteista. Eli kerro nyt hyvänen aika mitä on mielestäsi sitten kiukku ja viha? Ja miten niitä ilmaistaan, vai eikö kunnollisten äitien lapset tunne näitä koskaan?

äitejä, jotka silmät pyöreinä julistaa; ei meidän lapset koskaan tee sitä tai tätä. Meidän lapset ei koskaan syö karkkia, meidän lapset aina tekee sitä ja tätä täydellistä ja ihanaa.... omasta tuttavapiiristä löytyy muutama tällainen äiti. Surullista, että se täydellinen elämä mitä muille uskotellaan, on täysin näiden äitien korvien sisällä. Isät kertovat omat tarinansa, sen erilaisen ja todellisen näiden äitien mielenterveysongelmista...

Kun joku tekee toisin kuin mammat, on kyseessä mielenterveyspotilas.

ehkäpä kuitenkin hävinneen superäidin vastaveto? kun ei enää ole mitään argumenttiä, jäädään jankkaamaan samaa ja/tai asiaan kuulumatonta (kuten konditionaali), lopetetaan vastaamasta kysymyksiin ja lopuksi uhotaan, että voitinpas. Hehe. Nyt minä lähden lenkille.

T. se lapseton, joka kysyi vihasta ja suuttumuksesta

äitejä, jotka silmät pyöreinä julistaa; ei meidän lapset koskaan tee sitä tai tätä. Meidän lapset ei koskaan syö karkkia, meidän lapset aina tekee sitä ja tätä täydellistä ja ihanaa.... omasta tuttavapiiristä löytyy muutama tällainen äiti. Surullista, että se täydellinen elämä mitä muille uskotellaan, on täysin näiden äitien korvien sisällä. Isät kertovat omat tarinansa, sen erilaisen ja todellisen näiden äitien mielenterveysongelmista...

Kun joku tekee toisin kuin mammat, on kyseessä mielenterveyspotilas.

Elämään kuuluu monenlaisia negatiivisia tunteita: suru, viha, pelko, turhautuminen, jne. Pieni lapsi EI ymmärrä vielä, mistä tunteesta on kyse tai mitä ihmettä sille oikein pitäisi tehdä. Pienesta lapsesta vaan tuntuu pahalta ja ilmoille saattaa päästä kovaääninen kiukkuitku. Tämä on aivan normaali kehitysvaihe, jonka jokainen normaali lapsi käy jollakin tavalla läpi.

Elämässä on paljon asioita, jotka aiheuttavat turhautumista ja vihaakin. Ei siihen tarvita karkkihyllyä! Ihan jokapäiväiset tapahtumat, esimerkiksi se, että maitolasi kaatuukin vahingossa lattialle, saattaa saada kaksivuotiaan mielessä huimat mittasuhteet juuri sillä sillä hetkellä. "Minulla on jano. Haluan maitoa. Mutta lasi kaatui lattialle! Nyt en saa maitoa!" siinäpä esimerkki ihan jokapäiväisestä turhautumisentunteesta taaperon mielessä.

On myös muistettava, että meistä jokaisella on synnynnäinen temperamentti, jota ei kasvatuksella muuteta. Vilkas, herkästi tulistuva lapsi ei muutu ujoksi viilipytyksi, vaikka lahjottaisiin koko lelukaupan voimalla ja "kasvatettaisiin" 24/7. Eikä tarvitsekaan.

äidit valehtelevat. Toiset äidit ei puhu mitään negaa lapsistaan.

Eräs äiti kertoi, että hänen lapsellaan menee koulussa niin hyvin.

No eipä mennyt hyvin, kun sain sen avustajana ihan omin silmin todistaa ja lapsen asenne ihan paska, makoili vaan pulpetilla.

http://pilttipiiri.fi/jutut/lapsen-kehitys-ja-terveys/kylla-vai-ei-saan…



"Jos lapsi ei koskaan pistä vastaan niin, että kaikki saavat pompotella, on jo aihetta huolestua. Jos lapsi on jo menossa kouluun eikä koskaan ole kiukutellut, voi ihmetellä, miten hän osaa pitää puolensa muiden lasten joukossa."

ette varmaan kulje kassankaan kautta? ;)

Siellä voi olla purkkaa ja pastilleja, nykyisin ei enää niitäkään.

mä luulin että ostin eilen tuplan ja geishan ja viime viikolla kasan erilaisia lakupatukoita siitä. ja taisinpa ostaa jonkun karkkiaskinkin.

ilmeisesti erehdyin, ja ne olikin purkkaa ja pastilleja. Olenpas mä hölmö. :O

Joten ihan sama mistä minä kaupassa kävelen, niin lapset osaa kyllä kävellä vaikka jostain muualtakin. On se sääli, että sun lapset ei oo oppineet kävelemäänkään. Me kylläkin asioidaan ihan lähimmässä kaupassa valtaosin. Prismassa asti käydään vain harvoin.

Meillä lapset ovat ostoksilla eli he etsivät milloin kaurahiutaleita, milloin maitotölkkejä. Ei ole raukoilla aikaa kuljeskella ympäriinsä vieläpä niin, että äiti ei sinun tavallasi viitsi edes katsoa perään.

Minusta 1v yksin karkkihyllyjen luona on surullinen osoitus siitä, että vanhemmat eivät välitä edes sen vertaa, että viitsisivät katsoa lapsen perään.

En sanonut, että yksivuotias hortoilisi yksin missään. Teit oman tulkintasi asiassa niin, että pääset syyttämään minua jostain, jotta huomio kääntyisi pois sinusta. Sori vaan, mutta mikään sanomasi ei koske minua eikä lapsiani.

ja ne äidit todella tekee eri tavalla kuin muut "mammat". arki on toista ja puheet toista. surullista, että uskovat itse todeksi omaat puheensa...

Elämään kuuluu monenlaisia negatiivisia tunteita: suru, viha, pelko, turhautuminen, jne. Pieni lapsi EI ymmärrä vielä, mistä tunteesta on kyse tai mitä ihmettä sille oikein pitäisi tehdä. Pienesta lapsesta vaan tuntuu pahalta ja ilmoille saattaa päästä kovaääninen kiukkuitku. Tämä on aivan normaali kehitysvaihe, jonka jokainen normaali lapsi käy jollakin tavalla läpi.

Elämässä on paljon asioita, jotka aiheuttavat turhautumista ja vihaakin. Ei siihen tarvita karkkihyllyä! Ihan jokapäiväiset tapahtumat, esimerkiksi se, että maitolasi kaatuukin vahingossa lattialle, saattaa saada kaksivuotiaan mielessä huimat mittasuhteet juuri sillä sillä hetkellä. "Minulla on jano. Haluan maitoa. Mutta lasi kaatui lattialle! Nyt en saa maitoa!" siinäpä esimerkki ihan jokapäiväisestä turhautumisentunteesta taaperon mielessä.

On myös muistettava, että meistä jokaisella on synnynnäinen temperamentti, jota ei kasvatuksella muuteta. Vilkas, herkästi tulistuva lapsi ei muutu ujoksi viilipytyksi, vaikka lahjottaisiin koko lelukaupan voimalla ja "kasvatettaisiin" 24/7. Eikä tarvitsekaan.

kun luin tuon yhden mamman (joka lienee provo) viestejä. Lapsen kiukkuhan syntyy usein siitä, että hän ei ymmärrä jotain tai pysty käsittelemään jotain. Se kuuluu kasvamiseen. Mielestäni jopa yksi määritelmä aikuiseksi kasvamiselle on se, että kärsivällisyys lisääntyy. Vastasyntynyt ei osaa odotaa hetkeäkään, koska ei tiedä, että esim. nälkään on helpotus. Taaperoillakaan ei juuri ole kärsivällisyyttä, eikä kuulu ollakaan. Pieni lapsi opettelee ja kalibroi tunteitaan ja niiden skaaloja. Toki hyvä aihe kiukkua vastaan on tunteiden ns. sanoittaminen, jolloin kiukkukohtauksen saaneelle lapselle kerrotaan, että häntä harmittaa koska xx, mutta kyllä siihen tarvitaan ensin sitä kiukkua, jotta sen kiukun voi lopettaa.

En kyllä usko hetkeäkään, jos joku sanoo, että meidän lapset eivät ole koskaan kiukutelleet.

Katsopa uudestaan: ei ole!

ette varmaan kulje kassankaan kautta? ;)

Siellä voi olla purkkaa ja pastilleja, nykyisin ei enää niitäkään.

Jos ne tänään on ne siitä kassalta pois vieneet niin sitten niitä ei ole. Pikkusen kuitenkin epäilen että siellä ne karkit edelleen nököttää. Kaupan kannalta ne on erinomaisessa paikassa.

ihmettelin suuresti kyseistä lehtijuttua. Mielestäni, jos lapsi ei koskaan kiukuttele, hän on Sairas tai todella alistettu. Kiukuttelu kuuluu kuitenkin olennaisena osana tiettyihin ikävaiheisiin...ja kiukutteleehan aikuisetkin toisinaan. Toinen ihmejuttu oli se, että hänestä lapsia ei saisi tehdä enempää kuin itse pystyy hoitamaan...eli jos laittaa lapsensa Ikinä päiväkotiin, niin ei hyvin mene. Huh huh, sanon minä. Onneksi arvostukseni ko ihmistä kohtaan on olematon, niin hänen lätinänsä jäävätkin vain ihmetyksen tasolle, eikä sen kummemmin jää mieltä painamaan.

Meidän esikoinen on oikeasti lapsi, joka ei juuri koskaan kiukuttele tai se vähäkin talttuu heti. Se on osa hänen persoonaansa. On rauhallinen ja tasapainoinen tyyppi. Tunteet ei paljon näy. Eikä meidän perhettä voi rakkauden, turvan tai hyväksynnän puutteesta syyttää ainakaan.

Toisaalta nuorempi on taas tulta ja tappuraa. Huutaa tunteensa ilmoille, oli iloa tai surua.

Että kun lapsella on turvallinen olo, hän uskaltaa kiukutella. Monessa perheessä eivät varmasti uskalla, ja en viitsisi ylpeillä moisella asialla..

ette varmaan kulje kassankaan kautta? ;)

Siellä voi olla purkkaa ja pastilleja, nykyisin ei enää niitäkään.

mä luulin että ostin eilen tuplan ja geishan ja viime viikolla kasan erilaisia lakupatukoita siitä. ja taisinpa ostaa jonkun karkkiaskinkin.

ilmeisesti erehdyin, ja ne olikin purkkaa ja pastilleja. Olenpas mä hölmö. :O

harhojako on tullut nähtyä, kun suklaapatukoita olen katsellut meidän Prisman kassajonossa.

joka lapsella (ja joskus tai joillakin aikuisillakin) ilmenee "kiukutteluna", miksei myös ihan itkuna. Jos joku väitää, ettei turhaudu KOSKAAN, valehtelee varmasti.

Elämään kuuluu monenlaisia negatiivisia tunteita: suru, viha, pelko, turhautuminen, jne. Pieni lapsi EI ymmärrä vielä, mistä tunteesta on kyse tai mitä ihmettä sille oikein pitäisi tehdä. Pienesta lapsesta vaan tuntuu pahalta ja ilmoille saattaa päästä kovaääninen kiukkuitku. Tämä on aivan normaali kehitysvaihe, jonka jokainen normaali lapsi käy jollakin tavalla läpi.

Elämässä on paljon asioita, jotka aiheuttavat turhautumista ja vihaakin. Ei siihen tarvita karkkihyllyä! Ihan jokapäiväiset tapahtumat, esimerkiksi se, että maitolasi kaatuukin vahingossa lattialle, saattaa saada kaksivuotiaan mielessä huimat mittasuhteet juuri sillä sillä hetkellä. "Minulla on jano. Haluan maitoa. Mutta lasi kaatui lattialle! Nyt en saa maitoa!" siinäpä esimerkki ihan jokapäiväisestä turhautumisentunteesta taaperon mielessä.

On myös muistettava, että meistä jokaisella on synnynnäinen temperamentti, jota ei kasvatuksella muuteta. Vilkas, herkästi tulistuva lapsi ei muutu ujoksi viilipytyksi, vaikka lahjottaisiin koko lelukaupan voimalla ja "kasvatettaisiin" 24/7. Eikä tarvitsekaan.

kun luin tuon yhden mamman (joka lienee provo) viestejä. Lapsen kiukkuhan syntyy usein siitä, että hän ei ymmärrä jotain tai pysty käsittelemään jotain. Se kuuluu kasvamiseen. Mielestäni jopa yksi määritelmä aikuiseksi kasvamiselle on se, että kärsivällisyys lisääntyy. Vastasyntynyt ei osaa odotaa hetkeäkään, koska ei tiedä, että esim. nälkään on helpotus. Taaperoillakaan ei juuri ole kärsivällisyyttä, eikä kuulu ollakaan. Pieni lapsi opettelee ja kalibroi tunteitaan ja niiden skaaloja. Toki hyvä aihe kiukkua vastaan on tunteiden ns. sanoittaminen, jolloin kiukkukohtauksen saaneelle lapselle kerrotaan, että häntä harmittaa koska xx, mutta kyllä siihen tarvitaan ensin sitä kiukkua, jotta sen kiukun voi lopettaa.

En kyllä usko hetkeäkään, jos joku sanoo, että meidän lapset eivät ole koskaan kiukutelleet.

Kiukku on normaalia. Lapsi oppii nimeämään ja erittelemään tunteitaan, kun vanhempi näyttää esimerkkiä ja nimeää eri tunteita. "Aino, olet nyt näköjään tosi vihainen, kun kaadoit vahingossa maitolasin. Mennään hakemaan uusi lasi."

Samoin karkkihyllykiukuttelijalle voi esimerkiksi todeta "Ida, nyt ei ole karkkipäivä. Tiedän, että sinua harmittaa nyt kamalasti, mutta tänään ei osteta karkkia." Ja sitten joko, kiinnitetään lapsen huomio johonkin muuhun asiaan (ei muuten toimi meillä, vaikka olenkin "ammattilainen" : D), kylmän rauhallisesti kestetään raivari eikä kiinnitetä omaa huomiota paheksuviin katseisiin (näin yleensä itse teen, vaikka tuskanhikeä pukkaa) tai tosi pahan raivarin sattuessa viedään lapsi ulos kaupasta ja palataan takaisin, kun tilanne on rauhoittunut.

Edelleen vanhemman kannattaa pysyä tiukasti karkittomalla linjalla, ettei lapsi saa palkintoa uhmakohtauksestaan. Mutta tunne kannattaa AINA nimetä lapselle! Pikkuhiljaa lapsi oppii, että näitä tunteita tulee ja menee, ne eivät ole kamalia tai vaarallisia, vaikka tuntuvat pienen mielessä pahalta. Elämä jatkuu ja säännöt pitävät.

Jotkut lapset ovat vanhempien onneksi niin rauhallisia perustemperamentiltaan, ettei näitä räkäposkiraivareita satu montaa kertaa. Jotkut sitten joutuvat kovempaan myllytykseen. : )

Ymmärrän itseasiassa näitä tulistuvia lapsia erittäin hyvin, kuulun itsekin samaan kastiin.



Minä itken helposti, sekä ilosta, surusta että kiukusta. Tunnen kaikki tunteet 110%:sti, usein tosiaan ihan fyysisestikin. Lasteni uhmaiät ovat olleet itselleni varmasti vaikeampia kuin lapsilleni, koska on pysyttävä mahdollisimman rauhallisena, mikä on todella vaikeaa minulle! Myönnän, että räjähdän edelleen helposti ja joudun "vahtimaan" itseäni jatkuvasti. Elämä olisi kai helpompaa viilipyttynä. : ) Toisaalta on hienoa tuntea näin voimakkasti, vaikka se välillä onkin rasittavaa.

Meidän lapsi ei ole vielä ehtinyt oppia, että joka päivä ei voi olla ruuaksi spagettia ja jauhelihakastiketta, vaikka lapsi siitä ruuasta kovasti tykkääkin.

Olenpa minä nyt surkea kasvattaja, kun lapsi tuollaisesta kiukutteli.

Ei siis kiukutellut. ;D