Kaverini mies on psykiatri ja tuntuu etta aina katsoo meidan perhetta analoysoiden

en mäkään katso teidän vessaa vaikka olen putkimies.

Jotkut on tollasia. Yleensä sellaiset psykiatrit, jotka eivät ole oppineet itsestään vielä tarpeeksi, vaan ottavat sen eräänlaisen "psykiatrin roolin". He ovat sitten muiden yläpuolella, ja sieltä sitten kumartuvat alaspäin meidän muiden kuolevaisten tasolle. Itse joskus treffailin tällaisen miehen kanssa, joka oli valmistumassa psykiatriksi, mutta niihin töihin hän ei koskaan päässyt, sillä sai itselleen diagnoosin sitä ennen (onneksi!!).

Kyllähän se saattaa jotain ajatella, jos se tyttärenne käytös johonkin diagnoosiin selkeästi viittaa (esim. ADHD, Asperger) tai jos välillänne on selvä vuorovaikutuksen häiriö.



Mutta toisaalta psykiatrit kohtaavat työssään niin paljon ongelmaperheitä päivittäin, että ei heitä varmaankaan jaksa paljon jonkin yksittäisen lapsen diagnoosit kiinnostaa. Erilaiset psyykkiset häiriöt ovat todella yleisiä ihmisiä, ja harvassa on niitä perheitä, jossa ei ole mitään ongelmaa joskus.

ja hänen kanssaan on aina olo kuin olisi adoptioneuvonnassa... Todella rasittavaa!

jos hänelle on kerrottu tytöstä on luonnollista että tarkkailee mikä vialla. Eiköhän jokainen teksisi vastaavassa tilanteessa niin. Ehkä taustalla on halu auttaa. Onhan mahdollista että kaverisi on jopa pyytänyt miestään tarkkailemaan tyttöäsi.



Luulen että jokainen meistä toimisi noin.



Lisäksi se että on joku ammatti vaikuttaa se väkisinkin käyttäytymiseen myös työajan ulkopuolella.



Olen kondiittori ja katson kaupan tai kahvilan tiskillä tuotteita "sillä silmällä".

Sellainen näkemys vielä, että usein tuon kaltaisten alojen ihmiset ovat paljon mietteissään. Ja antavat muutenkin itsestään omituisen vaikutelman. Mieli on heillä jossain kaukana koko ajan. Joten ei välttämättä edes katsonut tyttöäsi kuten luulet, vaan mietti kiinnostavaa probleemaa ja ei edes tajunnut mitä tuijotti.



Minullekin käy usein noin, vaikka olen kaukana professorista :D

ja voi sitä analysoimisen ja paimentamisen määrää! Minunkin pitäisi kuulemma mennä terapiaan.



Pojastaan on kasvattanut itsekeskeisen, perfektionistisen hermokimpun, joka ei siedä minkäänlaista kritiikkiä (eikä tämä johdu omasta tavastani antaa kritiikkiä; kaikissa aiemmissa suhteissani minua on pidetty pehmeästi asioita ilmaisevana). Apen ja anopin suhteen ongelmakohtia en jaksa alkaa edes luetella.



Olin luullut, että terapeuttien tulisi olla jotenkin poikkeuksellisen tasapainoisia ja seesteisiä ihmisiä, joilla on itsetuntemus kohdallaan ja terve pää. Ilmeisesti ei tarvitse.

anoppi on päiväkodin johtaja, ja muistaa moneen kertaan huomautella kuinka lapsia pitää kasvattaa, moneen kertaan samoista asioista. Ja tietysti lapselle hermostuminen on pahin virhe, jolla voi pilata lapsen elämän lopullisesti. :)

Luulen että jokainen meistä toimisi noin.

Lisäksi se että on joku ammatti vaikuttaa se väkisinkin käyttäytymiseen myös työajan ulkopuolella.

Olen kondiittori ja katson kaupan tai kahvilan tiskillä tuotteita "sillä silmällä".

se on.

Mies on varmaan kouluttautunut psykiatriksi, koska asia kiinnostaa. Ei sitä kiinnostusta saa arkena pois päältä.

Itse olen toimittaja ja kyllä aiheet kuin aiheet kiinnostavat ja kaikenlaisia lehtiä tulee luettua myös vapaalla. Ja nettiä :)

Mutta todennäköisesti tuo on ylitulkintaa. Totta kai kukin on omasta alastaan kiinnostunut, mutta enpä usko kovin monen diagnooseja rustaavan vapaa-ajallaan ja pohtivan kaikkien tuttavaperheiden ongelmia.



Eipä yksikään tuntemani lääkäri vapaa-ajalla diagnooseja tyrkytä eikä yleensä halua edes tehdä. Asia tietysti erikseen, jos vastaan tulee jotain, mihin pitää ehdottomasti puuttua.

Niiden heiniä ovat aikuisten mielenterveyshäiriöt.

Saatte ilmaista terveyspalvelua. Käyttäkää ukkoa hyväksenne, jos on noin kiinnostunut työstään vapaa-ajallakin.

ne vaimon kertomat asiat lapsesta varmaan kävivät mielessä, onhan se mies joka tapauksessa alasta ja aiheesta kiinnostunut, kun on siihen kouluttautunut. Jos mies on fiksu, niin pitää suunsa kiinni tai puhuu asiasta suoraan sinulle (jos on oikeasti tarvetta), jos on tyhmä niin puhuu vaimolleen.

Monella muullakin tulee varmasti työasioihin liittyviä yhteensattumia, jostain syystä nämä terveyteen liittyvät vain huomataan ja muistetaan niin hyvin. Ei kukaan jää yleensä miettimään, että olipa noloa sanoa tuolle pankkivirkailija-kaverille, että meillä on nyt vähän tiukkaa rahasta, sehän ajattelee ettei me osata mitoittaa menojamme tulojen mukaan. Kohta se varmasti kysyy kuinka isoja lainaeriä maksamme...

Oma ammattini hieman samanlainen. Törmään tuhon jatkuvasti. Kyllä se jokaisen elämä ja ajatus pyörii sen oman navan ympärillä. Ei jaksa kiinnostaa muiden mielenterveys vapaa-ajalla.

Kerran tutkin niiden kaappeja kun olin niillä kylässä ja ne eivät olleet huoneessa, ja löysin ties mitä videokameroita, kiikareita ja onkivapoja sieltä. Mitä ihme sekopää vakoojia ne ovat? Haluaisin katkaista niihin kaikki välit mutta pelottaa ajatella etä mitä kaikkea tietoa ne minusta tonkii, joten ajattelin että kerron poliisille niiden kusipäiden toimista ja haastan ne oikeuteen.

-ap

jos kaappi taynna vakoilulaitteita ja sitten vakoilun perusteella tehdaan diagnoosi omista sukulaisista. Kavereille tai sukulaisille ei muutenkaan saa kirjoittaa diagnoosia, ei vaikka kuinka ammattirooli olisi "jaanyt paalle". Melkein tosiaan sellainen saattaisi olla poliisiasia.

minä olen proviisori, eikä voisi vähempää kiinnostaa muiden lääkkeet. Joskus voi nähdä vilauksen jossain kylppärin kaapissa lasioven läpi jostain lääkepurkeista, mutta ei todellakaan kiinnosta kavereiden lääkitykset.

ja muistan, että opiskeluaikana kliinisen harjoittelun ajan olin vähän tuollainen, eli kuvittelin näkeväni ihmisten sisäiset prosessit ja ongelmat ja "tulkitsin" kaikkea käytöstä, tapaa olla vuorovaikutuksessa jne. Se oli vähän väistämätöntä, kun työ tuntui niin vaikealta ja uudelta ja vastuulliselta, ja pyrki mahdollisimman nopeasti kehittämään edes jotain rakennetta, jonka avulla ymmärtää potilaita. Onneksi tämä vaihe kesti vain n. nelisen kuukautta ;)



Olen nykyään tutkijana ja huomaan, että jotkut psykoterapeuttitutut ovat hieman tuon oloisia kuin ap kuvaa. Se saattaa olla väistämätön työn tuoma piirre, mutta minustakin se on hieman ärsyttävää.

Voin tunnustaa, että vapaa-ajallani olen ihan yhtä pihalla ihmisten tekemisistä ja käytöksestä kuin kaikki muutkin ihmiset. : ) En jaksa ruveta analysoimaan mitään, ellei nyt joku oikeasti pyydä apua hätäänsä. Silloinkin yleensä vaan vastaan sillälailla yleisesti aiheesta (on vaikeaa sanoa mitään syvällisempää toisen sielunelämästä, jos ei tunne ihmistä kunnolla), suosittelen jotain asiasta kertovaa kirjaa tai suosittelen jotain kolleegaani, jonka tiedän perehtyneen kyseiseen ongelmaan.



Olen siis ihan tavis vaan, omine ongelmineni. Lähinnä saatan jäädä miettimään jotain juttua ikäänkuin teoreettisesta näkökulmasta, en niinkään kenenkään yksilön asioita.



Lääkärikaverini on ihan samanlainen, ei jää pohtimaan jonkun tutun kipeää polvea tai astmaa, vaan lähinnä mielessä pyörii oma elämä.