Yliopisto-opiskelu oli ihan kamalaa!

eikä siellä opetettu minkäänlaista tutkimuksentekoa tai tieteellisiä menetelmiä. Minulla oli jo myös toisen alan tutkinto, joten siitä syystä gradun teko sujui ilman ohjaustakin, mutta en yhtään ihmettele, että se oli joillain vaikeaa! Ei ollut edes graduseminaareja tms.

että hänen laitoksellaan eivät opiskelijat saa edes kandintöitä valmiiksi, koska heillä on opiskelussa tieteellistä kirjoittamista niin vähän. Kaikenlaista luentopäiväkirjaa ja muuta pohtivaa kirjoittavaa kyllä löytyy. Sitten kun pitäisi alkaa oikeasti hommiin niin ollaan ihan tyhjän päällä eikä ole yhtään luottamusta siihen, että osaisi kirjoittaa edes ne 20 sivua. Eli kaikenlaiseen voi lopputyöt kaatua.

itse asiassa kun olin valmistunut omalta alaltani niin olin (huvikseni) erään humanistisen aineen syventävässä seminaarissa, missä kirjoitettiin tietysti seminaarityö. Siellä oli myös yksi luonnontieteiltä jo valmistunut opiskelija. Tuon hum. aineen erittäin fiksut ja sivistyneet pääaineopiskelijat tunsivat tietysti oman alansa paljon paremmin kuin me kaksi, jotka tunsimme itsemme usein "altavastaajiksi". Kuitenkin ihan rehellisesti sanottuna (ja myös ohjaajan mukaan), meidän kahden lopputyöt olivat parhaita, ja selkeällä marginaalilla. Syynä oli se, että me osasimme asettaa järkevän tutkimusongelman, tutkia sitä järjestelmällisesti, ja raportoida tutkimuksen tieteellisellä kielellä (ok, me olimme myös jo maistereita tuossa vaiheessa, mutta olivat nämä opiskelijatkin lähellä valmistumista). Mietin jo tuolloin että voiko todella olla niin, että oman alan tieteellisiä menetelmiä ei opeteta kunnolla jollain alalla, mutta uskottava se kai on. Todella typerää, varsinkin kun menetelmät humanistisissa tieteissä ovat usein vaikeampia ymmärtää kuin esim. luonnontieteissä.

minä tein gradun kolmessa viikossa siinä vaiheessa, kun tohtoriopinnoissa piti saada pisteitä kasaan. Oli todella helppoa. Mutta olin jo kerran tehnyt vastaavan työn ja tekemässä vaativampaa, joten ei verrattavissa ensimmäistä graduaan tekevän työhön.

mutta näillä opiskelijoilla, joista puhuin, ei ollut enää juuri muuta kuin gradu jäljellä, eli ei heillä ollut enää mahiksia hirveästi parantaa tieteellisten menetelmien osaamistaan. Eli joillain aloilla yo-opetus ei ole ihan kohdallaan.

että hänen laitoksellaan eivät opiskelijat saa edes kandintöitä valmiiksi, koska heillä on opiskelussa tieteellistä kirjoittamista niin vähän. Kaikenlaista luentopäiväkirjaa ja muuta pohtivaa kirjoittavaa kyllä löytyy. Sitten kun pitäisi alkaa oikeasti hommiin niin ollaan ihan tyhjän päällä eikä ole yhtään luottamusta siihen, että osaisi kirjoittaa edes ne 20 sivua. Eli kaikenlaiseen voi lopputyöt kaatua.

itse asiassa kun olin valmistunut omalta alaltani niin olin (huvikseni) erään humanistisen aineen syventävässä seminaarissa, missä kirjoitettiin tietysti seminaarityö. Siellä oli myös yksi luonnontieteiltä jo valmistunut opiskelija. Tuon hum. aineen erittäin fiksut ja sivistyneet pääaineopiskelijat tunsivat tietysti oman alansa paljon paremmin kuin me kaksi, jotka tunsimme itsemme usein "altavastaajiksi". Kuitenkin ihan rehellisesti sanottuna (ja myös ohjaajan mukaan), meidän kahden lopputyöt olivat parhaita, ja selkeällä marginaalilla. Syynä oli se, että me osasimme asettaa järkevän tutkimusongelman, tutkia sitä järjestelmällisesti, ja raportoida tutkimuksen tieteellisellä kielellä (ok, me olimme myös jo maistereita tuossa vaiheessa, mutta olivat nämä opiskelijatkin lähellä valmistumista). Mietin jo tuolloin että voiko todella olla niin, että oman alan tieteellisiä menetelmiä ei opeteta kunnolla jollain alalla, mutta uskottava se kai on. Todella typerää, varsinkin kun menetelmät humanistisissa tieteissä ovat usein vaikeampia ymmärtää kuin esim. luonnontieteissä.

minä tein gradun kolmessa viikossa siinä vaiheessa, kun tohtoriopinnoissa piti saada pisteitä kasaan. Oli todella helppoa. Mutta olin jo kerran tehnyt vastaavan työn ja tekemässä vaativampaa, joten ei verrattavissa ensimmäistä graduaan tekevän työhön.

Riippuu tosi paljon alasta, oppilaitoksesta, laitoksesta tuon oppilaitoksen sisällä ja onnesta. Jotkut ohjaajat ja opettajat ovat vain satakertaa parempia ja innostavampia kuin toiset. Useimmiten nuoret (ja anteeksi oma sovinismini) miehet ovat oman kokemukseni mukaan parhaimpia opettajia ja ohjaajia. Mä sain aikoinani omalta graduohjaajaltani sen verran latistavia neuvoja, että en vieläkään ole saanut graduani valmiiksi. Ehkä jonakin päivänä?! Olin tehnyt kuukausitolkulla työtä aiheeni ja aineistoni suhteen. Etsinyt materiaalia ja löytänyt mielenkiintoisia argumentteja itsekeksimäni, erittäin ajankohtaisen & mielenkiintoisen aiheeni tueksi. Valinnut tutkimusmetodinkin. Ja kaikki tämä yksin, ilman minkäänlaista asianmukaista ohjausta! Kun menin ensimmäisen (ja viimeisen) kerran kiireisen ohjaajani (proffa) luo, tämä totesi hajamielisesti ensialkuun ettei hän muuten ole ehtinyt edes katsoa tekemääni tutkimussuunnitelmaa. Kun yritin selittää hänelle itsestäänselvyyksiä ja perusasioita, hän näytti pitkää naamaa ja yritti väen väkisin kääntää aihetta hänen oman henkilökohtaisen tutkimuksensa osa-alueeksi. Eli kumota siis kaiken jo tekemäni ja pakottaa minut tekemään sellaista gradua, josta hän itse hyötyisi. Ei häntä kiinnostanut se, mitä todella yritin työssäni tehdä, hän ajoi vain henkilökohtaisia intressejään ja yritti samalla päästä itse helpommalla. Tapaamisen jälkeen olo oli tyhjä ja pahoinpidelty: ihan kuin kaikki se kuukausien työ olisi valunut hukkaan ja ollut ihan turhaa. Kaikista huvittavinta on, että vuoden-parin päästä tämä keksimäni aihe oli jokaisen huulilla ja siitä tehtiin monia lopputöitä. Ilmeisesti joillakin muilla oli parempia ja kannustavampia ohjaajia.

siellä ei hurjasti sooloilla vaan tehdään se, mikä kyseisessä yksikössä on olennaista. Ei kannata tutkia perheoikeutta tiedekunnassa, jossa talouteen liittyvät oikeuskysymykset ovat se, millä laitos/yksikkö saa rahaa.

Proffa päättää tutkimussuunnitelman perusteella, kannattaako ohjata työtä. Opiskelija taas pitäytyy siheissa, jotka ovat ko. yksikössä tärkeitä.

siellä ei hurjasti sooloilla vaan tehdään se, mikä kyseisessä yksikössä on olennaista. Ei kannata tutkia perheoikeutta tiedekunnassa, jossa talouteen liittyvät oikeuskysymykset ovat se, millä laitos/yksikkö saa rahaa.

Proffa päättää tutkimussuunnitelman perusteella, kannattaako ohjata työtä. Opiskelija taas pitäytyy siheissa, jotka ovat ko. yksikössä tärkeitä.

Yksiköt eivät saa rahaa gradujen aiheiden mukaan vaan ainoastaan yksiköstä valmistuneiden määrän mukaan. Luulisi proffan kannalta olevan selkeästi parempi, että "haluaa ohjata" työtä kuin ettei ole niitä töitä ollenkaan joita ohjaisi. Opiskelija, joka saa lopputyönsä valmiiksi, tulee erittäin todennäköisesti myös valmistumaan.

Kai jokainen aivoilla varustettu ymmärtää valita lopputyönsä aiheen oman alansa ja yksikkönsä mukaan? Siellä yksikön sisällä sitten taas on monia suuntia ja koulukuntia, joista voi graduunsa ideoita ja sisältöä ammentaa. Eiväthän ainoastaan proffan mielenkiinnon kohteet tai halut saisi rajoittaa lopputyön aihevalintaa: minusta tuollainen käytös ohjaajalta on tiedeyhteisön vastaista ja sotii moniakin tieteen erityispiirteitä vastaan.

http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1498535/akateemisill…



Eli kyllä tutkia voi melkein mitä vaan jos pokka vaan pitää.

kannattaa oleilla sielä yliopistolla vuosia. Parhaimmillaan yli kymmenen.

Sitten teette sen gradun ja menette myöhemmin uudestaan yliopistolle.

Vasta vanhemmalla iällä siitä saa irti jotain hyödyllistä. Teikäläiset on keltanokkia.

ja pahasti. Ehkä olin vaan niin tyhmä, mutta en osannut parikymppisenä ajatella kovin kypsästi ja valita mitään itselleni sopivaa alaa. Yliopistossa suurin piirtein luvattiin kaikkien tulevan onnellisiksi ja töitäkin löytyisi... ööö.. jostain... sitten joskus. Ehkä maksullisuus toisi vähän ryhtiä sekä opiskelijoihin että opettajiin. Hukkaan menivät koko opinnot. Gradun sain tosi itsenäisesti tehtyä, mutta työelämään en sijoittunut mitenkään.

Kun piti yrittää pitää naama pokerilla vaikka opetus ja erityisesti pienryhmäkeskustelut olivat nolostuttavan tyhmiä. Oli hämmentävää huomata, että yliopistosta todella löytyy porukkaa, joka jaksaa innostua feministisestä tutkimusotteesta tai siirtomaatutkimuksesta. Tuossa vaiheessa olin jo ollut vuosia töissä, joten päällimmäinen tunne oli voimaton epäusko.

siellä ei hurjasti sooloilla vaan tehdään se, mikä kyseisessä yksikössä on olennaista. Ei kannata tutkia perheoikeutta tiedekunnassa, jossa talouteen liittyvät oikeuskysymykset ovat se, millä laitos/yksikkö saa rahaa. Proffa päättää tutkimussuunnitelman perusteella, kannattaako ohjata työtä. Opiskelija taas pitäytyy siheissa, jotka ovat ko. yksikössä tärkeitä.

Yksiköt eivät saa rahaa gradujen aiheiden mukaan vaan ainoastaan yksiköstä valmistuneiden määrän mukaan. Luulisi proffan kannalta olevan selkeästi parempi, että "haluaa ohjata" työtä kuin ettei ole niitä töitä ollenkaan joita ohjaisi. Opiskelija, joka saa lopputyönsä valmiiksi, tulee erittäin todennäköisesti myös valmistumaan. Kai jokainen aivoilla varustettu ymmärtää valita lopputyönsä aiheen oman alansa ja yksikkönsä mukaan? Siellä yksikön sisällä sitten taas on monia suuntia ja koulukuntia, joista voi graduunsa ideoita ja sisältöä ammentaa. Eiväthän ainoastaan proffan mielenkiinnon kohteet tai halut saisi rajoittaa lopputyön aihevalintaa: minusta tuollainen käytös ohjaajalta on tiedeyhteisön vastaista ja sotii moniakin tieteen erityispiirteitä vastaan.

ei todellakaan ohjannut mitenkään, auttoi vaan saamaan tutkimusluvat ja materiaaleja. Itse suunnittelin tutkimuksen, keräsin aineiston, analysoin sen (sain toki apua tilastoopettajalta) ja kirjoitin (gradusemman vetäjä kommentoi työn viimeisen, lähes valmiin version).

vaan eipä kenestäkään tiedemiehiä tullut...

Opiskelu oli turhauttavuudessaan jotain käsittämätöntä. Vuodet valuivat hukkaan, mutta kun pääsin töihin, se tuntui mielekkyydessään aivan taivaalta, vaikka tietenkin työ piti opetella alusta alkaen itse.

Miten ihana onkaan se tunne kun tietää työtehtävän ja saa miettiä miten sen toteuttaisi ja sitten tekee vaan. Ja tuloksena on jotain tarpeellista! Valitettavasti yliopistossa tällainen luksus oli täysin utopiaa.

ovat olleet innostavia. Mutta olenkin pitänyt itse rimaa korkealla ja yrittänyt oppia kokonaisuuksia työelämälähtöisesti ja lukenut myös paljon "ylimääräistä", mikä ei näy opintopisteissä. Ihmettelen joitakin oppilaita, jotka menevät koko ajan siitä missä aita matalin ja jotka hutaisevat esseet ja tutkimuskurssien harjoitustyöt oppimatta paljon mitään. Tosiaan monilta puuttuu kyky tuottaa edes hyvää ja oikeakielistä yleistekstiä, saati tieteellistä tekstiä. Sellaista kyllä pystyy tuottamaan, jos näkee vähän vaivaa. Monille näyttää olevan tärkeää että saadaan vaan kurssi suoritettua, ihan sama mitä siitä oppii saati että oltaisiin valmiita näkemään riittävästi vaivaa oppimisen eteen.

Keräilen tiede ja opiskelu linkkejä kotisivulleni. http://koti.mbnet.fi/begenius  Lähetä jokin uuusi linkki. Kiitos

Minulle ei yliopisto-opiskelusta ole varmaan ollut mitään rahallista hyötyä, mutta kokemuksena koen sen hyödylliseksi. Opiskelin aikanaan tiedotusoppia ja englantia. Viestinnän opiskelu periaatteessa olisi valmentanut toimittajan tai tiedottajan työhön, ja samalla siinä oppi, miten uutisia voi myös manipuloida. Ei sitten pureskelematta niele kaikkea, mitä kirjoissa ja tiedotusvälineissä kerrotaan. Minusta se on ihan käytännön elämän kannalta hyvä asia oppia. Samoin kuin se, mitä tarkoitetaan luotettavalla tutkimuksella, sekin on hyvä tietää.

En minäkään kylläkään viihtynyt yliopistolla. Minulla vain oli pakkomielle valmistua. Sain kandin paperit vihdoin seitsemän vuoden opiskelun jälkeen. En osaa sanoa, onko niistä ollut mitään mitattavaa ulkoista hyötyä, koska sijoituin työelämässä aivan eri alalle, laskentatoimeen ja talouteen. Mutta uskon yhä, että kaikki kokemukset kartuttavat ihmisen henkistä pääomaa.

Sain pro gradu -työni valmiiksi, kun tajusin, ettei lopputuloksen tarvitse olla loistava tai edes erinomainen. Kunhan läpi pääsee. Parasta on ensin vain kirjoittaa ja sitten lukea muutama kerta läpi kriittisellä silmällä, korjata ja viilata. En tiedä, miten nykyään, mutta oma proffani ainakin suostui siihen, että toin hänelle välillä muutaman sivun nähtäväksi. Hän sitten kommentoi, kannattaako jatkaa samaan tyyliin vai oliko niissä jotain vikaa.

Yliopisto-opintojen ongelma on näillä "keskustelukursseilla" se, että niiden keskusteluiden taso on latteudessaan jotain ihan hirveää. Ehkä ne antaa jotain pussissa kasvaneelle parikymppiselle, mutta tällä elämänkokemuksella vaikutelma on ääretön latteus ja naivius. Toistetaan itsestäänselvyyksiä ja sellaista, mitä ei ole tullut ajatelleeksi valmiiksi, ei tule juuri koskaan. Sitten joku 19v. alkaa naama polleana selittää jotain älyttömän kulunutta ja yksinkertaista kuin suurempanakin tietona, jonka hän nyt on sisäistänyt. Taso on tällainen: "sit niinku pitäis aina tajuata, et ihmisellä on jokaisella oma taustansa ja se pitäis huomioida..." Tää on siis keskustelun taso YLIOPISTOSSA!

Varmasti riippuu alastakin, mutta pitää myös muistaa että yliopiston tarkoitus ei ole tiettyyn ammattiin/uraan opettaminen (poislukien opettajakoulutukset), vaan tieteellisen tutkimuksen opettaminen.

Joku kirjoitti että kovat alat ovat niitä aloja jossa opiskellaan täysillä, ja jotka työllistävät. On kyllä toki selvää, että fysiikan opinnot ovat hankalemmat kuin esimerkiksi kasvatustieteen, mutta työllisyys ei mene noin. Minä tunnen yhden työttömän fyysikon, usean muutaman kemistin ja biologin, ja lukuisia matematiikkaa pääaineena lukeneita, jotka eivät ole päässeet kuin henkilökohtaisen avustajan hommiin. 15 vuotta sitten noilla tutkinnoilla sai varmasti töitä, mutta ei enää. Dippainssit ja amk-insinöörit vievät kaikki soveltavien alojen työpaikat, ja puhtaasti sopivia työpaikkoja esim biologiaa tai matematiikka ei ole (paitsi tutkija ja opettaja, joihin riittää hakijoita).

"Pehmeätkään" tieteet eivät tarkoita aina yleissivistyksellä pärjäämistä ja mukavia juttelemista. Itse olen suorittanut kaksi korkeakoulutkintoa, ja toinen näistä on fil.maisteri pääaineena historia. Voin vannoa, mukavia puhumalla ei sitä tutkintoa saanut, tai lukematta, tai käyttämättä älyään ylipäätään. Toinen tutkinto on ns kovalta alalta, mutta silti jouduin ainakin tunneissa käyttämään huomattavasti enemmän aikaa tähän humanistialaan.

Yliopisto-opiskelu on määritelmällisesti sellaista, että ei enää pitäisi odottaa jonkun kaatavan sitä tietoa sun päähäsi, vaan se edellyttää, että haetaan ymmärrystä ja sovellusta itse. Vasta sen ymmärtämisen ja soveltamisen kautta ne latteudet muuttuvat joksikin kiinnostavaksi. Mut jos on pintasuuntautunut oppija, eikä kehitä oppimistyyliään, niin tylsäksihän se jää.

Latteuksien muuttuminen joksikin kiinnostavaksi vaatii kyllä ihan tietynlaisen luonteen. Eli auttaa jos on tylsämielinen ja yksinkertainen.

Ihmettelin aina sitä miten vähän luovuutta yliopisto-opisto-opintoihin liittyi. Useimmista asioista oli joku virallinen totuus (oppikirjasta opiskeltu), eikä mitään pohdintaa yleensä harrastettu opettajien eikä opiskelijoiden taholta. Lukiossakin oli vähemmän 'hauki on kala'-tyyppistä opetusta.

Jos se ope on eri mieltä oppikirjan tekijän kanssa, niin ei se sitä teille kerro, vaan tekee asiasta tutkimuksen ja katsoo, onko itse oikeassa.

Hyviä ideoita ei yliopistotasolla tuhlata muiden kuultaviksi! Muistakaa myös opiskelijat tämä. USA:n hyvissä opinahjoissa jopa neuvotaan opiskeljoita, ettei hyviä ideoitaan kannata tuhlata 'term papereihin' tai seminaaritöihin (joista proffat varastavat ne).

Nyt kuudetta vuotta yliopistolla enkä ole edes kandi.



Suurin syy löytyy varmaan itsestä, mutta en tosiaankaan osaa tuota aiheen valintaa ja rajausta, en tiedä alani tutkimusmetodeita jne. Ei ole ollut koko opintoaikana muuta kuin kirjatenttejä, lyhyitä esseitä ja muutama luentosarja. Ei niillä opita tekemään tieteellistä tekstiä tai analyyttistä ja johdonmukaista tutkimusta. Tässä siis ollaan ja apua ei ole saatavissa. Jotenkin pitäisi edes kandiksi pinnistää mutten vain saa lankoja käsiini sen suhteen mitä pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä..