Oletko nähnyt jonkun kuoleman?

on kyllä jotain tosi surullista :(

kiitos

Työssäni kohtaan kuolemaa viikottain, koska työskentelen sattohoidon osastolla. Nuoren ihminen kuolema on aina raju asia, mutta kyllä jokainen kuolema koskettaa. Kaikkein raskaimmaksi koen ne tilanteet, joissa kuoleva itse ja / tai omaiset eivät ole vielä juuri millään tasolla hyväksyneet tai ehkä edes ymmärtäneet tilanteen vakavuutta.



Nuorin laittamani vainaja on ollut 8-vuotias, vanhin 102v.



Tunnen olevani oikealla alalla, enkä koe kuolemaa traumaattisena tai ahdistavana. Koskettavana ja haikeana kyllä, osin myös surullisena.

Naapuri löytyi oveni vierestä.

En ikinä.

Nevö.

Terkkuja

Bazarampa

Oma poikani kuoli syliini 3 kk:n ikäisenä. Ei jäänyt traumoja.

Kaikkien koirieni.

Vierailija kirjoitti:

Ajoin erään ravitsemusliikeen pihalle parkkiin aikomuksenani mennä viereiseen apteekkiin, kun ravintolasta tuli mies ulos ja toinen mies ampui sen siihen ihan mun auton viereen. Järkytyin niin, etten osannut tehdä yhtään mitään. Kun viimein "heräsin", oli paikalle ehtinyt jo poliisi.

Traumoja jäi, näin pitkään painajaisia tapahtuneesta.

Aika kamala.  Onkohan tommonen ampuminen kaikista kivuttomin kuolin tapa?

Naapurinäijä.56-vuotta.Katsoin ikkunasta kun miestä kannettiin ruumisautoon.Ruumista ei oltu peitetty.

Eipä ollut mukavaa katsottavaa tämä.

Viimeksi tänään näin videon, jossa thaimaalainen poliisi laittoi ladatun aseen pöydälle ja haastoi poikansa lopettamaan joko pelaamisen tai itsensä. Poika ampui itseään päähän hetkeäkään epäröimättä.

Rauhallinen tapahtuma. Oli pieni tauko ja sitten tuli se viimeinen henkäys. 

Siihen tottuu kun sairaalassa on töissä. Äsken se oli ihminen, nyt vie petipaikan joltain eläv ältä. Pois että saa pestyä sängyn ja pedattua uudelle.

Useita töissäni, ja erilaisia mutta ei ole jäänyt kummittelemaan.

Olen nähnyt muutamia, eikä traumoja ole jäänyt. Kuolema on väistämätön elämän kruunu.

Isoäitini. Olen edelleen kiitollinen, että sain viettää hänen kanssaan pari yötä vuodeosastolla. Se oli yksi elämän kauneimmista hetkistä ja ne hänen viimeiset sanat. Minä pärjään kyllä.

Katsoin aloituksen päivämäärää, ja totesin että tuolloin en vielä ollut nähnyt, mutta muutamaa kuukautta myöhemmin olin äitini vieressä, kun hän käytännössä tukehtui kuoliaaksi. Oli hirveä kokemus - silmät apposen ammolla rävähtämättä, suu haukkoi ilmaa turhaan, kun keuhkot oli täynnä limaa. Kesti kauan ennenkuin toivuin siitä.

Näin nuoren ihmisen itsemurhan. Ei jäänyt traumoja mutta tulee vielä joskus mieleen kun kuljen paikan ohi.

Vierailija kirjoitti:

oman äitini ja koirani kuolemia. Äidin kuolemasta on 16 vuotta aikaa. Viimeksi eilen tuli ne viimeiset hetket mieleen. Äiti otettiin pois hengityskoneesta ja muistan ikuisesti äidin siniseksi muuttuvat kasvot ja korisevat hengenvedot. Kuolemassa ei ole mitään kaunista. Jonkin asteinen trauma äidin kuolemasta jäi. Vihaan sairaaloita.

???

Eikö tuo ole eutanasia? Olisiko piikillä ollut vähän armollisempi?

Toisen pää räjähti, toisen naama suli kun avasivat liiton arkin. Olin ehkä 10 v ja jäi traumoja :(

Olin paikalla, kun veljeni kuoli. Hän oli saanut rajun infarktin ja häntä elvytettiin toista tuntia ilman vastetta. Näki, kuinka verenkierto lakkasi ja enin saajat alkoivat sinertää ja sitten kasvot jne. Ei jäänyt traumoja, mutta suru oli ankara, sillä veli oli vielä nuori mies. Perinnöllisyys ja osin myös omat elintavat edesauttoivat turhan varhaista kuolemaa.