Lue keskustelun säännöt.
Mun äiti kuolee varmaankin tänä yönä
24.02.2012 |
Sellaista kerrottiin sairaalasta. Sairastanut pitkään syöpää ja nyt loppuvaihe menossa.
Olen helpottunut, kun pitkä sairaus on nyt loppusuoralla ja pian on kaikki ohi. Ei juurikaan sureta, muutamat kyyneleet tosin on tullut tänään itkettyä kun tieto sittenkin tuli hieman yllätyksenä, mutta enimmäkseen on rauhallinen olo.
Mutta vaikea mennä nukkumaan. Väsyttää, silti ei väsytä. Pyydettiin että ei yön aikana soiteta vaan vasta aamulla.
Nyt kyllä väsyttää tosi paljon. Taidan ruveta nukkumaan. Huomenna herätä toisenlaiseen maailmaan.
Ja mitäs jos kitkuttelu aamulla jatkuu? Hmm.
Kommentit (67)
että uskomatonta taas mitä korppikotkia paikalla kommentoimassa :(
Ihmisellä voi olla tusina syytä miksi ei voi/pääse paikalle!
Esim minä en ollut erittäin läheisen ja rakkaan sisareni luona koska lapsensa ja miehensä halusivat pitää sen perheen välisenä juttuna ja osasin sitö kunnioittaa.
Hävetkää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Klo 10 jälkeen tuli soitto, että nyt on äiti kuollut. Yön vielä siis sinnitteli. Yksin sai lähteä niin kuin toivoi, ei ehtinyt kukaan tänä aamuna sinne kaveriksi.
Harmi se minustakin on, ettei äiti halunnut vierelleen ketään, mutta se on hänen oikeutensa ja sitä kunnioitan. Ei aikuista ihmistä voi paapoa ja panna omaa mukavuudenhaluaan etusijalle.
Oma olo ihan ok. Lapsetkin ehdin viedä hoitoon, synttärikutsuja veivät kavereille kun esikoisella tulossa ensi viikolla juhlapäivä. Aika raakaa mutta toisaalta kiva tietää, että elämä jatkuu. Heidän surunsa kohtaaminen kuitenkin jännittää, kun pitää parin tunnin päästä noutaa hoidosta. Eiköhän tämä tästä.
Nyt se on sitten ohi. Outo tunne.
tunteen, oma äiti kuoli myös syöpään
jaksamisia, anna itsellesi oikeus myös "romahtaa" jossain vaiheessa, mulla se tuli hautajaisissa
Hei aiheen aloittajalle, et ehkä ikinä palaa tähän ketjuun mutta koin tarvetta kirjoittaa. Luen tällä hetkellä kirjaasi, jossa mainitset tämän kirjoituksesi tänne. Olen vasta lukenut kohtaa jssa äitisi hautajaisia vietetään.
Kirjoitat rehellisen koskettavasti, kiitos. Itse toimin hoitajana perusterveydenhuollossa, vuodeosastolla. Hoidan päivittäin syöpää sairastavia, eri vaiheissa sairautta olevia potilaita. Suurin osakuitenkin loppuvaiheessa.
Olen usein pohtinut työyhteisössäni kuinka kauan hoitojen jatkaminen on inhimillistä. Mikä on erikoissairaanhoidon vastuu kertoa potilaalle että hoidot eivät tehoa. Kuluttavat vain voimia ja pitkittävät kärsimystä, tekevät viimeisistä ajoista kivuliaampia, pahoinvoivempia. Potilaan siirtyessä meille jatkohoitoon, juuri tu lause papereissaan että hoitoja voidaan jatkaa mutta vaatii huomattavaa kuntoutumista. Me näemme heti ettei niin ole tapahtumassa. Luottamuksen luominen on vaikeaa kun joutuu ensin riisumaan paljon toivoa potilaalta ja omaisilta kertomalla rehellisesti että kuolema on ajan kysymys.
Usein aika sitten loppuu kesken. Välillä emme pääse edes asiaan, potilas saattaa kieltää itseltään tilanteen. Itseltään saa ns. kuolla myös salaa. Joskus se ainoa kasassa pitävä liima on se ettei jatkuvasti toitoteta hänen kuolevan. Minuus pysyy näin koossa, vaikka uskon kaikkien jollain tasolla aavistavan lähestyvän kuoleman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä puheeksi ottamisen vaikeutta on monilla ammattiryhmillä, valitettavasti myös perusterveydenhuollon lääkäreillä. Tällöin on hoitajana vaikea kävellä lääkärin ylitse kertomalla oma näkemyksensä. Silloin joutuu puhumaan ympäripyöreitä. Voi vain todeta tilanteen näyttävän nyt todella vaikealle. Joskus lähestyvää kuolemaa on vaikea arvioida kovin tarkasti. Voinnissa voi olla romahduksia, sitten pitkiä aikoja elämää romahduksen jälkeisellä tasolla. Hoitajana haluaisi valaa uskoa potilaaseen uskaltaa elää loppu aika mahdollisimman tyydyttävällä tavalla. Toimimattomien hoitojen lopettaminen voi lyhentää elinikää viikkoja -kuukausia, mutta tehdä siitä elämlaadultaan parempaa.
Elvytyskielto on hoitolaitoksissa tärkeä, se ei tarkoita hoitamatta jättämistä vaan elottomana löydettäessä ei aloiteta elvytystä. Rehellisesti sanottuna tämä on yleensäkin hyvin hedelmätöntä, vaikka taustalla ei olisi vakavaa perussairautta. Jokainen hoitotoimenpide on mietittävä erikseen, nesteytys, antibiotit, jne. Nesteytys loppuvaiheessa pitkitää usein kärsimystä. Elimistö ei jaksa enää käsitellä saamaansa nestettä normaalilla tavalla ja se alkaa kertyä elimistöön. Aiheuttaa kipua ja epämiellyttävää oloa venyttäessää kudoksia, sisäelimiä. Ensin kudoksiin ilmenneinä turvotuksina, lopulta keuhkoihinja myös askiteksen lisääntymisenä vatsaonetelossa. Nesteenpoistolääkkeitä voidaan kokeilla, mutta vaste on usein huono loppuvaiheessa. Dreeneillä poistaminen on tiettyyn rajaan asti järkevää. Usein paras on rajoittaa nesteen antamista,lopettaa turha nesteytys. Potilas ei kuole janoon tai nälkään vaan sairauteensa. Nesteytys ei vastaa ateriaa. Kyllä meilläkin on välillä käytössä ns. omaistippa, Tiputus niin hitaasti ettei pahenneta potilaan oloa, mutta omaisen henkinen jaksaminen on parempaa kun se on käytössä. Ongelmia aiheutuu myös ettei tipalle löydy enää suonta, tällöin potilas altistuu turhalle kärsimykselle kun suonta yritetään löytää useita kertoja pistämällä. Antibiottihoito tilanteessa jossa ei nähdä vastetta potilaan voinnin kohentumisella tai tulehdusarvon laskulla on turhaa. Joskus se voi auttaa limaisuuden vähenemisessä pariksi päiväksi.
Tärkeää on huolehtia potilaan oireiden hoidosta, henkisestä tuesta. "Riisua" turha hoito pois ja antaa mahdollisuus päästä edes keksustelemaan lähestyvästä kolemasta. Keskittää voimavarat siihen mitä vielä jaksaa, haluaisi tehdä. Käydä kotona, maistaa lempi viiniä, jaksaa käydä suihkussa, jalkahoito, päähieronta, jne. Pieniä asioita. Omaisten huomiointi on tärkeää, valitettavasti nykyresursseilla siihen jää liian vähän aikaa. Potilaan toiveita on kunnioitettava, jos hän kieltää kertomasta omaisille kaikkea on hyvin vaikea luovia hoitajana omaisten kysymyksiä.
Toivottavasti tässä on joitain vastauksia samoja asioita pohtiville. Ei hoitohenkilökunta halua edistää kuoleman tuloa vaan lopettaa turhien kärsimysten aiheuttaminen. Kamalaa olisi jankata potilaalle hänen kuolevan ja samalla jatkaa tippojen ja letkujen kanssa olemista ilman että saisi annettua tilalle mahdollisuuden johonkin hänelle merkitykselliseen ilman sairaalaolosuhteita vaativia laitteita.
Eilen tarttui kirjaston kirjojenvaihtokaapista mukaani summittainen läjä lukemista, joukossa myös ap:n teos Sairauden voittamat, johon kotona ensimmäiseksi tartuin. En erityisestä kiinnostuksesta tätä nimenomaista teosta kohtaan, vaikka samaistua tarinaan saatoin; äitini menehtyi syöpään, pappani sairasti syövän, mutta toipui, isältäni on leikattu syöpä kahdesti, itseltäni luomiin kehittyneitä syövän esiasteita.
Niin. Aloitin lukemisen kys. teoksesta muuten vain. Mutta - luin kirjan yhdeltä istumalta, sen jälkeen vielä toiseen kertaan, minkä jälkeen olen vielä selaillut kirjaa tämän tästä sieltä täältä.
Olen pöyristynyt. Totta kai maailma on täynnä ihmisiä joista en pidä, jotka eivät pidä minusta, mutta ko. kirjan kirjoittaja maalaa itsestään taiten kuvan ihmisestä, jollaista en erityisesti halua tavata, ikinä.
On järkyttävää, että kuolleista kirjoitetaan niin kuin kirjassa kirjoitetaan. On järkyttävää, kuinka hento tunneyhteys kirjailijalla on itseensä, ympäristönsä ihmisiin. Kuinka heikko on linkki, jonka varassa hän on kiinnittynyt kuluvaan hetkeen. Piirtyy kuva ihmisestä, joka suorittaa tätä päivää - kyllä, mutta jonka mieli heittelehtii kaikessa, useimmiten negatiivisessa, mitä huominen saattaa eteen heittää, tai vastavuoroisesti seilataan menneisyyden synnyttämässä, ylimielisyyden sävyttämässä katkeruuden ristiaallokossa. Kirjoittajan itsekkyys loistaa aurinkona kannesta kanteen - jo se, että hän tekee itsestään päähenkilön tarinassa, joka on kahden muun ihmisen luvaton kuolinkertomus, on käsittämätöntä. Mutta että hän solvaa, vähättelee, välttelee vanhempiaan läpi koko kirjan, ja ilmaisee turhautumista kun nämä - kuolemaa tekevät ihmiset - eivät tanssi hänen pillinsä mukaan, jaksa tavata hänen eläväisiä lapsiaan, jaksa olla kiinnostuneita hänen arkensa sujumisesta, kuulumisistaan, eivät tahdo avautua hänelle ja toimia niin kuin hän käskee.. ei voi ymmärtää. Väkevää hyökkäilyä ja painostusta, tilaamatonta ohjeistusta, pidäteltyä raivoa ja anteeksipyyntövaateita vanhempia kohtaan kirjailijan taholta riittää niin, että lukijan silmiä kirvelee. Minkäänlaista arvostelua tai aiheellista kritiikkiä tai omistaan poikkeavia suhtautumistapoja elämään - tai kuolemaan, kuolemiseen - ei kirjailija tunnu sietävän, ja omia velvollisuuksiaan koskien tapahtumia tuo hän jatkuvasti esiin tavattoman raskaina. Uhrautumisensa tulee todellakin selväksi. Tunteensa että on uhrautunut. Kaikki on suurta tragediaa, harmaata kaaosta, kestämätöntä muiden tottelemattomuutta ja tyhmyyttä, eikä kukaan ymmärrä, mitä HÄN, kirjoittaja, joutuu kestämään. Sanoin vaikeaa kuvailla, kuinka omituinen lähestymiskulma kirjassa aiheeseen avautuu, ja minkälaista muille tilaa-antamatonta minäminä-lähtöistä tykitystä koko teos on, alusta loppuunsa.
En ole kokenut näin väkeviä tunteita, halua antaa palautetta yhdenkään aiemmin lukemani kirjan kohdalla. Ja niitä kirjoja, luettuja, ajateltuja, on paljon.
Tämä närästys kestää pitkään.
Kirjoittaja epäilee kirjassa jatkuvasti olleensa huono tytär ja pilanneensa äitinsä elämän. Epäilee, että niin äiti ajatteli. Kirjoittaja kaipaa ja kaipasi huomiota, kehuja, itseensä ja elämäänsä keskittymistä silloinkin kun kanssakäymisen vastapuolet makasivat jo kuolinvuoteillaan. Minä luulen, kirjan luettuani, että totta se oli, pitkälti totta. Ja ettei kysymys ollut pelkästään elämän mustaamisesta. Kuolemankin voi pilata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
..kuitenkin sitä, ettet pitkästä välimatkasta huolimatta halua olla äitisi vieressä. Itse koen äitini niin tärkeäksi että varmasti olisin hänen kanssaan vastaavassa tilanteessa. Sama muiden perheenjäsenten kohdalla.
Jokainen tietysti tavallaan.
Minun äitu kuoli 2v sitten. Otin töistä vapaata ja lähdin tajuttoman äitini vierelle 550 km:n päästä. Puettiin äiti arkkuun, kammattiin hiukset, yms. Lämmin muisto jäi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ihmettä?! Miksi tällainen vanha kuolemajuttu on taas vedetty esille tänne? Onko tämän tarkoituksena tukea läheisen kuolemalla jonkin narsistisia pyrkimyksiä?
Tulee tästä ketjusta mieleen, miten kuolevan äitini vieressä pidettiin skypettävää potilasta, joka huusi juorujaan samalla kun istuin äidin vierellä. Hoitajat kävivät paikalla mutta vain möllöttivät, kun kysyin eikö mitään voisi tehdä.
Vuodeosasto oli täysin hiljainen, käytävillä olisi ollut tilaa, oli myöhäinen ilta. Terveyskeskuksessa on myös sivummalla käytävä ja tilaa, minne äidin sängyn olisi voinut työntää. Hänellä ei ollut tippaa enää, ei mitään.
En pystynyt olemaan siellä, en kestänyt sitä että loputon tyhjänpäiväinen juorup**ka oli tärkeämpää kuin ihmisen elämän päättyminen.
Myöhemmin samana iltana äiti kuoli.
Sylettää ja inhottaa lukea hoitajien jeesustelua omasta hyvyydestään, tässäkin ketjussa sitä riittää. Toivon niin sydämestäni, että saatte joskus kestää oman piittaamattomuutenne seuraukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö eutanasia olisi inhimillisin vaihtoehto?
Joka osastolla ei käytävillä saa potilaita edes pitää! Tuliko mieleen? Hoitajat voivat toki huomauttaa potilaille metelöinnistä, mutta vaientaa ei voi ketään väkisin! Potilaat ovat nykyään niin tietoisia kaikista oikeuksistaan, että hoitotyö on välillä todella haastavaa. Yksiyishuoneita ei valitettavasti ole kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käsittämätöntä, että joku ulkopuolinen kokee asiakseen kertoa kirjailijalle, kuinka tämän tunteet ovat vääriä. Tai ainakaan niitä ei saisi julkisesti kertoa. Jospa ärtynyt lukija keskittyisi omiin tunteisiinsa ja pohtisi sitä, mikä pohjimmiltaan aiheutti hänessä niin voimakkaan reaktion kirjaa lukiessa.
(tuolta toisesta nostetusta ketjusta tulin tänne katsomaan, että ihan oikeastiko oltiin tultu myös tähän ketjuun ohjeistamaan, kuinka lukijan tapa reagoida näihin asioihin on se oikea ja kirjailijan väärä.)
Vierailija kirjoitti:
Joka osastolla ei käytävillä saa potilaita edes pitää! Tuliko mieleen? Hoitajat voivat toki huomauttaa potilaille metelöinnistä, mutta vaientaa ei voi ketään väkisin! Potilaat ovat nykyään niin tietoisia kaikista oikeuksistaan, että hoitotyö on välillä todella haastavaa. Yksiyishuoneita ei valitettavasti ole kaikille!
Millään osastolla ei saisi pitää potilaita käytävillä paloturvallisuuden vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Käsittämätöntä, että joku ulkopuolinen kokee asiakseen kertoa kirjailijalle, kuinka tämän tunteet ovat vääriä. Tai ainakaan niitä ei saisi julkisesti kertoa. Jospa ärtynyt lukija keskittyisi omiin tunteisiinsa ja pohtisi sitä, mikä pohjimmiltaan aiheutti hänessä niin voimakkaan reaktion kirjaa lukiessa.
(tuolta toisesta nostetusta ketjusta tulin tänne katsomaan, että ihan oikeastiko oltiin tultu myös tähän ketjuun ohjeistamaan, kuinka lukijan tapa reagoida näihin asioihin on se oikea ja kirjailijan väärä.)
Kyllä ihminen voi ottaa kantaa kirjailiankin tunteisiin. Ei ne mitään pyhiä tuntemuksia ole, vaikka kirjaan ovatkin kirjoitettuja. Itsekin ihmettelen kirjailian tuntemuksia. Oma äitini kuoli syöpään, ja vaika asuin kaukana äidistä, otin töistä palkatonta vapaata, ollakseni äitini vierellä hänen viimeiset päivänsä. En ollut pahoillani, vaikka kuolemansairas äitini ei jaksanut enää olla kiinnostunut lapsistani, tai kenenkään muunkaan sisarukseni lapsesta. Äiti teki kuolemaa ja oli sairas, ei hän enää jaksanut huomioida muita. Ihmisen elämä ei aina pyöri hänen oman napansa ympärillä, joskus se huomion keskipiste voikin olla läheisen elämä/kuolema. Ei kuolevaa voi tuomita siitä, ettei hänellä enää riitä voimia huomioida kaikkia muita ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Käsittämätöntä, että joku ulkopuolinen kokee asiakseen kertoa kirjailijalle, kuinka tämän tunteet ovat vääriä. Tai ainakaan niitä ei saisi julkisesti kertoa. Jospa ärtynyt lukija keskittyisi omiin tunteisiinsa ja pohtisi sitä, mikä pohjimmiltaan aiheutti hänessä niin voimakkaan reaktion kirjaa lukiessa.
(tuolta toisesta nostetusta ketjusta tulin tänne katsomaan, että ihan oikeastiko oltiin tultu myös tähän ketjuun ohjeistamaan, kuinka lukijan tapa reagoida näihin asioihin on se oikea ja kirjailijan väärä.)
Jos kirjasta jäi huono fiilis, niin minkä sille voi! Onkohan kirjasta tehty kirja-arvostelua mediassa? Itse en tuon lukijan kokemuksen perusteella aio lukea ko kirjaa. Sitä tällä jutulla ilmeisesti mainostetaan. Vanha juttu tänne nostettu?
Vierailija kirjoitti:
Tämä biisi aina rauhoittaa mua
Video ei ole käytettävissä.
Pahoittelumme.
Vanha ketju nostettu esiin, mutta mikäs siinä. Jokaisen on hyvä miettiä millaisen kuoleman haluaa, kun se tulee jokaisen kohdalle jossain vaiheessa.
Luulisin, että useampi meistä haluaa, ettei kuole yksin, vaan viimeisinä päivinä ja tunteina on jokin läheinen vierellä. Itse valvoin isäni vierellä ja vaikka isä meni tajuttomaksi luulen, että hän aisti ettei ole yksin, eikä lähtenyt yksin.
kerro!!!