Olen persoonallisuushäiriöinen ja eristäydyin siksi vapaaehtoisesti. Kysymyksiä?

jos ketju on avattu tietyllä otsikolla, kaikki joita se koskee voi kirjoittaa. ap voi sitten perustaa oman blogin tai jotain jos haluaa valita seuransa.

Olen kyllä huomannut, että hän ei vastaa kaikkien viesteihin. Omani jäivät kommentoimatta, ilmeisesti niissä ei kohdistettu tarpeeksi huomiota ap:lle vaan ne koettiin kilpaileviksi viesteiksi, koska niissäkin puhuttiin oireista. AP ei oikein osaa jakaa sympatiaa, hän kommunikoi vain huomiontarve- ja itsetilitysfunktiossa.

tässä saattaa olla yksi ap:n ongelmista. Narsistiseksi hän jossain kohtaa itseään itse mainitsi, joten ei loukanne, vaikka totean itse samaa. Merkityksessä itsekäs ja itseensäkäpertynyt. Ei ne vakavia tauteja ole. Kun niistä vähän hellittää, maailma on aika erilainen.

Tietysti kaikki voivat ja saavat kommentoida. Enhän minä tätä ketjua omista. Ajattelin vain, että nuo lesbojutut menevät ohi aihepiirin. Muita kommentteja en ole kartellut tietoisesti. Olen lukenut kaikki, mutta joihinkin en ole heti keksinyt mitään sanottavaa. En myöskään tunnista kaikkia kommentoijia, joten en myöskään ole vältellyt jotakuta erityisesti. -ap-

tuo kehä mitä pyörität ei lopu koskaan. Se on VALINTA. Jotta voit parantua tarvitset rohkeutta ryhtyä toimeen- kukaan muu ei voi sua auttaa. Yksilöterapiassa voit myös länkyttää oman napasi ympärillä ikuisesti- jos oikeasti haluat elämän- hakeudu hyvään ryhmäterapiaan. Itse et tuosta suosta pääse, joten rohkeutta mennä mukaan ryhmään tarvitset välttämättä. Turha syyttää muita jos et itse ala ratkoa ongelmaasi.

Täytyy miettiä asiaa. -ap-

saamattomuutensa, ilkeytensä, raivokohtauksensa, vittuilunsa ja muut voi aina selittää sillä että on diagnoosi.

Sitähän häviää paljon jos erehtyy paranemaan.

Ehkä on noin. Mutta toisaalta muistan, kuinka nuorena naisena minulla ei ollut mitään diagnoosia. Käsittelin kaikkea moraaliselta kannalta. Ajattelin olevani vain paha ja huono ihminen, jonka pitäisi muuttua kiltiksi ja sävyisäksi. Siitäkään ei tullut mitään. Diagnoosi avarsi näkökulmaa, mutta ei sillä silti voi oikeuttaa mitään pahoja tekojaan tai sanomisiaan. -ap-

Mikä sinusta tekee mielestäsi niin kauhean.

Katsopa vaikka näitä kirjoituksia tälläkin palstalla, eipä täälläkään kovinkaan kauniita ihmisiä usein näe!

Älä pistä itseäsi siis syyttä alas!

Olen ollut kerran naimisissa. Sen jälkeen olen seurustellut pari kertaa. Hylätyksi tulemiset ovat olleet rankkoja kokemuksia. Pystyn aina jonkin aikaa olemaan ihana ja miellyttävä, mutta sitten tapahtuu jokin romahdus ja jään yksin. Haluan välttää sellaista. Toisaalta ajattelen, että pysymällä kaukana ihmisistä teen heille tavallaan palveluksen. -ap-

ja valitsin miehekseni persoonallisuushäiriöisen jota ei pysty kestämään kukaan tervepäinen, mutta mä jaksan juuri näiden persoonallisuushäiriöiden takia. En ole mielestäni eristäytynyt, vaikka itsekseni viihdynkin. Kaikki jotka minut tuntee tietää, että olen persoonallisuushäiriöinen ja että minulla on sivupersoonahäiriö, mutta ei se tunnu haittaavan ketään.Rohkeasti vaan ulos ja ihmisten seuraan

Olen tapaillut joskus pariakin persoonallisuushäiriöistä. Toisen kanssa kuvittelin voivani elää, mutta hän ei sitten halunnut sitoutua minuun. Säästyin varmaan paljolta, koska hänellä oli melkoinen määrä ex-vaimoja ja lapsia heidän kanssaan sekä lisäksi jatkuvasti lukuisia sivusuhteita. Toinen taas oli niin narsistinen, että aika hänen kanssaan oli pelkästään itkua tai naurua tilanteesta riippuen. Hetkeäkään ei ollut normaalia. Sittemmin kuulin hänen sählänneen asiansa täysin sotkuun.

Joka tapauksessa voisin edelleenkin ajatella eläväni persoonallisuushäiriöisen kanssa, mutta yleensähän miehet ovat lempanneet minut. Mistä siis löytäisin sellaisen, joka ei häivy? Mies jonka kanssa äskettäin kävin treffeillä, ei ollut ihan tavanomainen, ja siksi kai jäin häntä kaipaamaan. Hän jopa kertoi, että hänellä on epäilty olevan jonkinlaista ongelmaa (en jaksa nyt kuvailla tarkemmin). Mutta koska olen elänyt lapsuuteni erittäin vaikeasti häiriintyneen ihmisen varjossa, niin sitä samaa kuviota en kyllä halua enää.

Omista tuttavistani ja ystävistäni voin sanoa, että heitä persoonallisuushäiriöni on haitannut paljonkin. Tuskin heistä muuten niin moni olisi ilmaissut tavalla tai toisella, ettei halua enää olla tekemisissä kanssani. -ap-

Voi olla, että olen "vain itsesäälissä rypevä marttyyri". Mutta sekin on tosiasia, että järjestään kaikki ystäväni ovat jonkin romahdukseni jälkeen sanoneet, että he eivät halua enää olla tekemisissä kanssani. Ei ole auttanut, että olen luvannut yrittää olla kunnolla jatkossa tai että olen kertonut ongelmistani. -ap-

kun täällä on meizejä niin paljon liikkeellä, eikä yksikään kuulostaa mitenkään typerältä tai huonolta, ei edes se yksi raivopää, joka käy mesoamassa :D. Mä tykkään siitä energiasta, mitä hänen teksteistään kipinöi.



ap, mä en tiedä lopultakaan, kuinka paljon pitää tuntea häpeää kilahtamisistaan. Mä oon siis se, joka sanoi että suuttuu vähän väliä töissä ja häpeää.



Mä oon huomannut, että kun ei ole moksiskaan eikä näytä häpeäänsä ulos eikä juokse ihmisten perässä pyytelemässä anteeksiantoa, niin ne vaan unohtaa sen ja sit jatketaan taas vaikkapa parin viikon päästä muista jutuista vaikka ne olisi olleet siinä kilahtamistilanteessa kuinka pelokkaan näköisiä tahansa.



Ihmiset taitaa enemmään karttaa heikkoja ihmisiä. Ne joilla on pokkaa olla välittämästä ja kilahtalee kun huvittaa, saa jonkin verran myös respektiä siitä, että eivät ole nössöjä.



Ystävyyssuhteet on sit ihan toinen juttu. Niissä et saa tehdä ensimmäistäkään virhettä, tai sanoa yhtään poikkipuolista sanaa, se on kerrasta poikki. Tämä on se tapa jolla me naiset kontrolloimme toisiamme. Kukaan ei saa erioikeutta olla hankala, olisihan se epistä kun ne nössöt joutuisi tyytymään osaansa nössöinä.



Miten mä tähän päädyin? Jotenkin kai siitä, että ap, mieti toi häpeäkuvio joteski uusiksi. Ja jumalauta, koita tavata se ukko uudelleen, ja jos et sitä, niin käytä nyt hyväksesi sitä, että sulla on sentään viitseliäisyyttä ja uskallsuta lähteä treffeille. Eli hanki sit joku toinen treffikumppani. Mulla toi puoli on ihan sulki, en lähtisi kenenkään kanssa mihinkään, tunnen pakokauhua sosiaalisissa tilanteissa.



ELI ota ilo irti kyvystäsi pystyä sosiaalisiin suhteisiin, kaikilla ei ole sitä. JOskus ei tajua omia mahiksiaan, luulee et ne on itsestäänselvyys. Mutta toisilla ei tosiaan ole tuota. Joten käytä omaa kykyäsi hyväksesi.



Lakkaa häpeämästä, et ole ainoa kilahtelija maailmassa. Pidä se mielessäsi, mua ainakin loduttaa, että täällä on muitakin. Kiitos sulle tän ketjun perustamisesta.

Itselläni on sellainen ystävä, nyt kaukaisempi sillä oma itsesuojeluvaistoni suojelee psyykettäni. Pidän ihan hirveästi ystävästäni, poden ikävää välillä, mutta en aio lähentää enää suhdettamme. Hän on todella fiksu ja taiteellinen. Taiteellisuus yhdistää meitä ja fiksuus antaa hänelle mahdollisuuden toimia suht pitkään, suht normaalisti sillä vaikka hän ei tunne miten tulisi aina toimia toisten ihmisten kanssa, niin hän oppii helposti mallista ja muistaa oppimansa.

Valitettavasti hänellä on mennyt työpaikat, avioliitto, lukuisat seurustelusuhteet, ystävyyssuhteet, sukulaissuhteet pilalle. En jätä häntä, mutta pidän vähän väliä...

Toivottavasti sä et ole se mun "ystävä", joka ottaa tasan silloin yhteyttä kun tarvii jotain apua omiin pikku projekteihinsa ja luulee et jollai kuoharipullolla ja silla että hokee et tää on ihan tosi syvää ystävyttä, kuitataan se että hyväksikäytetään toisia ihmisiä. Voi vittu, jos olet niin eikö susta pääse missään eroon : D, nightmare

No, tuskin olet. Mutta me hankalat ihmiset ollaan hankalia ehkä senkin vuoksi, että aika pitkään elämme sen vastapuolen ehdoilla, oli kysessä sitten työ, ystävyys tai parisuhde. Mutta ihminen on niin rakennettu, että vitutus pyrkii ennemmin tai myöhemmin tavalla tai toisella pintaan. Mun kaltaiselle ihmiselle ei ole suotu piilovittuilukyvyn lahjaa. Siksi mä vaan muutun inhottavaksi raivoajaksi jossain vaiheessa. SEkin on toisaalta parempi kuin sietää hampaita kirstellen jotain omahyväistä hyödyntäjää loppuikänsä.

Mä luulen, että se mun "ystävä", jonka lemppasin elämästäni, ei voisi kuvitellakaan, että joku kokee hänen passaamisensa jotenkin ahdistavana.Hän on itse vilpittömästi oman elämänsa keskipiste. EHkä mun ei tarttisi eristäytyä, jollen vetäisi juuri kaltaisiaan omahyväisiä energiasyöppöjä puoleeni. Mun ongelma on, että olen oikeasti niin kiltti, että tollaiset tarvitsijat aina takertuu muhun. Ei niistä pääse eroon kuin hankkiutumalla eroon.

Minä olen epävakaa ja alan uskomaan että eristäytyminen on ainoa keino elää vahingoittamatta muita. Liittoni on pitkä ja raskas, nytkin mieheni itkee koska olen satuttanut häntä henkisesti enkä osaa ymmärtää hänen ajatuksiaan asiaan liittyen. Olen kyllästynyt jauhamaan menneitä tekojani, pyytelemään anteeksi jne. Lähes yhtä kyllästynyt olen lapseeni, joka on ärsyttävä ja vaatii liikaa huomiota.



Minä haluaisin muuttaa yksin jonnekin, missä kukaan ei tuntisi minua. Eläisin päivät keskittyen itseeni, siihen mistä nautin- netissä surffailuun, musan kuuntelemiseen, luontoon, pelaamiseen, itseni parantamiseen. En jaksa jatkuvaa vaatimista, itseni piilottelua ja naamarin kanssa elämistä!!!!!

tuo kuulostaa ymmärrettävältä, että kyllästynyt sun ja ukkos välehin. Toi kuulostaa pahalta, että olet kyllästynyt ärsyttävään lapseesikin. Ehkä kiukuspäissään tuli kirjoitettua vähän liioitellusti? Onko sulla diagnoosi vai epäiletkö vain olevasi epävakaa? Mä vaan aattelin, että täällä aika monet kokee yksinäisyyden rangaistuksena, ei tilana johon haluaisi päästä.

Mikään ei muutu paremmaksi vaikka luulisi niin käyvän- ehei. Muut ihmiset ja heidän mielensä ovat minulle edelleen mysteeri enkä ainakaan nyt jaksa olla kiinnostunut siitä. Olen kiinnostunut itsestäni, en juuri muusta- joudun feikkaamaan empatiat ym. kavereiden ja perheenjäsentenkin suhteen enkä muuten liioittele. Nytkin olen koko päivän istunut koneella, lapsi on vinkunut seuraa ja minä olen huutanut takaisin. En vaan jaksa.



Tämä ns. normaalielämä on kamalaa paskaa, täysin yliarvostettua. Koko ajan pitää sietää muiden nurinpäin olevia naamoja, menneisyyden muistelua ja jatkuvaa "oletpa väsyneen näköinen"-kauhistelua. Totta vitussa olen väsynyt; tehoni riittäisi vain simppeliin elämään mutta ole tässä nyt sitten vanhempi, vaimo ja kuunteleva korva kavereille!! Helvetti mitä paskaa :(.

Mikään ei muutu paremmaksi vaikka luulisi niin käyvän- ehei. Muut ihmiset ja heidän mielensä ovat minulle edelleen mysteeri enkä ainakaan nyt jaksa olla kiinnostunut siitä. Olen kiinnostunut itsestäni, en juuri muusta- joudun feikkaamaan empatiat ym. kavereiden ja perheenjäsentenkin suhteen enkä muuten liioittele. Nytkin olen koko päivän istunut koneella, lapsi on vinkunut seuraa ja minä olen huutanut takaisin. En vaan jaksa.

Tämä ns. normaalielämä on kamalaa paskaa, täysin yliarvostettua. Koko ajan pitää sietää muiden nurinpäin olevia naamoja, menneisyyden muistelua ja jatkuvaa "oletpa väsyneen näköinen"-kauhistelua. Totta vitussa olen väsynyt; tehoni riittäisi vain simppeliin elämään mutta ole tässä nyt sitten vanhempi, vaimo ja kuunteleva korva kavereille!! Helvetti mitä paskaa :(.

Mua henk. koht. vituttaa yli kaiken ihmiset jotka sanoo just tollai et ootpa väsyneen näköinen. Mä luulen että paranisin jos aina osaisin sanoa niille saman tien takaisin että itse puolestaan olet lihava.

TArkoitan, että mä nielen tollasta arvostelua vaikka kuinka kauan ja sitten mä suutun jostain niin päättömästä taannehtivasti, että sitä ei voi mitenkään yhdistää siihen hivuttavaan nokkimiseen mitä mä saan osakseni. Ei ihme, että mua pidetään kusipäänä ja vähän hulluna.

MÄ itse näen käytökseni loogisena, siis et vaikka se on typerää, niin ymmärrän sen tapahtumaketjun. Mut muut näkee vaan sen lopputuleman, ja pitää sekona.

Mitä sä teet ihmisille jotka lähestyvät sua näillä ah niin ihanilla sä näytät niin väsyneeltä -jutuilla, ärsyttääkö ne edes sua? MÄ oon niin allergisoitunut niille, et hirvee raivo nousee, vaikka kyse ei olisi vittuilusta vaan ihan aidosta huolesta.

Minkäs sille voi, että on koko ajan väsyneen näköinen, kun elämä väsyttää...tuo lapseni on muuten ns. erityislapsi, just saatiin sille diagnoosit ja ehkä siksi olen ihan loppu. Vituttaa kun koko ajan pitäisi rampata perhekouluissa, kursseilla...aina vaan kaikki liittyy tuohon lapseen ja sen käytökseen! Miksei ketään kiinnosta miten vanhemmat jaksavat?? Jos olen kotona sairauden vuoksi, miten kaikkialla oletetaan että minulla on voimia täyttää päivänä kaikenmaailman perhekoulutuksilla ja luoja ties millä?? Ei, en ole kiinnostunut liittymään "yhteen uuteen ryhmään, joka on kuulemma tosi hyvä"..!

kun sulla on erityislapsi vielä kaiken lisäksi.



MÄ en tiedä, mitä tohon sanoisi. Ihmiset nyt vaan katsoo vanhempia ikään kuin lastensa huoltajina, ei muusta näkökulmasta. Eräällä tavalla lakkaat olemasta yksilö, susta tulee yksilön hautomo. Kukaan ei ajattele sun jaksamista, kun sulla on erityislapsi, niin julmaa se on.



Mulla ei ole lapsia, mä en uskaltanut ottaa sitä risikiä, että olisin huono vanhempi, joten jätin tekemättä. Sekin on kaduttanut jälkikäteen. Mutta toisaalta tää että elää yksin ei ole mikään täysin huono valinta. Netissä surffailu on muuten hyvä tapa pitää itteensä järjissään.

on ehdottomasti mielenkiintoisin ketju aikoihin!!

kiitos siitä!

ja tuohan on hyvä juttu,että rohkaisit itsesi ja kävit treffeillä! :)

kaikkea hyvää sulle ap!

... mulle pahin. Jostain syystä mä tulkitsen nykyään kaiken siten, että mua torjutaan tarkoituksella. Jos joku ei vaikka vastaa heti viestiin, jään kelaa että mitä tyhmää mä sanoin ja oletan, että mulle on suututtu.



En mä muista lapsena olleeni tollanen, se kehittyi nuorena opiskellessa. Mua kai pidettiin aika koppavana silloin ja sain paljon inhoa niskaani. Jälkikäteen en tajua miksi. Mutta silloin mussa kehittyi toi torjutuksi tulemisen pelko, samoin vainoharha, että vittuillaanko mulle silloinkin kun ollaan ystävällisiä.



Mä en pidä sitä vainoharhana, koska tunteella on todellinen pohja: ihmiset todella esittivät mukavaa tai ainakin neutraalia mulle mutta selän takana haukkuivat. On vaikea päästä epäluuloistaan eroon kun niillä on todellinen pohja. Mutta mulla se homma on mennyt yli, koen enemmän tai vähemmän kaiken vittuiluna. Ei ihme, että ihmiset pyörittelevät silmiään kun reagoin vilpittömän ystävälliseen käytökseenkin vihamielisesti.

Juuri kun ehdin kirjoittaa tänne, että se mies on kadonnut, häneltä tuli tänään viesti. Olen yllättynyt. Hän ei tosin ehdottanut tapaamista, vaan kertoi vain olleensa sairaana ja kysyi kuulumisia. Nyt mietin, mitä vastaisin. -ap-

et tuonvertaista osaa itse ajatella tai keksiä mitä miehelle vastaisit.

Ja se, mitä vastaat, tuskin vaikuttaa kauheesti siihen että jatkuuko teidän juttu vai ei, eiköhän se äijä ole jo ensivaikutelman perusteella päättänyt oletko laastaripano, säälisuhde tai vain hauskanpitoa varten.

Jos sä oot noin estynyt ja kykenemätön luontevaan kanssakäymiseen ja taktikoit kaikessa, jopa tekstareissa, niin älä odota liikoja sun ihmissuhteilta.

Mene vaikka johonkin terapiaan opettelemaan luontevaa kanssakäymistä.

et tuonvertaista osaa itse ajatella tai keksiä mitä miehelle vastaisit.

Ja se, mitä vastaat, tuskin vaikuttaa kauheesti siihen että jatkuuko teidän juttu vai ei, eiköhän se äijä ole jo ensivaikutelman perusteella päättänyt oletko laastaripano, säälisuhde tai vain hauskanpitoa varten.

Jos sä oot noin estynyt ja kykenemätön luontevaan kanssakäymiseen ja taktikoit kaikessa, jopa tekstareissa, niin älä odota liikoja sun ihmissuhteilta.

Mene vaikka johonkin terapiaan opettelemaan luontevaa kanssakäymistä.

Enköhän minä osaa ihan itse keksiä, mitä vastaan. Tapanani vain on harkita tekemisiäni - paitsi silloin kun se raivokohtaus tulee. Voihan sitä tietysti kutsua taktikoinniksi. En mielestäni odota liikoja ihmissuhteilta, koska en ole yli vuoteen odottanut yhtään mitään. Kieltämättä on vaikea yhtäkkiä ryhtyä sosiaaliseksi enkä tiedä, millaisista kuulumisista kertoisin.

Siitä olen varma, että mies ei ehdi mitään yhden yön suhdetta tai vastaavaa. Hänkin vaikuttaa harkitsevaiselta. Hän on myös jossain määrin kirjallinen henkilö (kuten minäkin), minkä takia en haluaisi lähettää hänelle ihan mitä tahansa höpöhöpösähköpostia. -ap-

ei osaa jutustella. Tuskin se toipilas sulta mitään romaania oottaa tekstarina saavansa ja laitat sen mitä ekana tulee mieleen, niin saapahan susta aidon kuvan eikä mitään laskelmoivaa ja yliharkittua taktikointia.

Hitaat ja harkitsevat ovat rasittavia, mutta ehkä se mies tykkää sellasesta joka makustelee miettii kaikkea viikon, itse kyllästyisin alle tunnissa oottelemaan.