Lue keskustelun säännöt.
JÄRKYTTÄVÄ SYNNYTYS!
20.01.2012 |
Ajattelin aina että synnyttäisin vauvan, sattuisi kyllä. En tiennyt että supistukset olisivat synnytyksessä se kivuliain vaihe!!!!
NÄIN LUULIN KÄYVÄN:
Ponnistaisin vauva ulos ja se satuuisi todella paljon, paikat repeytyisivät, enkä pääsisi muutamaan päivään kyykky asentoon. Synnytyksen jälkeen saisin vauvan syliini ja itkisin onnesta, pussailisin vauvaa ja pussaisin miestäni jolle sanoisin rakastavani häntä.
NÄIN KÄVI:
Itkettävät supistukset, joissa luulin kuolevani kestivät 17 tuntia, ennen kuin sain alkaa ponnistaa. Ponnistin 3,9 kiloisen vauva alle tunnissa maailmaan ja sain sen jälkeen vain viisi tikkiä. Kun ponnistin vartaloa ulos huusin "ottakaa se pois,ottakaa se pois" ja kun sain vauvan syliin en edes itkenyt onnesta. Vauva oli sylissäni n. minuutin ennen kuin joutui lämpökaappiin. Olin huojentunut että sain vihdoin levätä! Mutta ei, sitten oli istukan synnyttäminen (n.5min), sitten kohdun painaminen tyjäksi(sattui niin saatanasti) ja lopuksi puudutus ja tikkaaminen. Olin niin väsynyt kaikkeen että jos olisin ollut huoneessa yksin, olisin tappanut itseni, jotta saisin levätä!
MITEN VOIN LUULLA NÄIN VÄÄRIN???? ONKO TÄMÄ NORMAALIA?? ELOKUVISSA AINA KÄY NÄIN KUN LUULIN!
Kommentit (90)
Tulet synnytysvastaanottoon ja sinulle kerrotaan, että vauva on kuollut ja sydän ei enää syki. Ei mitään tehtävissä, ei hätäsektiota, ei pelastusyrityksiä. Kuoällut kun kuollut. Kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Sitten puhkaistaan kalvot ja aletaan synnyttää sitä kauan odotettua, mutta kuollutta vauvaa. Kuulet, kuinka muissa synnytyssaleissa vauva rääkäisee ensi kerran ja tiedät, että oma vauvasi ei sitä tee ikinä. Pyydät kätilöltä korvatulppia, ettet kuulisi niitä vauvojen ääniä ja pyydät kätilö repimään seiniltä kaikki vauvajulisteet pois.
Sitten ponnistat kaikessa kivussa sen kuolleen lapsen, jonka otat syliisi ensimmäisen ja viimeisen kerran. Pulleat posket ja sormet, vielä niin lämpimät, mutta silmät kiinni ja ikiunessa. Sitten itket syvemmin kuin koskaan elämässäsi ja tuntien päästä tulee aika, kun kätilö vie lapsesi sairaalan jääkaappiin.
Sitten allekirjoitat luvan ruumiinavaukseen ja palaat osastolle silmät umpeen turvonneina itkemisestä. Näet yhä edellleen käytävillä muita pallomahoja, jotka jaksavat valittaa kaiken maailman turhuuksista. Sinä tiedät, ettei niillä ole mitään väliä.
Saat maidonestolääkettä ja silti maito nousee rintoihin, muttei ole ketään ketä ruokkia. Käyt katsomassa vauvaasi synnytysosastolla, joka on jo kylmä, koska on jääkaapissa. Sitten hänet siirretään lasten patologian osastolle ja sinä menet kotiin.
Kotiin jossa odottaa pinnasänky, lastenvaunut ja vaatteet hyllyssä viikattuina. Elämäsi on riekaleina ja sinun pitää alkaa suunnitella hautajaisia.
Että se on järkyttävä synnytys.
T. kohtukuolemaäiti
Voimia sinulle. Kuinka kauan tapahtuneesta on aikaa?
En lukenut koko ketjua läpi, mutta ensin minua nauratti tuo "ottakaa se pois". Kyllähän siinä sellaiset fiilikset on. En minäkään itkenyt kun sain lapsen syliini, en tainnut kotonakaan itkeä. Nyt kun lapsi on 1v välillä itkettää kun on niin rakas. Minulla rakkauden syttymisessä kesti kauan. Kaikkea sattuu ja tapahtuu. Tietysti omat ongelmat kokee aina isoiksi, mutta taas tuli elämää kohtaa kunnioitusta kun luin tuon ylemmän jutun. Halaisin sinua kohtukuoleman kokenus jos voisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kohtukuolemajutusta. Oletko uskaltautunut tulla vielä raskaaksi sen jälkeen? Oliko kuollut vauva esikoinen ja saitko jotain apua tapahtuneen jälkeen?
koska yksi av-mamma on marttyyri ja synnyttänyt kuolleen lapsen!
epäempaattinen kusipää. toivottavasti sulla ei oo lapsia etkä niitä koskaan saa.
koska yksi av-mamma on marttyyri ja synnyttänyt kuolleen lapsen!
epäempaattinen kusipää. toivottavasti sulla ei oo lapsia etkä niitä koskaan saa.
tosta sun kommentistahan näkee miten raastava kokemus se on - sä et selvästikään oo asian kanssa sinut kun pitää kommentoida toisen tuskaa noin kylmästi. ymmärrän kyllä, en ittekään varmaan pysyisi järjissäni. voimia siis kaikille kohtukuoleman/lapsen kuoleman kokeneille.
Itse kaksi lasta synnyttäneenä toinen kauhu synnytys ja toinen helppo, Molempien jälkeen PÄÄSIN leikkaus saliin ja nukuin heräämössä 6h. Naikkarilla antoivat vielä uuden humautuksen että unta riitti. IHAN HYVÄ NÄIN, ei haitannut yhtään. Kivempi hoitaa vauvaa levänneenä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
äiti doupataan täyteen kipulääkettä ja kaikkea mahdollista myrkkyä, koska ei tarvitse miettiä mitä se tekee sikiölle.
Eli sen suhteen tuo kuolleen lapsen KIVULLA synnyttäminen kuulostaa oudolta.
Suosittelen lämpimästi niiden aquarakkuloiden kokeilemista jos supistuskivut tuntuvat selkäpuolella. Ovat tosi tehokkaat ja tavallaan luomua kun ovat vain steriiliä vettä akupisteissä.Mulla auttoi aukeamaan muutamassa minuutissa ja pääsin ponnistamaan.Se vain että pitää olla tähän hyvin perehtynyt kätilö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kivulla se kohtukuolemaäitikin synnyttää.
Luulo;
Raskauspahoinvointi on ihan erilaista kuin oksennustauti, sen ymmärtää, vähän ehkä etoo.
Kuinkas sitten kävikään;
Oksensin kokoajan, kuin puolen vuoden oksennustauti, kyökin vatsahappoja ja limaa ja ilmaa kun ei enää muutakaan vatsalaukusta irronnut, mikään ei auttanut.
L; Naiset on luotu synnyttämään, se on luonnollinen tapahtuma, "jo vuosituhannet ovat naiset hienosti synnyttäneen milloin luolissa, milloin savusaunan perällä, milloin pellon reunassa töitä jatkaen" Otin selvää synnytyksen vaiheista, miten erilaisia synnytykset voivatkaan olla ja kipu on kasvattava kokemus. Kuunnellen itseään ja hallitsemalla mielensä voi keskittyä suureen tapahtumaan. Olin myös valmistautunut ottamaan vastaan tarjottavat kipulääkkeet.
KSK; Ensinnäkin, naiset ovat myös ennenvanhaan valitettavan USEIN KUOLLEET SIIHEN SYNNYTYKSEEN, (muistetaan tämä fakta!)
Toisekseen kipulääkkeen saaminen ei ole selvyys (en saanut mitään vaikka rukoilin)
Avautuminen vielä menetteli, ponnistus vei melkein tajun ja järjen ja hallinnan. Huusin kirosanoja (ei tod tapaistani) tuli kiljuttua tämä tuttu "ottakaa se pooiiis!" lausahdus erinäisiä kertoja ja kun kaiken sen repimisen ja huudon (minä ja lääkäri jä kätilöt kaikki äänet käheinä) jälkeen sain kauan odotetun lapsen rinnalleni, olin kuin vapiseva täysin tunnekylmä trauman ruumiillistuma, joka ei todellakaan kujertanut vaavilleen että tervetuloa maailmaan rakkaani. Olin kuvitellut itkeväni onnesta (esikoista oli yritetty vuosia), mutta eipä voi sanoa että sen vuoksi olisin itkenyt.
Ja voi näitä LUULOJA vauva-ajasta ja sen jälkeisestä elämästä on myös tullut kumottua kasapäin. Niistä saisi vaikka kirjan kirjoitettua.
epäempaattinen kusipää. toivottavasti sulla ei oo lapsia etkä niitä koskaan saa.