JÄRKYTTÄVÄ SYNNYTYS!

Taas ap.n kertomus ei kuullostanut normaalilta vaan paljon normaalia rankemmalta synnytykseltä. Mutta mikös sitten olsi se normaali-synnytys? Ei sitä voi millään mittarilla mitata, että oliko se nyt sitten 9 luokkaa kipuasteilla, vaiko 8,5?

Itselläni on ollut kaksi nopeaa ja helpohkoa synnytystä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Silti se oli rankka, brutaali kokemus ja sattui kovasti..

En itkenyt saatuani vauvan syliini, olo oli kuin puulla päähän lyöty. Olin helpottunut tietysti että se oli ohi. Rakkaus vauvaan ei tulvahtanut yliseni, vaan se kasvoi pikkuhiljaa seuraavien kuukausien aikana. Minusta oli ihana saada vauva rinnalle lämpimänä ja vielä verisenä, ennen napanuoran katkaisua, lähinnä sen takia että äidin syli on se paras paikka vauvalle, ihoa vasten on lämmintä ja tissit lähellä... Oli ihana nähdä kun kuopus alkoi heti hamuta tissiä, hän tiesi vaistomaisesti miten toimitaan.

Ap, ei sillä ole mitään väliä mitä huusit kätilöille, oikeasti, ne varmasti kuulevat pahempiakin huutoja siellä! On vain inhimillistä huutaa ja raivota kun sattuu niin että luulee kuolevansa, tai toivoo kuolevansa. Toivon että voit jutella jonkun kanssa synnytyksestäsi ja toipua traumasta jonka siitä sait.

ja mulla on sentään korkea kipukynnys.

Enkä tasan varmasti ekassa osannut sen enempää hymyillä vauvalle ekaan tuntiin. Luulin oikeasti kuolevani synnytykseen.

kaikki synnytykset on erilaisia.Mulla sujui vasta kolmas "mallikelpoisesti".Ja kylhän se sattuu mutta mulla sit vissiin korkee kipukynnys.

Ja ihan alkuaikojen jälkeen en uskalla enää kellekään sanoa sitä.

En ole koskaan luullut, että olisin parempi synnyttäjä. Minulla vain oli helpot ja nopeat synnytykset. Siksi niissä ei puudutteita tarvinnut kun kykin vain suihkussa tunnin ja sitten ponnistamaan.

Mutta tosi on, että en ole osallistunut synnytyskeskusteluihin sen parin virheen jälkeen, mitä tein alussa kun menin hölmö sanomaan, että minulla on ollut tuuria kun oli helppoja synnytyksiä.

Pidetään ihan hulluna ja epäillään ettei nainen ymmärrä mihin on ryhtymässä. Minä synnytin molemmat ilman, minulle oli itsestäänselvää että jos naiset on sen tuhannet vuodet kestäneet hengissä ilman kipulääkkeitä niin kestän minäkin. Mutta kätilö ei meinannut millään hyväksyä tätä vaan koko ajan tyrkytti eri vaihtoehtoja kivunlievitykseen ja vakuutti etten saa mitään palkintoa siitä että kestän turhaa kipua vaan se aiheuttaa jopa vauvalle pelkkää stressiä. Enkä edes kokenut itse olevani mitenkään sietämättömän tuskissani vaan kipu tuntui jotenkin jopa hyvältä, siltä että nyt jotain oikeasti tapahtuu, että keho toimii kuten pitääkin ja nyt se ihan oikeasti syntyy sieltä.

Yllättäen myös monet muut naiset ovat vihamielisiä jos kertoo luomusynnytyksistä. Ihan kuin siitä kertomalla jotenkin sanoisi että muunlaiset synnytykset on huonompia, vaikka ei minusta ole. Jokainen tekee valinnat omien voimavarojensa ja ajattelutapojensa mukaan, ja minusta pitää olla saatavilla sekä kaikki mahdollinen turvallinen kivunlievitys että vaihtoehto synnyttää ilman.

Voin tunnustaa, että todellakin näen hieman punaista, kun luen tällaisia kokemuksia. Ehkä se sitten on se tunne, että miksi ihmeessä MINUN synnytys ei ollut noin helppo, että se olisi onnistunut luomuna. Valmistautumisen puutteesta ja tahdosta se ei ainakaan jäänyt kiinni. Itsestä ainakin tuntuu, että te luomusynnyttäjät ette välttämättä ymmärrä, että jos te olette kestäneet synnytyskivut, niin se ei johdu siitä, että olisitte jotenkin parempia ihmisiä kuin puudutteen ottajat, vaan siitä, että kipunne ovat olleet vähäisemmät kuin monella muulla. Synnytyskivut EIVÄT ole kaikilla samanvahvuisia, joillakin ne ovat siedettäviä ja joillakin ei. Useimmilla jotain tuolta väliltä.

Enkä sano, etteikö puudutteita otettaisi koskaan turhaan, mutta aina tästä ei ole kysymys.

Mulla käynnistettiin 2 viikon yliaikainen raskaus. Jouduin olemaan yksin koko päivän koska mies ei saanut tulla osastolle. Tuska vei jalat alta kirjaimellisesti. Avautuminen vei 20 tuntia.



Laps synty lopulta eikä hengittäny. Sai yhen pisteen. Joutu teholle moneks päiväks. Mä repesin niin pahasti etten istunu 6 viikkoon. Olipas nastaa.

Etkö selvittänyt etukäteen mitä synnytyksessä tapahtuu? On niin surullista kun suurinosa tuntuu pitävän normaalina sitä, että mennään sairaalaan, saadaan puudutteet ja joku ottaa sen vauvan ulos.

Puudutteet sotkevat naisen oman hormonituotannon ja häiritsevät normaalin synnytyksen kulkua. Tärkeintä olisi kuunnella omaa kehoaan ja työskennellä synnytyksessä sen mukaan. Lääkkeet aiheuttavat ahdinkoa vauvalle ja häiritsevät myös sitä mahtavaa endorfiinihuippua mikä synnytyksen jälkeen tapahtuu ja saa synnyttäjän tuntemaan itsensä virkeäksi (kaikesta ponnistelusta huolimatta) ja rakastumaan vauvaansa.

ainakin minä otin selvää asioista, luin pinon kirjoja, surffailin kaikki nettipalstat ja artikkelit läpi, valmistauduin muutenkin huolella jo raskauden alusta saakka ja kuvittelin, että menen synnytyksen todennäköisesti luomuna, koska se on vauvallekin parempi. Paskan marjat, siinä ei mitkään kauratyynyt, akupisteet eikä meditaatio auttanut, kun halusin kuolla siitä järkyttävästä kivun määrästä. Ei käynyt pienessä mielessäkään, että olisin pysynyt edes tajuissani, jos en olisi epiduraalia saanut. Se vei pahimman terän pois ja pystyin ihan hieman rentoutumaan, jolloin avauduinkin vauhdilla. Valitetavasti puudutus ei ponnistamisvaiheessa auttanut, ja niinpä uusi tunnin kestävä helvetti alkoi.

Sen olen oppinut, että joillakin synnytys on kivuliaampi kokemus kuin toisilla. Mulle se oli erittäin, erittäin, äärimmäisen kivulias kokemus, jonka vuoksi en uskalla ruveta uuden lapsen tekoon varmaan moneen vuoteen, jos koskaan. Monilla tutuilla homma on ollut suht miellyttävä, siis toki kivulias, mutta ei mitään helvetillistä kuitenkaan. Ei tällainen hyväonninen ihminen välttämättä tajua, että voi olla kohtuutonta vaatia, että äidin pitäisi selvitä ilman tehokkaita kipulääkkeitä, kun kerran sellaisia on saatavilla.

Olen samaa mieltä molempien kanssa. Ekan kanssa jäi trauma joka oli hyvin aktiivinen 5 vuotta.

Tulin kuitenkin uudestaan raskaaksi vasta pitkän yrittämisen jälkeen. Lasten ikäero yli 8 vuotta.

Toka synnytys oli eri : psyykkinen valmistautuminen ja tutustuminen synnytyshormonien erittymisen edellytyksiin oli A ja O .Ekassa ei auttanut epiduraalikaan. Tokassa tarvitsin vain happea. Ei jäänyt traumoja vaikka vauvakin oli iso.

Mun sympatiat on kyllä hyvin tän hyvin vaikean synnytyksen kokeneen puolella. mul oli eka samallainen

Olen synnyttänyt kolme kertaa, enkä ole millään kerralla ehtinyt onnesta itkeä vauvan tultua. Kyllä oli petetty olo ekalla kerralla kun ei kokenut sitä hehkutettua "kaikki kivut heti unohtuu kun saat vauvan syliin" -tilaa, vaan järkyttävä kipu vain jatkui ja jatkui vaikka kuinka kauan kun epparia ja revenneitä paikkoja kursittiin kokoon. Enkä ekalla kerralla osannut vaatia lisää/kunnon puudutusta ompeluun kun vauvahan oli jo sylissä!!



Toinen ja kolmas kerta olivat helpompia repeämien ja ompelujen puolesta, mutta millään kerralla en kyllä pystynyt keskittymään kunnolla vauvaan ennen kuin ompelun päätyttyä. Onhan se vauva ihana ja uusi, mutta en ole niin karski että pystyisin vain hymyilemään ja tirauttelemaan onnen kyyneliä samalla kun alapäätä ommellaan kokoon, puudutettuna tai ei!



Aloittajalle vielä: lämpimät onnittelut vauvasta, äläkä hyvä ihminen mieti miten kätilöt rankkaavat äidinrakkautesi synnytyksen perusteella! Kipu on kipua, eikä sen aikana kukaan ole parhaimmillaan. Suhde terveen vauvan kanssa ei todellakaan mene pilalle siitä, jos äiti on ensimmäisten tuntien aikana kipeä ja väsynyt. Väsynyt se vauvakin on kokemastaan! Tutustumaan ehtii ihan loistavasti sitten, kun on kunnolla tolkuissaan. :) Ja jos on niin kivulias ja väsynyt olo, ettei vauva kiinnosta yhtään vielä vaikka vuorokauden kuluttua, niin kannattaa kertoa hoitajille ja pyytää apua. Se voi olla jokin hoitoa vaativa tila kohdussa esim.



Ja vielä - minusta on kamalaa, miten edelleen nykyäänkin äidiksi tulevia ei rehellisesti valisteta siitä, miten järkyttävä ja mullistava kokemus varsinkin ensimmäinen synnytys ja vauva-aika on. Pikemminkin paheksutaan, jos joku "pelottelee". Itse olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että ne rankemmatkin kertomukset synnytyksistä, vauvanhoidosta ja ENNEN KAIKKEA SIITÄ, MITEN SIITÄ ON SELVITTY JA KASVETTU PERHEEKSI etukäteen kuultuna ja asian tutkiminen voivat antaa voimia ja kykyä ottaa kokemus vastaan, kun on vähän realistisempi käsitys sen vaativuudesta. Hyssyttely ja hymyily ja "kyllä se hyvin menee" saa vain monen uuden äidin tuntemaan itsensä jälkeenpäin friikiksi, kun ei "onnistunut" synnyttämään kuin tv:ssä ja elokuvissa! Ja kuvittelemaan, että on ainoa laatuaan, joka ei kokenutkaan synnytyksessä vain onnea ja sankaruutta.

Kaikki lukemani synnytyksiin liittyvä tieto on kertonut että avautumisvaihe on kivuliain. Tämä on myös kerrottu synnytysvalmennuksissa joissa olen ollut kaksi kertaa.



Minulla oletusarvo on että supistukset eli poltot eli avautumisvaihe on kivulian.



Vaikuttaa siltä ettet ole osannut rentoutua supistusten välillä ja mennä mukaan synnytykseen.



Toki kaikki synnytykset ovat yksilöllisiä ja toisilla on erilainen kipukynnys.



Ensimmäistä lasta vaan tuijotin hänen synnyttyään, olin peloissani onko hengissä kun oli pitkään sininen. Napanuora kaulan ympäri.

Synnytyksen kesto 11 tuntia 30 minuuttia. Täysin luomu. En ollut erityisen väsynyt vaan ihan ok.



Toinen synnytys kesti 5 tuntia 10 minuuttia. Lapsi syntyi illalla ja valvoin seuraavan yönkin ja olin euforiassa. Sain ilokaasua ja synnytys oli helppo. Osasin rytmittää ilokaasun oikein.



Kolmas synnytys 2 h 15 min. Ilokaasulla. Viimeinen puolituntinen yhtä supistusta.



Ilon kyyneleitä itkin mutten ihan heti synnytysten jälkeen.



Elokuvat ja todellisuus ovat eri asioita.

Luuletteko tosiaan että ap on joku silmät ymmyrkäisinä ihmettelijä. Hänen tapansa kirjoittaa on vain tuollainen ja te alatte haukkua lapselliseksi jne.



Hänhän halusi hieman kärjistäen kertoa kuinka hän oli kuullut niistä puuh, lääh, itku synnytyksistä. Hänhän kertoi senkin mihin meistä enemmistö on varmaankin törmännyt, siihen tyrmistykseen synnytyksen jälkeen eli: En voinut kuvitellakaan kuinka sairaasti se voi sattua.



Että kamoon kaikille!

Mulla oli vain 8h kestänyt synnytys, ponnistus 25min. ja lapsi päälle 2,5kg (täysiaikainen).



SILTI huusin tuskissani helvettiä ja saatanaa ja vittua (kyllä hävettää nyt jälkeenpäin vähäsen), ja että ottakaa se ulos ja heti!! :D

Kun lapsi syntyi ja nostettiin rinnalleni, on myös kameralle tallentunut hölmistynyt ilmeeni, ja ajattelin kutakuinkin että ihan sama, viekää pois se että saan jumalauta nukkua! Myös jälkeisten 'synnytys' ja painelu sattuivat hirveästi, samoin tikkaus, vaikka paikallispuudutustakin kuulemma oli.



Tästä on aikaa melkein 5 vuotta, toista lasta en ole tehnyt (en siitä syystä että olisi ollut niin kauheaa, vaan emme halua enempää huollettavia). Ajattelen nykyään tuota synnytystä lämmöllä ja että se oli kiva kokemus, siinä oli täysin 'luonnon armoilla', niinsanotusti.



Kyllä sinäkin vielä toivut varmasti omastasi. Ja muista, että sulla on oikeus tuntea noita tunteita, sulla on oikeus kokea sun synnytys hirveänäkin, vaikka joku olisi synnyttänyt vielä kauemminkin kuin sinä. Ei sillä voi vähätellä toisen tuskaa ja järkytystä.



Mutta.. aika kultaa muistot. :)

minulla oli todenmukainen kuvitelma synnytyksestä, eli ei ollut mitään positiivisia odotuksia, muutenkin olen luonteeltani pessimisti, joten ajattelin että KUNHAN se pukataan ulos sieltä elävänä ja terveenä, niin uskon että kaikki on ok.

Silti se kipu yllätti.

Kaikki lukemani synnytyksiin liittyvä tieto on kertonut että avautumisvaihe on kivuliain. Tämä on myös kerrottu synnytysvalmennuksissa joissa olen ollut kaksi kertaa.

Yksilöllistä. Avautumisvaihe oli helvettiä, mutta ponnistus oli helvettiä potenssiin viisi.

Hänhän kertoi senkin mihin meistä enemmistö on varmaankin törmännyt, siihen tyrmistykseen synnytyksen jälkeen eli: En voinut kuvitellakaan kuinka sairaasti se voi sattua.

Aamen! Nimenomaan se järkytys on melkoinen. Itsellä oli pitkään hirveän petetty olo, miksei KUKAAN ollut sanonut, kuinka järkyttävää kipua synnyttäessä joutuu kokemaan?? Tietenkin synnytys sattuu, se on selvä, mutta että se sattuu NOIN paljon, ettei sitä pysty edes järjellä käsittämään?? En ollut ymmärtänyt, että tuollaista kipua on edes olemassa ja että se on vieläpä aivan normaalia. Olin alkuun jopa vihainen äidilleni, anopilleni, terkkarilleni siitä, etteivät he olleet kertoneet, miten hirveää puuhaa synnytys on. Päinvastoin kaikki olivat vaan vakuutelleet, että synnytys menee varmasti hyvin, sen kivun unohtaa pian ja onpa se ihanaa, kun saatte vauvan.

Enkä ole ap, mutta v*tuttaa. Ja mullakin on synnytyksestä aikaa sentään jo puoltoista vuotta.

se että huusin kätilölle "ottakaa SE pois, ottakaa SE pois" kun ponnistin hartiat ulos. Yleensähän naiset vain ähkivät ja hymyilevät ja alkavat itkeä nähdessään vauvan! AP

Mäkin huusin että ottakaa se pois, kun kuopus syntyi! :) Itseäni se vähän huvittaa, ei ole ap sulle tarkoitus naureskella.

Ja vielä - minusta on kamalaa, miten edelleen nykyäänkin äidiksi tulevia ei rehellisesti valisteta siitä, miten järkyttävä ja mullistava kokemus varsinkin ensimmäinen synnytys ja vauva-aika on. Pikemminkin paheksutaan, jos joku "pelottelee". Itse olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että ne rankemmatkin kertomukset synnytyksistä, vauvanhoidosta ja ENNEN KAIKKEA SIITÄ, MITEN SIITÄ ON SELVITTY JA KASVETTU PERHEEKSI etukäteen kuultuna ja asian tutkiminen voivat antaa voimia ja kykyä ottaa kokemus vastaan, kun on vähän realistisempi käsitys sen vaativuudesta. Hyssyttely ja hymyily ja "kyllä se hyvin menee" saa vain monen uuden äidin tuntemaan itsensä jälkeenpäin friikiksi, kun ei "onnistunut" synnyttämään kuin tv:ssä ja elokuvissa! Ja kuvittelemaan, että on ainoa laatuaan, joka ei kokenutkaan synnytyksessä vain onnea ja sankaruutta.

jos ne kätilöt olisivat vaan hipsineet menoihinsa :)

Sen sijaan rupesivat ompelemaan kummallakin kerralla mua kasaan ja ilman sitä puudutusta. Oli toki haavat vissiin niin pinnassa että olisi vaikeuttanut ompelua jos oltaisiin puudutettu (ei ollut synnytystä varten annettu mitään puudutuksia). Toisen lapsen kohdalla oli vielä kolme varttia jälkeisten synnyttämistä ja sitten kokoon kursiminen. Kaikki tämä samalla kun tutustuin vauvaan ja koitin pitää sitä pientä siellä sylissäni.

Ihan vaan sillä että toisen kauhistus voi olla toisen synnyttäjän haave. Haave siitä että vois vaan tutustua siihen uuteen ihmeeseen, eikä samalla keskittyä siihen ettei potkase kivuiltaan sitä ompelevaa kätilöä päähän :)

Olen synnyttänyt kolme lasta. Ja aina minua on ärsyttänyt se että vastasyntynyt lapsi on laitettu minun rinnalle ja kätilöt hipsineet hommiinsa. Minä olen synnystyksen jälkeen niin poikki ja maitohapoilla että haluaisin hetken toipua. Tuntuu pelottavalta kun ei jaksa oikein kättään nostaa ja pelottaa että vastasyntynyt vauva voi tippua jopa lattialle asti kun ei vaan kädet toimi.

Onneksi olen voinut pyytää miestä pitämään vauvasta kiinni. Onneksi olin yhdeltä tutulta kuullut jo ennen ekaa synnytystä ettei hän rakastunut vauvoihinsa heti vaan vasta ensimmäisten viikkojen aikana. Sama itselläni. Siis en ole koskaan kokenut laitoksella sellaista maailman ihanin olo juttua tai ollut sekaisin vauvasta ja onnesta. Mutta olen muutenkin enemmän tasainen tyyppi ja rakastan toki lapsiani tosi paljon kunhan vaan saan heidät kotiin ja pääsen tutustumaan kunnolla.

Tulet synnytysvastaanottoon ja sinulle kerrotaan, että vauva on kuollut ja sydän ei enää syki. Ei mitään tehtävissä, ei hätäsektiota, ei pelastusyrityksiä. Kuoällut kun kuollut. Kuin salama kirkkaalta taivaalta.



Sitten puhkaistaan kalvot ja aletaan synnyttää sitä kauan odotettua, mutta kuollutta vauvaa. Kuulet, kuinka muissa synnytyssaleissa vauva rääkäisee ensi kerran ja tiedät, että oma vauvasi ei sitä tee ikinä. Pyydät kätilöltä korvatulppia, ettet kuulisi niitä vauvojen ääniä ja pyydät kätilö repimään seiniltä kaikki vauvajulisteet pois.



Sitten ponnistat kaikessa kivussa sen kuolleen lapsen, jonka otat syliisi ensimmäisen ja viimeisen kerran. Pulleat posket ja sormet, vielä niin lämpimät, mutta silmät kiinni ja ikiunessa. Sitten itket syvemmin kuin koskaan elämässäsi ja tuntien päästä tulee aika, kun kätilö vie lapsesi sairaalan jääkaappiin.



Sitten allekirjoitat luvan ruumiinavaukseen ja palaat osastolle silmät umpeen turvonneina itkemisestä. Näet yhä edellleen käytävillä muita pallomahoja, jotka jaksavat valittaa kaiken maailman turhuuksista. Sinä tiedät, ettei niillä ole mitään väliä.



Saat maidonestolääkettä ja silti maito nousee rintoihin, muttei ole ketään ketä ruokkia. Käyt katsomassa vauvaasi synnytysosastolla, joka on jo kylmä, koska on jääkaapissa. Sitten hänet siirretään lasten patologian osastolle ja sinä menet kotiin.



Kotiin jossa odottaa pinnasänky, lastenvaunut ja vaatteet hyllyssä viikattuina. Elämäsi on riekaleina ja sinun pitää alkaa suunnitella hautajaisia.



Että se on järkyttävä synnytys.

T. kohtukuolemaäiti

Ponnistusvaihe taas jokaiselta neljältä painajaismainen.

Missähän umpiossa minä olen elänyt.

Kaikki lukemani synnytyksiin liittyvä tieto on kertonut että avautumisvaihe on kivuliain. Tämä on myös kerrottu synnytysvalmennuksissa joissa olen ollut kaksi kertaa.

Minulla oletusarvo on että supistukset eli poltot eli avautumisvaihe on kivulian.

Vaikuttaa siltä ettet ole osannut rentoutua supistusten välillä ja mennä mukaan synnytykseen.

Toki kaikki synnytykset ovat yksilöllisiä ja toisilla on erilainen kipukynnys.

Ensimmäistä lasta vaan tuijotin hänen synnyttyään, olin peloissani onko hengissä kun oli pitkään sininen. Napanuora kaulan ympäri.

Synnytyksen kesto 11 tuntia 30 minuuttia. Täysin luomu. En ollut erityisen väsynyt vaan ihan ok.

Toinen synnytys kesti 5 tuntia 10 minuuttia. Lapsi syntyi illalla ja valvoin seuraavan yönkin ja olin euforiassa. Sain ilokaasua ja synnytys oli helppo. Osasin rytmittää ilokaasun oikein.

Kolmas synnytys 2 h 15 min. Ilokaasulla. Viimeinen puolituntinen yhtä supistusta.

Ilon kyyneleitä itkin mutten ihan heti synnytysten jälkeen.

Elokuvat ja todellisuus ovat eri asioita.

Tulet synnytysvastaanottoon ja sinulle kerrotaan, että vauva on kuollut ja sydän ei enää syki. Ei mitään tehtävissä, ei hätäsektiota, ei pelastusyrityksiä. Kuoällut kun kuollut. Kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Sitten puhkaistaan kalvot ja aletaan synnyttää sitä kauan odotettua, mutta kuollutta vauvaa. Kuulet, kuinka muissa synnytyssaleissa vauva rääkäisee ensi kerran ja tiedät, että oma vauvasi ei sitä tee ikinä. Pyydät kätilöltä korvatulppia, ettet kuulisi niitä vauvojen ääniä ja pyydät kätilö repimään seiniltä kaikki vauvajulisteet pois.

Sitten ponnistat kaikessa kivussa sen kuolleen lapsen, jonka otat syliisi ensimmäisen ja viimeisen kerran. Pulleat posket ja sormet, vielä niin lämpimät, mutta silmät kiinni ja ikiunessa. Sitten itket syvemmin kuin koskaan elämässäsi ja tuntien päästä tulee aika, kun kätilö vie lapsesi sairaalan jääkaappiin.

Sitten allekirjoitat luvan ruumiinavaukseen ja palaat osastolle silmät umpeen turvonneina itkemisestä. Näet yhä edellleen käytävillä muita pallomahoja, jotka jaksavat valittaa kaiken maailman turhuuksista. Sinä tiedät, ettei niillä ole mitään väliä.

Saat maidonestolääkettä ja silti maito nousee rintoihin, muttei ole ketään ketä ruokkia. Käyt katsomassa vauvaasi synnytysosastolla, joka on jo kylmä, koska on jääkaapissa. Sitten hänet siirretään lasten patologian osastolle ja sinä menet kotiin.

Kotiin jossa odottaa pinnasänky, lastenvaunut ja vaatteet hyllyssä viikattuina. Elämäsi on riekaleina ja sinun pitää alkaa suunnitella hautajaisia.

Että se on järkyttävä synnytys.

T. kohtukuolemaäiti

Aivan kamalaa. Itkin tätä lukiessani. Oma äitini on joutunut kokemaan kohtukuoleman esikoisensa kohdalla. Se on varmasti yksi kauheimmista kohtaloista maan päällä. :( Voimia kaikille sen kokeneille!

koska yksi av-mamma on marttyyri ja synnyttänyt kuolleen lapsen!