JÄRKYTTÄVÄ SYNNYTYS!

Jolla kaikki synnytyskivut saisi pois.Kohtukuolemaäiti saa samat epiduraalit kuin muutkin, tosin opamoxia voi saada päälle rauhoittamaan, mutta ei se kipuja vie.

Luulo;

Raskauspahoinvointi on ihan erilaista kuin oksennustauti, sen ymmärtää, vähän ehkä etoo.

Kuinkas sitten kävikään;

Oksensin kokoajan, kuin puolen vuoden oksennustauti, kyökin vatsahappoja ja limaa ja ilmaa kun ei enää muutakaan vatsalaukusta irronnut, mikään ei auttanut.

L; Naiset on luotu synnyttämään, se on luonnollinen tapahtuma, "jo vuosituhannet ovat naiset hienosti synnyttäneen milloin luolissa, milloin savusaunan perällä, milloin pellon reunassa töitä jatkaen" Otin selvää synnytyksen vaiheista, miten erilaisia synnytykset voivatkaan olla ja kipu on kasvattava kokemus. Kuunnellen itseään ja hallitsemalla mielensä voi keskittyä suureen tapahtumaan. Olin myös valmistautunut ottamaan vastaan tarjottavat kipulääkkeet.

KSK; Ensinnäkin, naiset ovat myös ennenvanhaan valitettavan USEIN KUOLLEET SIIHEN SYNNYTYKSEEN, (muistetaan tämä fakta!)

Toisekseen kipulääkkeen saaminen ei ole selvyys (en saanut mitään vaikka rukoilin)

Avautuminen vielä menetteli, ponnistus vei melkein tajun ja järjen ja hallinnan. Huusin kirosanoja (ei tod tapaistani) tuli kiljuttua tämä tuttu "ottakaa se pooiiis!" lausahdus erinäisiä kertoja ja kun kaiken sen repimisen ja huudon (minä ja lääkäri jä kätilöt kaikki äänet käheinä) jälkeen sain kauan odotetun lapsen rinnalleni, olin kuin vapiseva täysin tunnekylmä trauman ruumiillistuma, joka ei todellakaan kujertanut vaavilleen että tervetuloa maailmaan rakkaani. Olin kuvitellut itkeväni onnesta (esikoista oli yritetty vuosia), mutta eipä voi sanoa että sen vuoksi olisin itkenyt.

Ja voi näitä LUULOJA vauva-ajasta ja sen jälkeisestä elämästä on myös tullut kumottua kasapäin. Niistä saisi vaikka kirjan kirjoitettua.

Itsellä oli hyvin samanlaista, myös tuo raskauspahoinvointi. Ja voi kun vielä jostain sain sellaisen käsityksen, että usein sellaiset, joilla on pahoinvoiva raskausaika, on keskivertoa helpompi synnytys... Joopa joo.

Vauva-aikakin oli melkoinen shokki. Mulla kesti reilusti yli puoli vuotta alkaa rakastaa lasta, kun olin jotenkin niin sekaisin koko hommasta. Ja minä jopa oli hyvin kokenut lasten kanssa ja olin aina tiennyt haluavani lapsia ja oltiin yritetty esikoista vajaan vuoden... Ehkäpä rankan synnytyksen lisäksi se alkuajan koliikki vaikutti ja ne univelat, että en osannut nauttia tai tuntea sellaista valtavaa rakkauden tunnetta, jota olin koko ajan odottanut syntyväksi.

Olenkin myöhemmin lukenut, että jos on traumaattinen synnytys, lapseen kiintyminen ja äidinrakkauden syntyminen voi kestää poikkeuksellisen kauan. Toivon, että jos joskus uskaltaudun uudestaan raskaaksi, niin sitten kaikki menee helpommin. Mutta toisaalta nyt hyväksyn senkin, jos ei mene. En ole sen huonompi äiti, vaikka alku on ollut vaikeaa, sillä olen koko ajan tehnyt parhaani.

Ei ap väheksynyt tämä kohtukuolemaäidin synnytyksen järkyttävyyttä, vaan se kohtukuolemaäiti väheksyi toisen synnytyskokemusta, vaikka ei siitä oikeasti mitään tiedä, kuten ei ap:kaan kohtukuolemaäidin kokemuksesta. Miksi järkytyksillä pitäisi kilpailla? Järkytys se on "pienikin" järkytys, sille iso joka sen kokee.

73, tervetuloa todellisuuteen Kivulla se kohtukuolemaäitikin synnyttää.

Mikä on se lääketieteellinen perustelu, ettei äitiä tällaisessa tapauksessa voisi puuduttaa tunnottomaksi?

Lääketiede ei ole keksinyt lääkettä Jolla kaikki synnytyskivut saisi pois.Kohtukuolemaäiti saa samat epiduraalit kuin muutkin, tosin opamoxia voi saada päälle rauhoittamaan, mutta ei se kipuja vie.

Luulisi sen auttavan synnytyskipuihinkin?

paremmat kipulääkkeet silloin sai. En tämän enempää tiedä enkä kysyny ko en niin paljon synnyttämättömänä ymmärtänyt.



Ap:n tapaus minusta kuvaa myös sitä, kuinka tärkeää olis että äiti sais kätilön kanssa vaikka seuraavana päivänä käydä synnytyksen läpi ja puhua ja ihmetellä ja saada perusteluja ja hyväksyntää tunteilleen ja tuntemuksilleen.



Minä en ole synnytyksissä itkenyt, mies hoitaa meillä sen puolen. Mutta kyllähän ne kipeää on käyny. Toista ko olin tekemässä niin ihmettelin vaan, että kyllä pitää ihmisen olla hullu ko toisen kerran tähän samaan kidutukseen tulee. Ja oon vielä kolmatta kertaa menossa. Ja tälläkin kertaa otan kaikki mahdolliset puudutukset mitä on saatavilla! Paitsi ilokaasua ja jotain muita höpöjä. Haluan niitä piikkejä joista lähtee tunto kokonaan! Ne on ihania!

Minulla veret seisauttavia supistuksia oli 48 h. En saanut epiduraalia, vain ilokaasua, joka ei auttanut ollenkaan. Kätilöt olivat kamalia ja epäempaattisia. Vauvan piti olla max 3,5 kg.. No vauva oli 4,70 kg.



Synnytyksen jälkeen vauva joutui teholle, koska synnytystä oli pitkitetty niin kauan, että vauvan vointi oli alkanut kärsiä. Joo, se päähän laitettava anturi ei kerro vauvan voinnista kokonaisuutena mitään, vain vauvan sydänäänet.



Lääkäri määräsi jälkitarkastuksen jälkeen minut terapiaan, koska tajusi, että olen traumatisoitunut kokemani tapahtuman vuoksi. Lähinnä koska en saanut kivunlievitystä tarpeeksi, minua ei kuunneltu ja koska minulle valehdeltiin, että vauva on varmasti ihan kunnossa kun kerran sydän lyö hyvin. Syyllistin itseni, kun en saanut kätilöitä uskomaan itseäni.



Kävin 6 kk terapiassa ja päätin sitten hankkia sterilisaation, koska henkisesti en olisi kestänyt enää toista synnytystä.



On tyhmää olettaa, että jalkapallon kokoisen pään pusertaminen pimpsasta ei sattuisi, mutta en kuitenkaan osannut kuvitella että henkilökunta olisi niin ikävää.



Esim. jokainen synnytyksenkin jälkeinen tutkimus ja vatsan painelu tehtiin mahdollisimman suurta kipua aiheuttaen. Huonosti nukutun yön jälkeen valot tultiin napsauttamaan päälle hoitajien toimesta ennen kahdeksaa vaikka olin umpiunessa.



Vessassa käynnistä kyseltiin tunnin välein ja uhkailtiin, että jos et onnistu käymään vessassa, niin sinulle laitetaan katetri JA SE SATTUU!!! Minä luulin, että olin kärsinyt tarpeeksi... mutta eih..Onneksi vessassa käynti alkoi sujua, niin ettei sadistisen kätilön tarvinnut asentaa tulessa olevaan alapäähäni lisää kipua tuottavia asioita.



Baby friendly -sertifikaatin lisäksi ko. laitoksen pitäisi suorittaa myös mama friendly -sertifikaatti. Täällä paikassa synnyttäneet tietävät mikä paikka on kyseessä, ja siellä äidin henkinen hyvinvointi on paskan arvoinen.

Eka, käynnistetty sattui aivan järkyttävästi. Ihan oikeasti oli taju lähteä. Toka luomusti, enkä ois tarvinnut kivunlievitystä. Tiedän, että kipu voi synnytyksessä olla aivan kestämätöntä ja toisaalta ihan siedettävää. Näen aina punaista, kun joku selittää, miten kipulääkitys estää kehon oman toiminnan yms. Ja että ois jotenkin omasta asenteesta ja tahdosta kiinni sen lääkkeen ottaminen. Yksi tuttu, esikoistaan oottaava selittää mulle miten se meinaa luomuna mennä ja haaveilee koti- tai ainakin vesisynnytyksestä. Ja jostain sairaalan kodinomaisuudesta. Ja miten se kuuntelee jotain ryhävalaiden laulua siellä synnärillä. Voi jeesus! Olen tosi paha ihminen, mutta joskus melkein toivon, että sille eukolle napsahtais samanlaiset kivut, kuin mulle eka kerrallani, niin näkis miten siinä oma asenne kestää, kun on taju taskussa niitten kipujen vuoksi.

Tuollaista se just on.

Tosin jotkut ottaa sen kevyemmin kuin toiset, ja kipukynnys on ihmisillä erilainen, ja supistukset voi eri synnytyksissä tuntua erilaisilta, ja ponnistusvaihe saattaa kestää kuusi tuntia tai viisi minuuttia. Että koita nyt toipua vaan!

nelosen vauvaohjelmassa ne äidit aina ponnistaa niin hiljaa ja ovat tyyliin meikit naamassa ?? miten se on mahdollista ?

myös varma, että kestän mielen hallinnalla myös synnytyksen. Tuli päivä kun lapsivesi meni, mentiin sairaalaan, meikkasin sitä ennen itseni kauniiksi ja laitoin tukkani tosi kivasti. Ajattelin että olen sitten vauva rinnalla ihana seesteinen äiti, ilon helisevä kyynel silmäkulmassa ja niitä valokuvia on sitten kiva katsella vuosienkin päästä, ehkä teettää joku tunnelmallinen musta-valkokuva yöpöydälle herkäksi muistoksi.



Jep joo että tota, ei se sit menny niinkuin olin ajatellut. Sattui niiiin maan vitusti. Menetin kontrollin kokonaan, itkin ja huusin. Ponnistusvaihe kesti pari tuntia enkä myöskään saanut mitään ilokaasua kummempaa vaikka pyysin, vaadin ja rukoilin.



On minusta ja vauvasta kuvia. Onhan niitä. Tapahtuneesta kauhuissaan oleva isukki räpsi minkä pystyi tärisevillä käsillään. Olen kuvissa meikit levinneenä (ripsiväriä, oletan, on otsallani pitkä viiva), tukka hiestä märkä puoliksi kaulan ympärillä ja kiinni pitkin tyynyjä. Olen ilmeeltäni sen näköinen kuin minusta olisi juuri kaivettu ulos jotain suurta ja kummallista. En enää itke, kasvoissani ja kaulallani on verenpurkauma pisteitä ponnistamisesta.



En laita yöpöydälle.

ja ajattelin mielessäni sen niin järkyksi touhuksi, että pohdin jo, rupeanko ikinä koko hommaan. Sitten tein esikoisen 36-vuotiaana, ja se oli niin piis of keik, että kakkosta tehdessä (syntyi 1v9kk myöhemmin) en ottanut edes mitään kivunlievitystä turhan takia.



Eka synnytys käynnistettiin, kesti n. 6 tuntia, toka tuli ominensa ja kesti n. 2 tuntia. Hti pystyin istumaan molempien synnytysten jälkeen ja kipaisemaan suihkuun.



Olin ajatellut päässäni myös imetyksen tosi ällöksi touhuksi, ja että inhoaisin sitä. Ja synnytyssalissa se oli jo maailman luonnollisin asia, ja täysimetin kummankin lapsen ja sitten osittaisimetin jatkoksi molempia 13 kk ikään.



Joskus pessimismi kannattaa, voi yllättyä vain positiivisesti :)

Sen mekin mieheni kanssa huomasimme.



Elokuvissahan nainen huutaa kivusta heti, kun tulee ensimmäinen supistus. Siitä kaikki ymmärtävät, että nyt synnytys alkaa.



Minulla supistukset alkoivat vatsanväänteinä, jotka vain tulivat sopivin väliajoin. Juostuani muutaman kerran vessaan ilman että mitään tuli ulos tajusimme mieheni kanssa, että olisi ehkä lähdettävä sairaalaan. Mitään äkillistä kipua ja huutoa ei siis tässä vaiheessa vielä ollut, vaan samanlaista kaikerrusta kuin kovissa ilmavaivoissa tai ripulissa.



Sain epiduraalin, joka minulla auttoi hyvin. Synnytys kesti 12 tuntia, ja koska se oli alkanut nukkumaan mennessä, yöunet olivat jääneet väliin ja olin hyvin väsynyt, kun vauva lopulta syntyi. En minäkään itkenyt onnesta enkä tuntenut edes mitään muuta kuin helpotusta, kun vauva tuotiin rinnalle. Kauhealta kuulostaa, mutta siinä tilanteessa en olisi huomannut eroa, vaikka rinnalleni olisi tuotu jonkun toisen vauva. Odotin kiihkeästi, että saisin voileipiä ja teetä, jotka voisin nauttia mieheni kanssa.



Toive ei toteutunut, koska istukkaa ei saatu normikeinoin ulos ja olin menettänyt paljon verta, kuulemma. Kätilö arveli minun voivan jo huonosti, ja muistan vastanneeni, että oloni on oikein mukava, kunhan saisin nukkua muutaman tunnin. Minut nukutettiin sitten istukan käsin irroittamista varten.



Olin minäkin pettynyt vähän siihen, että vaikka lapsi oli kulkenut sisälläni yhdeksän kuukautta ja olin kokenut hänen kanssaan jo monia asioita, niin hän tuntui ensin kuin vieraalta ihmiseltä. Rakkaus kasvoi vähitellen.

Minulla veret seisauttavia supistuksia oli 48 h. En saanut epiduraalia, vain ilokaasua, joka ei auttanut ollenkaan. Kätilöt olivat kamalia ja epäempaattisia. Vauvan piti olla max 3,5 kg.. No vauva oli 4,70 kg.

Synnytyksen jälkeen vauva joutui teholle, koska synnytystä oli pitkitetty niin kauan, että vauvan vointi oli alkanut kärsiä. Joo, se päähän laitettava anturi ei kerro vauvan voinnista kokonaisuutena mitään, vain vauvan sydänäänet.

Lääkäri määräsi jälkitarkastuksen jälkeen minut terapiaan, koska tajusi, että olen traumatisoitunut kokemani tapahtuman vuoksi. Lähinnä koska en saanut kivunlievitystä tarpeeksi, minua ei kuunneltu ja koska minulle valehdeltiin, että vauva on varmasti ihan kunnossa kun kerran sydän lyö hyvin. Syyllistin itseni, kun en saanut kätilöitä uskomaan itseäni.

Kävin 6 kk terapiassa ja päätin sitten hankkia sterilisaation, koska henkisesti en olisi kestänyt enää toista synnytystä.

On tyhmää olettaa, että jalkapallon kokoisen pään pusertaminen pimpsasta ei sattuisi, mutta en kuitenkaan osannut kuvitella että henkilökunta olisi niin ikävää.

Esim. jokainen synnytyksenkin jälkeinen tutkimus ja vatsan painelu tehtiin mahdollisimman suurta kipua aiheuttaen. Huonosti nukutun yön jälkeen valot tultiin napsauttamaan päälle hoitajien toimesta ennen kahdeksaa vaikka olin umpiunessa.

Vessassa käynnistä kyseltiin tunnin välein ja uhkailtiin, että jos et onnistu käymään vessassa, niin sinulle laitetaan katetri JA SE SATTUU!!! Minä luulin, että olin kärsinyt tarpeeksi... mutta eih..Onneksi vessassa käynti alkoi sujua, niin ettei sadistisen kätilön tarvinnut asentaa tulessa olevaan alapäähäni lisää kipua tuottavia asioita.

Baby friendly -sertifikaatin lisäksi ko. laitoksen pitäisi suorittaa myös mama friendly -sertifikaatti. Täällä paikassa synnyttäneet tietävät mikä paikka on kyseessä, ja siellä äidin henkinen hyvinvointi on paskan arvoinen.

järkyttävä toki on kokemuksesi, mutta jotain ovat sitten kuitenkin osanneet tehdä kun ovat sinut terapiaan lähettäneet. Arvaappa vaan oliko hiljasta sakki minun jälkitarkastuksessa, kun hoitovirheeseen lapsi kuoli synnytyksessä...eikä kukaan tarjonnut minkäänlaista terapiaa. Eikä sitä, eikä minkäänlaista ymmärrystä henkiseen jaksamiseen tarjottu seuraavassakin raskaudessa, vaikka koko ajan elin se pelko persiissä että onnistuvat tappamaan väärällä hoidolla seuraavankin lapsen.

mä olin hiljaa koko synnytyksen...tuska/kivut vei mennessään enkä tajunnut oikeen edes mitä ympärillä tapahtui, en huutanut. Kun lapsi oli ulkona makasin puolikuolleena synnytyspedillä siihen asti kunnes mies tuli kertomaan että lapsi kuoli. Siinä minä repesin ja huusin ja itkin, elämäni suurin tuska.



ei mennyt niinkuin elokuvissa ei...ellei sitten kyseessä ole kauhuelokuva...

En huutanut, mutta silti siinä ponnistusvaiheessa kaikki tapahtui niin nopeasti, että päällimmäisimmät tunteet olivat hämmästys ja ärtymyskin, eikä onni ja seesteisyys. Ärtymys siitä kun kätilöitä pöllähti paikalle ja annettiin kovaan ääneen ohjeita joita en oikein ymmärtänyt, ja asentokin oli huono ja tippa painoi kättä. Kun näin vauvan, katsoin vain että eihän sillä ollutkaan tumma tukka, ja ajattelin että onpa hurjan näköinen. Toljotin suu auki, enkä varmaan edes hymyillyt, saati sitten itkenyt.



Jälkikäteen ajatellen unohdin siinä synnytyksen aikana kai koko vauvan, en osannut lainkaan ajatella että vauvalle vaikka voisi käydä jotakin, keskityin vain itseeni ja omiin tuntemuksiin. Sittenkin kun vauva oli syntynyt, olin toki jollain tasolla tyytyväinen että hän oli siinä ja näytti ihan terveeltä, pidin häntä sylissä ja huomioin punnitukset, vaatteet yms., mutta enemmän ajatuksissa pyöri vieläkin vain se oma kokemus ja olotila, jotka ei suinkaan olleet hirveitä, mutta uusia ja ihmeellisiä minulle.



Ajattelin jopa, että jos vauva olisi siitä suoraan viety pois, ja todettu vain että kiitos tämä oli tässä, näkemiin, en olisi paljon kaipaillut häntä vaan olisin ihan tyytyväisenä lähtenyt kotiin nukkumaan. Etten lainkaan ihmettele, jos kovissa kivuissa ei osaa senkään vertaa "suuntautua" lapseen synnytyksen jälkeen.

n. tunnin päästä vasta aloin kysymään että missä lapseni oli? Silloin tajusin kuinka kauhea olin ollut!! Hävettää vieläkin.

-AP

kun aina ei mene kuin elokuvissa ;) Sulla oli ihan normisynnytys. Suht helppo vielä, kun ei tarvittu imukuppeja tms ja sait varmaan epiduraalin jne kun oli noin rauhallinen synnytys.

oli niin jumalitse rankka kokemus et huh huh! Ystäväni ovat sanoneet että itkivät saadessaaan lapsen syliinsä.. Itse en pystynyt siihen kivuiltani ja se harmittaa ja "nolottaa". Itkin aina elokuvissakin kun joku itkee kun saa lapsen syliin. kätilötkin varmaan ihmetelivät että eikö tuo rakasta lastaan. :( Ja kyllä sain yht. 3 krt epiduraalin!

lämpökaappeineen kaikkineen. Ainoa vain, että mä en kokenut sitä hirveän järkyttävänä, pitkänä ja tuskallisena kylläkin. Mäkin olin niin kertakaikkisen uupunut heti synnytyksen jälkeen (olin lähes 39 asteen kuumeessa, menettänyt aika paljon verta jne...), että ensimmäinen tunne oli helpotus siitä, että se oli vihdoin ohi, vasta vähän ajan päästä aloin kysellä vauvan perään. Mies lähti vauvan mukana vauvojen teholle, kun vauva vietiin lämpökaappiin ja tuli kohta sitten takaisin kertomaan, että kaikki on hyvin, vauvallakin oli vain vähän kuumetta. Aluksi olin aika pöllämystynyt, mutta kaikki lähti rullaamaan omalla painollaan puolen vuorokauden päästä synnytyksestä, kun sain vauvan vierihoitoon.



Et ollut kauhea, vaan ihan normaali. Vauva on sulle varmasti maailman tärkein ja rakkain, vaikkei synnytys mennytkään kuin elokuvissa.