Onko itsari ainoa vaihtoehto kun en jaksa tavallista arkea?

lastensuojeluilmoituksen. Siitä se apu käynnistyy.



Se tai lopeta rutina.

En jaksa enää kommentoida tämän enempää. Itsemurhalla en ole ikinä uhkaillut enkä varmasti kertoisi etukäteen kellekään. Ja järjestäisin sen kyllä niin että esim. lapsen ei tartteisi mua löytää. En istu kotona itsesäälissä piehtaroimassa enkä ruikuta muille, yleensä en päivän aikana ehdi edes miettimään mitään. ap

Kerrot että sinulla ei ole mitään elämänhallintaa etkä saa mitään aikaan.

Mitä HALUAISIT tehdä? Sinulla on lapsi, jonka vähintään kohtuudella hoidat. Sinä opiskelet. Sinä hoidat yksin talouden pyörittämisen ilman kumppania. Mitä vielä ajattelet että sinun PITÄISI tai KUULUISI tehdä?

Millä perusteella tuomitset itsesi? Tuomitsisitko minut, kahden koululaisen äidin, jolla mukava kokopäivätyö, mies, terveyttä, joka väsyn ja uuvun ihan yhtä lailla? Paljon vähemmällä kuormituksella? En minäkään harrastaa jaksa, en aina siivotakaan, pöperöt saan pöytään, lasten asiat hoidan ja vaatetus pysyy suht kuosissa. Joskus jopa leivon sämpylöitä tms. Silti koen olevani ihan kelpo ihminen. Huolehdin itseni lisäksi lapsista, se on arvokas asia! Ehkäpä sitten kun lapset pärjäävät omillaan niin vaikkapa opettelen virkkaamaan tai käyn useammin kävelyllä.

Ja kun tulee vastoinkäymisiä, niistä selvitään, koska ne on yllätyksiä muuten hallitussa kokonaisuudessa. Niihin ei romahdeta, vaan niistä selvitään.

Lapset hankitaan vasta kun vanhemmuuteen ollaan kypsiä, opinnot suoritetaan loppuun ilman au-äitiyksiä, töitä saadaan, koska ollaan päteviä jne.

Ei väännetä kesken opintoja au-lasta jollekulle satunnaiselle hiipparille ja sitten kitistä.

Ap:hen ei ole osunut työttömyys, ei rahattomuus, ei luonnonkatastrofi, ei talouden heilahtelu, ei tulipalo, eikä mikään vastaava.

Hän on vain ihan itse möhlännyt.

Tätä liikuttavaa uskoa siihen, että olet kontrollissa. Et sinä ole, vaikka kuinka olisi tilillä rahaa, tutkintoja taskussa ja paljon hyviä ystäviä. Elämä joskus yllättää. En tarkoita, että ap:n tilanne olisi jotenkin erityisen yllättävä tai että hänen vastoinkäymisiään voisi verrata tulipaloon - mutta te, jotka uskotte ihmisten olevan ihan kaikesta itse vastuussa, niin ei se ihan niin kyllä aina mene. Olkaa onnellisia, ettei ole avuntarve osunut omalle kohdalle. Toivottavasti muistatte äänestää ehdokastanne Niinistöä, jonka puolue puolustaa juuri tätä jenkkityylistä aatetta siitä, että jokainen on oman onnensa seppä, eikä millekään valituksille ole sijaa. Jotkut yrittävät koko ikänsä, mutta onni, vauraus tai rakkaus ei osu kohdalle. Toiset eivät tee juuri mitään, ja saavat kaikkea edellämainittua. Sellainen maailma on - ei maailma ole sellainen, että kaiken sen saa, mitä vain tajuaa haluta/pyytää/ottaa.

Saisitko jonkun hoitamaan lastasi vaikka viikonlopun? Tarvitset lomaa lapsesta ja arjesta, omaa aikaa.





Tutulta kuulostaa. Kun mulla oli pienet lapset, mietin usein kuolemaa vapautuksena kaikesta ja elämä itsellään tuntui ihan p*lta. Nyt, kun rankin vaihe on ohi ja lapset nukkuu yönsä, on olokin inhimillisempi. Mutta silti en ole mikään tehopakkaus, joka hösää harrastamassa ja reissaa jatkuvasti tai ottaa hoitaakseen kaikenlaista tarhan tempausta. Olen rauhallinen, viihdyn kotona omissa oloissani ja kaipaan lomaa lapsista. Virkistyn silmissä, kun vanhempani ottavat lapset hoitoonsa.

Hei ap, opiskelu on usein paljon raskaampi projekti kuin kuvitellaan. Opintojen loppuvaihe on erityisen raskasta, koska joudut itse pakottamaan itsesi työhön. Moni lopettaa siinä vaiheessa kesken, vaikkei olisi samaan aikaan pientä lasta yksin hoidettavana ja huolta päivittäisestä toimeentulosta. Älä siis väheksy omia saavutuksiasi äläkä vaadi itseltäsi mitään opintojen lisäksi. Pieni lapsi ei tarvitse sinulta kuin perustarpeet ja että olet paljon lähellä. Kaikki muu on nyt ylimääräistä. Verhot ehtii pestä joskus vuonna 2017 ja maksalaatikko on aivan hyvää ruokaa.



Täällä on jo kirjoitettu liikunnasta ja terveellisestä ravinnosta. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että uupumus ja itsemurhamietteet vähenevät, kun yleiskunto paranee. Enää pakotietä ei mieti joka päivä. Toinen tärkeä askel on kertoa läheisille, että lapsi voisi tarvita heitä. Vaikka haluaisit todistaa, että selviät itse, se ole reilua, kun ydinperheissäkin kaksi vanhempaa, isovanhemmat ja ystävät valjastetaan huolehtimaan jokaisesta pienokaisesta. Varmasti lähipiirissäsi on joku, joka osaa antaa enemmän apua kuin kuluttaa voimiasi. Tarjoa heille mahdollisuutta olla lapsen kanssa kun sinä opiskelet (tai nukut kirjastossa).



Kun tulee aika hakea työpaikka, valitse sellainen, jossa sinun ei tarvitse jatkuvasti ylittää itseäsi. Pian huomaat, että työssä on helppo käydä, kun joka päivä tietää ja osaa tehtävänsä. Työn tasaisuus voi olla pakopaikka muulta maailmalta. Samoin ulkoilu ja kodin välttämättömät työt ovat turvallinen tapa paeta kaikkea muuta: tiskatessa ja siivotessa ei tarvitse ajatella, mitä opintoasioita on tekemättä. Kun ne aloittaa yksi kerrallaan ja tekee joka kerta samalla tavalla, voi samalla jutella lapselle tai kuunnella musiikkia tai sulkea ajatukset kokonaan Se on ollut minun ratkaisuni: pako rutiineihin, jotka eivät vaadi henkistä ponnistusta.

vajaatoiminta aiheuttaa mm tuollaista?

jos on masentunut eikä mikään tunnu miltään, ei siihen auta liikunta. Siihen auttaa terapia. Masennuksen syyt eivät liikunnalla poistu.

Liikunta kohottaa mielialaa ja on todettu yhtä tehokkaaksi masennuksen hoidossa kuin mielialalääkkeet. Toki tarvitaan muutakin, esim. sitä terapiaa, mutta liikunta on hyvä apu.

Voimia ap! En ymmärrä miten jotkut täällä ovat noin julmia. Toivon että saat apua jostain.

Tv: itsekin itsemurhaa miettinyt

Sieltä voi löytyä selitys oloosi: hemoglobiini, kilpirauhanen, vitamiinien puute...

Sieltä saa apua.



Tukiperhe olisi se eka avohuollon toimi, mutta ap:lle ei kelpaa.

kanssa kaikista tuntemuksistasi. Et ole yksin, apua ja vertaisryhmiä on saatavilla, jos niitä vain hakee.



Toimi!

Haleja!

Ei muakaan kiinnostaisi, koska olen ainakin itse kotoa tottunut ajatukseen, että kaikki sosiaaliapua tarvitsevat ovat jotenkin ongelmaisia ja päihderiippuvaisia ja sieltä avun hakeminen on jo ihan pohjalla olemista. Saa merkinnän papereihin, että on jotenkin tarkkailtava ja pärjäämätön tyyppi tässä yhteiskunnassa. Munkin kotona on korostettu sitä, että itse on pärjättävä ja oma pesä hoidettava, ei sitä muut tee.



Luulenpa, että ap kärsii myös syyllisyyden tai pettymyksen tunteista - siitä, ettei elämä ole mennyt kaavan mukaan. Tehty mikä tehty, sen yli on elettävä ja eteenpäin elävän mieli. Sulla on tällainen elämän kartta ja sinä kyllä selviät siitä. Jos lapsen isä on noin vastuuton, ettei ota lastaan edes hoidettavaksi, sun on koitettava ottaa lapsenhoitoapua vaikka kavereiltasi tai sisaruksiltasi.



Ja tarvitset itsekin lepoa ja jotain omaa, vapaata aikaa (ei pelkkää opiskelua). Kyllä se siitä, elämä valostuuu, kunhan lapsi kasvaa ja muuttuu helpommaksi. Kohta huomaat, että se menee kouluun ja on sulle niin rakas, ettet raaskisi päästää omien kavereidensa luo ;) Ja sitten voit joskus katsoa taakse päin ja miettiä, että pärjättiin tämänkin elämänvaiheen läpi, perhana!

51, ei niitä tule, katsoo eteensä.

Ap:n ongelma ei ole mikään yllättävä elämän kolhu, vaan täydellinen elämänhallinnan puute. Se johtuu ap:sta, eikä ole mikään yllättävä takaisku!

jos tulee takaiskuja, niin elämänhallinta on pielessä ja kaikki pilalla. Vähänpä tunnut ymmärtäväsi elämästä, ja toivotaan ettei sinulle käy niin että "elämänhallinta katoaisi ja tulevaisuus samalla".

Syy miksi kirjoitin mitä kirjoitin, on se että mulla itselläni on ollut tilanne aikoinaan huomattavasti ap:ta huonomminkin ja siitä on noustu, saatu varsin onnellinen elämä ja menestystä.

Olin itse myös opiskelevana kahden lapsen yh-äitinä tosi lopussa, mutta vedin homman läpi. Vastoinkäymisiä oli melkeinpä kaikilla elämänaloilla: ex lähipiirineen oli hullu vainoaja, omat vanhemmat oli samanlaisia, koulussa olin kiusattu - ala kun oli ja on edelleen tosi kilpailuhenkinen.

Näihin liittyen kaikkea "kivaa" riitti ihan joka päivälle kellon ympäri. Rahapula oli sietämätön, vaikka teinkin jonkin verran töitä. Autoni kavallettiin, enkä saanut siitä mitään korvauksia jne. Olin ahdistunut ja lopussa. Kuolema olisi siinä tilanteessa tuntunut helpotukselta.

Aika paineessa elin. Sinun mielestä varmaan elämänhallintani oli pielessä ja tulevaisuus menetetty?

No ei ollut. Sittemmin valmistuin, pääsin monen mutkan kautta erittäin hyvään ja hyväpalkkaiseen työhön, pääsin kaikista hulluista eroon ja sain tilalle hyviä ystäviä. Lapset ovat onnellisia ja nykyään meitä on jo isompi perhe, en myöskään ole enää yh.

Kaikenlaisia vastoinkäymisiä elämä tuo jatkuvasti eteen, mutta nykyään niistä selvitään huomattavasti paremmin kuin ne, joilla "elämänhallinta" on ollut aina moitteetonta ;)

Tsemppiä ap, jaksa vielä. Parempaa on oikeasti vielä tulossa!

T: 51

Löydät kivan ristiverisen miehen, joka on musiikkialalla ja hankit lisää lapsia. (Silloin olet hiukan katkera tästä nyt kokemastasi rankasta ajasta, koska tulet huomaamaan, että monella taviksella on helpommin, mutteivät he osaa arvostaa sitä.) Tämä on kuitenkin sinun osasi tätä elämänkokemusta ja tulet olemaan sen kautta viisaampi. Ihana tulevaisuus odottaa sinua vielä, älä luovuta. Tsemppiä!

t. meedio

51, ei niitä tule, katsoo eteensä.

Ap:n ongelma ei ole mikään yllättävä elämän kolhu, vaan täydellinen elämänhallinnan puute. Se johtuu ap:sta, eikä ole mikään yllättävä takaisku!

jos tulee takaiskuja, niin elämänhallinta on pielessä ja kaikki pilalla. Vähänpä tunnut ymmärtäväsi elämästä, ja toivotaan ettei sinulle käy niin että "elämänhallinta katoaisi ja tulevaisuus samalla".

Syy miksi kirjoitin mitä kirjoitin, on se että mulla itselläni on ollut tilanne aikoinaan huomattavasti ap:ta huonomminkin ja siitä on noustu, saatu varsin onnellinen elämä ja menestystä.

Olin itse myös opiskelevana kahden lapsen yh-äitinä tosi lopussa, mutta vedin homman läpi. Vastoinkäymisiä oli melkeinpä kaikilla elämänaloilla: ex lähipiirineen oli hullu vainoaja, omat vanhemmat oli samanlaisia, koulussa olin kiusattu - ala kun oli ja on edelleen tosi kilpailuhenkinen.

Näihin liittyen kaikkea "kivaa" riitti ihan joka päivälle kellon ympäri. Rahapula oli sietämätön, vaikka teinkin jonkin verran töitä. Autoni kavallettiin, enkä saanut siitä mitään korvauksia jne. Olin ahdistunut ja lopussa. Kuolema olisi siinä tilanteessa tuntunut helpotukselta.

Aika paineessa elin. Sinun mielestä varmaan elämänhallintani oli pielessä ja tulevaisuus menetetty?

No ei ollut. Sittemmin valmistuin, pääsin monen mutkan kautta erittäin hyvään ja hyväpalkkaiseen työhön, pääsin kaikista hulluista eroon ja sain tilalle hyviä ystäviä. Lapset ovat onnellisia ja nykyään meitä on jo isompi perhe, en myöskään ole enää yh.

Kaikenlaisia vastoinkäymisiä elämä tuo jatkuvasti eteen, mutta nykyään niistä selvitään huomattavasti paremmin kuin ne, joilla "elämänhallinta" on ollut aina moitteetonta ;)

Tsemppiä ap, jaksa vielä. Parempaa on oikeasti vielä tulossa!

T: 51

Luin juuri että tuolla aikaisemmissa viesteissä tuomitaan ap:ta siitä ettei ole hakenut apua.

Viimeinen paikka mistä itse olisin hakenut aikoinaan apua olisi ollut sossu, lastensuojelu, neuvolat jne... Jos sen olisin tehnyt, olisimme luultasti pärjänneet huomattavasti huonommin.

Siihen rumbaan mulla ei yksinkertaisesti olisi riittänyt enää rahkeet, olisin varmaan vetänyt oikeasti ranteet auki jos joku superälykäs lastensuojelutyöntekijä olisi tullut määräilemään meidän elämää.

Lapset olisivat voineet päätyä laitoksiin, joissa on todellla pahoista vaikeuksista kärsiviä lapsia ja ongelma-aikuisia heidän hoitajinansa. Sen leiman jälkeen normaali elämä ei olisi ollut heillekään enää mahdollista.

Tänä päivänä kukaan ei arvaisi meistä, millaista elämää joskus olemme viettäneet. Päinvastoin.

Ap, usko näkemyksiisi. Minusta sinä vaikutat fiksulta ihmiseltä, joka on nyt vain hyvin lyöty ja väsynyt. Kaipaisit välillä jotain positiivista elämääsi, siitä saisit taas paljon energiaa.

Auttaisin sinua mielelläni jos tietäisin mitä voisin hyväksesi tehdä.

Mun sisko oli aivan kuten sinä. Vuosi kausia eli kuin sumussa, valitteli mulle että mikään ei elämässä tunnu yhtään miltään. Ei naurata asiat, jotka naurattavat muita, kun pitäisi olla hauskaa porukassa, ei vaan ole jne. Lopulta alkoi mennä siihen suuntaan, että jätti menemättä töihin, kun ei vaan jaksanut nousta sängystä, sai lopulta kenkää. Laskuja ei jaksanut maksaa, oli kaikki päivät sisällä, ei käynyt suihkussa, ei juurikaan syönyt jne. Nukkui vaan. Lopulta pakotin menemään lääkäriin, menin hänen kanssaan, että todella näin että varmasti menee. Ja masennushan häntä vaivasi, siitä olin sanonut hänelle miljoonat kerrat. Sai lääkityksen ja nyt elää täysin normaalia ja tasapainoista elämää, käy töissä jne. Monesti on jälkikäteen mulle sanonut, että hän välillä itkee sitä, että kuinka monia vuosia häneltä meni hyvää elämää täysin hukkaan, kun olisi tajunnut/saanut itseään niskasta kiinni mennä lääkäriin.



Olet masentunut, se on aivan päivän selvä juttu. Mene lääkäriin mitä pikimmin!



Ja kyllä, kun kerroit että noin kerran kuussa koet herätyksen, niin tosiaan niin mieleltään terveet kokevat elämän. Ei elämän kuulu olla ylitsepääsemätöntä suorittamista, päivästä toiseen kärsimistä.

vaan täydellistä haahuilua.

Ja kun tulee vastoinkäymisiä, niistä selvitään, koska ne on yllätyksiä muuten hallitussa kokonaisuudessa. Niihin ei romahdeta, vaan niistä selvitään.

Lapset hankitaan vasta kun vanhemmuuteen ollaan kypsiä, opinnot suoritetaan loppuun ilman au-äitiyksiä, töitä saadaan, koska ollaan päteviä jne.

Ei väännetä kesken opintoja au-lasta jollekulle satunnaiselle hiipparille ja sitten kitistä.

Ap:hen ei ole osunut työttömyys, ei rahattomuus, ei luonnonkatastrofi, ei talouden heilahtelu, ei tulipalo, eikä mikään vastaava.

Hän on vain ihan itse möhlännyt.

Tätä liikuttavaa uskoa siihen, että olet kontrollissa. Et sinä ole, vaikka kuinka olisi tilillä rahaa, tutkintoja taskussa ja paljon hyviä ystäviä. Elämä joskus yllättää. En tarkoita, että ap:n tilanne olisi jotenkin erityisen yllättävä tai että hänen vastoinkäymisiään voisi verrata tulipaloon - mutta te, jotka uskotte ihmisten olevan ihan kaikesta itse vastuussa, niin ei se ihan niin kyllä aina mene. Olkaa onnellisia, ettei ole avuntarve osunut omalle kohdalle. Toivottavasti muistatte äänestää ehdokastanne Niinistöä, jonka puolue puolustaa juuri tätä jenkkityylistä aatetta siitä, että jokainen on oman onnensa seppä, eikä millekään valituksille ole sijaa. Jotkut yrittävät koko ikänsä, mutta onni, vauraus tai rakkaus ei osu kohdalle. Toiset eivät tee juuri mitään, ja saavat kaikkea edellämainittua. Sellainen maailma on - ei maailma ole sellainen, että kaiken sen saa, mitä vain tajuaa haluta/pyytää/ottaa.

Liikuttavaa on, joo. Olin itse juuri tuollainen kovanaama nuorempana. Olin aina muita parempi kaikessa, pärjäsin ja menestyin, ja vähintään hiljaa mielessäni halveksin muita siitä etteivät pystyneet samaan kuin minä. Apuani en tarjonnut koskaan tarvitseville, vaan sättimistä ja raippaa, jotta siitä sitten oppisivat pärjäämään, osasinhan minäkin! Voi miten nyt hävettääkään!

No, onneksi elämä lopulta väkisin pakotti minutkin kosketuksiin oman heikkouteni kanssa. Nykyisin pidän itseäni ihan tavallisena ihmisenä, tosin poikkeavana sellaisena, mutta en yhtään muita parempana. Päin vastoin, ihailen ja kahdedin heitä, jotka ovat jo lapsuudenkodissaan oppineet empatiaa, myötätuntoisuutta ja lämmintä asennetta muita ihmisiä kohtaan. Itse olen joutunut näitä aikuisena opettelemaan, ja lisäksi opettamaan tunnekylmää miestäni tajuamaan, että hänellekin olisi tervettä hieman näitä opetella ennen kuin meille sitä paljon toivottua perheenlisäystä siunaantuu.

Mies ei ole vielä korkeuksistaan joutunut laskeutumaan. Hieman pelottaa miten käy, kun näin tapahtuu. Ja pelottaa sekin, mitä lapsistamme tulee, jos miehellä käy sellainen tuuri ettei koskaan tule suurempaa vastoinkäymistä, ja hän voi jatkaa elelyä siinä illuusiossa, että kaikki hyvä tuuri on Hänen Korkeutensa henkilökohtaista ansiota!

Rakastan kyllä miestäni ja hänessä on paljon hyvää, mutta tämä yksi asia vaivaa todella.

t. 64

Nyt on tullut se hetki, jolloin sulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa elämäsi Jeesukselle. Usko Häneen.



Älä usko valheita joita piru syöttää sinulle (itsemurha, lannistaminen, se että et osaa etkä jaksa mitään jne.) Se ei ole totta! Sinä olet upea ihminen ja saat onnellisen, terveen ja hyvän elämän rakkautta täynnä :)



Lue tämä ole kiltti:

http://www.4laws.com/laws/finnish/







"Jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, sinä pelastut. [JKR: Room. 10:9]







Eli tämä juuri on tämän sivuston teema. Jeesus on Herra. Ja ken voi tämän siinä koneensa vieressä ääneen lausua, ”Jeesus on herra” siis sanoa sen omalla suulla, hänessä on Pyhä Henki, eli hän on uskova Jeesukseen. Lisäksi vielä otat koko jakeen ja uskot sen todella sydämessäsi, että Jumala on herättänyt Jeesuksen kuolleista, hän ei jäänyt hautaan, vaan hän elää tänä päivänä Isän oikealla puolella taivaassa. Sitten myöskin on niin, että uskovan täytyy joskus kyetä tunnustamaan Jeesus toisten ihmisten edessä. Ei kieltää vaan sanoa. Uskon Jeesukseen, olen saanut syntini anteeksi. Pääsen taivaaseen. Mutta juuri se kaikkein tärkein kynnyskysymys on siinä että voit sanoa omalla suulla Jeesus on HERRA, jolloin Raamatun Sanan mukaan sinussa on Pyhä Henki, eli olet uskova Jeesukseen ja myös uskot sydämessäsi sen, että Jumala Herätti Jeesuksen kuolleista. Jos sitten tuntuu ettet voi sanoa sitä, mutta haluat tulla uskoon, sano ensiksi että ”Jeesus anna kaikki syntini anteeksi, tahdon päästä opetuslapseksesi, ota minut taivaaseen, kun kuolen tai kun sinä tulet uskovia noutamaan taivaaseen.” Tuossa myös tapahtui uskoontulo Jeesukseen, kun tuon sanoit ja sen jälkeen voit kokeilla että todella pystyt sanomaan Jeesus on Herra."

http://www.jeesusonherra.se/room_10_9.htm

iskikö sinusta siis salama ap:hen vai mikä luonnonilmiö?

eikä mikään huvittanut. Stten tapahtui jotain (en jaksa tarkemmin selittää), josta tajusin olevani masentunut, olin ollut jo vuosia. Menin lääkäriin, sain lääkettä, juttelin psykologin kanssa, ja masennus menikin aikanaan ohi. Sen jälkeen se on pari kertaa tullut takaisin, mutta nyt olen osannut sen heti tunnistaa ja olen ryhtynyt toimenpiteisiin heti, se ei ole enää päässyt pahaksi.



Voisiko sinullakin olla kyse tästä? Masennusta ei nimittäin itse oikein tajua, sitä vaan ajattelee, että elämä on vaan tällaista ja että itse vaan on jotenkin alakuloinen ihminen. Ja lisäksi joskus on kuitenkin parempia päiviä ja on ihan kivaakin, niin on vaikea tajuta, että onkin masentunut ja siihen saa apua.