Sinä, joka elit todella köyhässä perheessä lapsena.

rahaa ja pidän tilitiedoy tarkassa kontrollissa vaikka toimeen tulo onkin ihan hyvä. Veljeni taas sanoi lapsen saatuaan että ostaa pojalle kaikkea mitä ei itse saanut lapsena ja sen on kiitettävästi pitänyt.

En ole ihan varma olenko "tarpeeksi köyhästä" perheestä, mutta kerron kuitenkin. Vaatteet oli rumia, kuluneita ja toisten vanhoja. Sukset ja muut urheiluvälineet olivat vanhanaikaisia ja rumia, joista kiusattiin. Ruoka oli keitettyä perunaa ja pelkkää ruskeaa kastiketta, ei mitään muuta. Joskus saattoi olla pilkottu nakki tai pari lihapullaa seassa. Karkkia oli tosi harvoin ja silloin kun sitä oli, jokainen sai tapella osastaan. En nyt äkkiseltään keksi muuta.



Vaikutuksia... Itsetuntoni on huono enkä uskalla ottaa riskejä elämässä. Haaveilin urasta, mutta pelkäsin työttömyyttä niin paljon, että opiskelin varmaan mutta pienipalkkaiseen ammattiin. Kun sain ensimmäisen palkkani, tuhlasin sen samantien vaatteisiin. En alussa osannut suhtautua "suuriin" summiin. Joskus vieläkin saatan ostaa uhmallani jotain näyttääkseni itselleni, että voin tehdä niin.



Inhoan lainaa ja oloni on epämukava asuntolainan vuoksi. Herkuista tappeleminen aiheutti myöhemmin ahmimishäiriön. Saatoin ostaa monella kymmenellä eurolla karkkia, sipsejä ja leivoksia ja kiskoa ne yhdeltä istumalta alas. Edelleenkin huonoina päivinä saan ahmimiskohtauksia. Muuten olen ruuasta tarkka. Jokaisella ruualla on reilusti kasviksia. Sattuneesta syystä meillä ei syödä koskaan nakkeja ja lihapullat tehdään itse.

mutta ei ikinä mitään ylimääräistä. Ei saanut harrastaa mitään mikä maksoi. Ja sukset ja luistimet oli ikivanhat jostain käytettynä saatuja. Monotkin oli sitä akuankka mallia, vaikka kenelläkään muulla ei ollut. ja luistimet oli tois vanhat ja kuluneet. Muistan ,että haavelin saavani joskus uudet kauniit kaunoluistimet. Kävin talvella lähes päivittäin luistelemassa mutta uusia en koskaan saanut.

Lahjaksi sai aina jotain pientä ja vaatimatonta. Olisi ollut ihanaa saada joskus joku juttu mitä kovasti toivoi!

Muistan että kaverini sai niitä kalliimpia barbientaloja yms. joululahjaksi( saivat soskusta rahaa) ja olin niiin kateellinen. Itselläni oli molemmat vanhemmat töissä ,mutta hyvin pienellä palkalla.



Hyvät ja rakastavat vanhemmat minulla silti oli/on! Aivan maailman parhaat isovanhemmat lapsilleni ja rahatilanne heilläkin jo parempi kuin aikoinaan.



Mutta se itselleni on jäänyt, että omille lapsille ostan lahjoiksi useamman sellaisen lahjan mitä toivovat. Vaatteet ja urheiluvälinet saavat myös uusina sekä harrastaa ihan mitä haluavat.



Itselleni en hirveästi raaski ostaa oikein mitään ja kaupassa edelleen vertaan kaikki hinnat ja ostan sitä halvinta, vaikka pakko ei olisi.

Nro 18 jatkaa vielä.. :) En osaa luistella, hiihtää enkä uida, koska en saanut koskaan välineitä ja pikkupaikkakunnalla ei ollut uimahallia. Koulussa opettaja ei kerennyt uinnissa opettaa uimaan koska olin ainoa joka ei osannut yhtään. Luistelussa jouduin lainaamaan koulun välineitä, hiihtää en voinut ollenkaan kun koululla ei ollut lainakamoja.

Mun koti oli ihana, lämmin ja turvallinen. Vanhemmat menettivät kaiken mun ollessa muutaman vuoden ja rakensivat elämää uudeleen nollapisteestä. Koskaan meillä ei puhuttu rahasta tai voivoteltu sen puutetta lasten kuullen. Kaverit olivat aina tervetulleita meille ja mun koti olikin hyvin suosittu paikka akvereiden kesken. Isä oli lempeä ja kiltti, sairas mies. Hän kertoi aina meille tarinoita, luki tai opetti jotain. Äiti tuunasi meille aivan uskomattoman hienoja vaatteita kirppislöydöistä. Meillä ei käytetty alkoholia, hyvin terveelliset elämäntavat, tehtiin paljon luntoretkiä viikonloppuisin ja kesäisin. Vanhemmat olivat ilmaisten kulttuuritapahtumien ja kirjaston suurkuluttajia.

Itse olen pärjännyt elämässä hyvin kuten sisaruksenikin. Vanhemmat auttoivat akuun niin, että jokainen on saanut opiskeltua ainakin yhden korkeakoulututkinnon. Itse käytän rahaan aivan tavallisesti, en ole sairaalloisen pihi tai tuhlari. Ostan yleensä tarpeeseen, joskus jotain pieniä mielitekoja, en pidä shoppailusta enkä tajua miten joku voi siitä saada "kicksejä". Edelleen nautin lukemisesta, kulttuurista, luonnosta. Ihanaan perheeseen synnyin!

opin kyllä uimaan koska lähellä oli uimaranta, uimahalliin pääsin ensimmäistä kertaa koulun kanssa. Omat lapset pääseekin sitten 1-2 kertaa viikoss uimaan :). Tuo uiminen oli/on myös yksi lempipuuhusta ja uimahalli oli lapsena paikka josta myös unelmoin, se oli jotain tosi hienoa!

Meilläkään ei raha asioista koskaan puhuttu lasten kuullen,mutta kyllähän sen ala-aste iässä tajusi,kun itsellä ei ollut mitään mitä muilla oli. Niin tai oli minulla hyvin huolehtivat vanhemmat jotka viettivät paljon aikaa meidän lasten kanssa, sitä ei lapsen aosannut arvostaa,kun kuvitteli että niin on toki kaikilla.



-24

Samanlaisia lapsuuskokemuksia kuin muillakin. Aina välillä kouluruoka oli ainoa kunnollinen ateria päivässä, viikkorahaa ei koskaan ollut, ja teininä kesätöistä saadut palkat menivät perheen yhteiseen kassaan, samoin kuin koulustipendit ja lahjaksi saadut rahat.



Eniten satutti vanhempien riitely rahasta ja epätoivo talousvaikeuksien kanssa, kotona oli jatkuvasti stressaantunut tunnelma ja se jätti pahimmat jäljet. Esikoisena sain jo kymmenvuotiaana hoitaa oman osani kodin askareista, vanhemmilla kun oli kädet täynnä muutenkin, ja siinä pankki-, kauppa- ja muilla asioilla käydessä oli vanhempien rahattomuus piinallisen selkeästi esillä, kun perunoitakin piti punnita kymmenen pennin tarkkuudella.



Olen rahan suhteen neuroottinen ja impulsiivinen, enkä osaa lainkaan sijoittaa. Asuntolainan otto tuntui kamalalta askeleelta, ja vaikka se nyt onkin maksettu on jatkuvasti pelko että kaiken voi menettää koska tahansa. Toisaalta en koe mitenkään vaikeaksi kuluttaa paria tonnia matkailuun tai itseni "palkitsemiseen" jollain ei niin tärkeällä tavaralla. Säästöjä olisi pankissa huomattavasti enemmän, jos olisi pitkäjänteisempi.



Vaikeahan näitä asioita on yksittäisiin syihin eritellä, mutta osittain masentuneisuus, näköalattomuus, tulevaisuudenpelko ja epävarmuus mikä vaivaa vielä näin aikuisenakin on lapsuuskodin köyhyyden ja siitä kummunneitten negatiivisten asioitten aikaansaamaa. Vaikka rationaalisesti ajatellen ei pitäisikään olla niin huolissaan -- olen hoitanut asiani kohtuullisen hyvin -- on noita tunteita vaikea kontrolloida.

Eli kuten edellinen kommentoi "Eniten satutti vanhempien riitely rahasta ja epätoivo talousvaikeuksien kanssa, kotona oli jatkuvasti stressaantunut tunnelma ja se jätti pahimmat jäljet." Meillä rahasta ei tarvinnut riidellä, kun sitä ei ollut, mutta tuo epätoivoinen, stressantunut tunnelma + alkoholiongelmat ovat jättäneet pahimman jäljen.



Itsellä olut tärkeää se, että rahaa on tilillä vähän pahan päivän varalle. Nyt miehen kanssa yhteinen tili ja ihanaa kun mun ei tartte tällä hetkellä laskuista edes huolehtia! Asuntolaina on niskassa eikä erikoiset tulot, mutta ei tarvi murehtia maksuista, tullaan toimeen. Eletään kuienkin melko säästeliäästi, ei matkustella, pikkulasten vaatteet kirpparilta ja muutenkin alesta, en muista koska olisin ostanut jonkun vaatteen (tai juuri muutakaan) täydellä hintaa. Mun täytyy hirveesti perustella ostoksia että "saan luvan" itseltäni niihin.

Jollain tapaa kadehdin edelleen hyvätuloisia ja mietin esim otain kaveria, jota vanhemmat aina tukenee rahallisesti ja sitten he saavat vielä sen perinnönkin... eli rikkaus ja köyhyys kasautuu ja periytyy.

Osaan kyllä myös tuhlata, mutta koko ajan säilyy taju siitä, minkä verran voi kuluttaa. Tilillä täytyy aina olla rahaa ja hiukan pahan päivän varaakin. Pystyn kuitenkin myös ottamaan riskejä: olen periaatteessa pahasti ylivelkaantunut (yli-iso keskusta-asunto näköalalla) eikä se häiritse minua, koska tiedän, että selviydyn tarvittaessa hyvin, hyvin vähällä. Minua ei haittaa tietoisuus siitä, että saatan joutua myymään kotini ja muuttamaan pienempään. Se on minusta vain luonnollista.