Lue keskustelun säännöt.
Nuoremmat lapseni ovat suurimmat virheet jotka olen elämässäni tehnyt
11.12.2011 |
Minulla on kolme lasta, 17-vuotias tyttö, 8-vuotias poika ja 6-vuotias tyttö. Sain esikoiseni hyvin nuorena, 21-vuotiaana ja yksin kesken yliopisto-opintojen. Tämä tyttäreni on aivan uskomattoman upea ihminen - älykäs, taiteellisestikin lahjakas, herkkä, ei ole aiheuttanut teinisekoiluillaan harmia, vähän syrjäänvetäytyvä mutta kuitenkin kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeentuleva. Poliittisesti ja yhteiskunnallisesti aktiivinen nuori nainen, koulussa erinomaisesti menestyvä.
Ne nuoremmat sen sijaan. Keskimmäisen ja kuopuksen isä on elämäni rakkaus, mutta liitostamme syntyneet lapset jotain ihan järkyttävää. Ei heissä noin ulkopuolisen silmään ole mitään vikaa, oikeastaan varmaan päin vastoin. Molemmat ovat hyvin sosiaalisia, harrastavat paljon, laaja kaveripiiri ja ihan teräviä tapauksiakin ovat. Nämä lapset pitävät meteliä, juoksevat, riehuvat, kiukuttelevat, heidän käyttäytymisensä ei ole täysin ennustettavissa. Toki tämä on iän myötä helpottanut ja lasteni käyttäytyminen on kuitenkin aina ollut terveellä tavalla vilkasta, ei ole ollut syytä epäillä keskittymishäiriöitä tai mitään. He vaan ovat olleet niin erilaisia, kuin millainen esikoinen oli pienenä.
Monesti iltasirkusta pyörittäessäni, huithapelin keskimmäisen koulureppua pakatessani ja reissuvihon moiteviestejä allekirjoittaessani mietin, kuinka paljon onnellisempi olisin ilman näitä lapsia. Esikoisen jouduin olosuhteiden pakosta laittamaan hoitoon puolitoistavuotiaana (silloinkin hoitopäivät olivat jotain kahden ja kuuden tunnin väliltä, ja päiväkodin ovia availtiin ehkä kolmesti viikossa), mutta nämä olen lykännyt hoitoon heti äitiysloman loppuessa. Esikoinen nukkui vieressäni monta vuotta, näiden kohdalla ällöttäisi ajatuskin siitä, että joutuisin ottamaan heidät viereeni.
Pahinta on se, että tämä näkyy väkisin vähän arjessammekin. Esikoiseni juttujen kuunteleminen on suorastaan lumoavaa, sillä hän on kaikkea sitä, mitä minä joskus olin ja tavallaan tahtoisin vielä nyt periaatteeni hylänneenä perusporvarillisena korkeasti koulutettuna markkinatalouden hyötykäyttöön valjastettuna virkanaisenakin olla. En sen sijaan ole lainkaan kiinnostunut nuorempien lasteni kuulumisista, kohteliaisuussyistä kyllä kuuntelen, nyökkäilen ja vähän kommentoinkin. En myöskään osoita tunteitani lapsia kohtaan (miksi osoittaisinkaan, kun niitä ei ole), hyvänyön pusut annan otsalle. Sen sijaan esikoista halailen ja silittelen paljon nyt hänen ollessa täysi-ikäisyyden kynnykselläkin.
Kun keskimmäinen lapsi tippui esikoulussa kiipeilytelineestä ja sai avomurtuman käteensä, ajattelin, että onneksi hän ei ole esikoiseni. Onneksi lapsillani on rakastava isä, joka on valmis tekemään kaikkensa heidän eteensä ja joka myös julkisesti näyttää heitä rakastavansa.
Kommentit (110)
varmaan fiksuna ihmisenä olevasi psyykkisesti sairas. Traumoja? Jokatapauksessa lapsesi tietää tunteesi.. Et voi peitellä vaikka kuvittelet. Lienevät siksi entistä vittumaisempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olet oksettava. En TODELLAKAAN tajua tälläistä. Lapsiparat eivät saa arvoistaan äitiä joka välittäisi ja rakastaisi ehdoitta täysin :(
tuo suhtautumisesi noihin nuorempiin lapsiisi, niin eipä tuo suhde esikoiseesikaan mitenkään terveeltä kuulosta. Teini-ikä on nuorelle aikaa, jolloin aloitetaan itsenäistymistä. Kannattaisi suunnitella napanuoran leikkaamista.
Ja mua kyllä kummastuttaa tuo, miten olet voinut olla lapsiisi pettynyt jo vauva-aikana. Haiskahtaa provolta, tai oikeastaan lemahtaa.
tuo suhtautumisesi noihin nuorempiin lapsiisi, niin eipä tuo suhde esikoiseesikaan mitenkään terveeltä kuulosta. Teini-ikä on nuorelle aikaa, jolloin aloitetaan itsenäistymistä. Kannattaisi suunnitella napanuoran leikkaamista.
Ja mua kyllä kummastuttaa tuo, miten olet voinut olla lapsiisi pettynyt jo vauva-aikana. Haiskahtaa provolta, tai oikeastaan lemahtaa.
Vastasyntyneinä lapset ovat olleet mitä ihastuttavimpia kaikki, tosin tietysti uutuudenviehätys katosi esikoisen mukana. Pettymys on tullut aina lapsen kasvaessa "omaksi persoonakseen", siinä kuuden kuukauden jommalla kummalla puolella. Tunteet ovat kuitenkin vahvistuneet aina lasten kasvaessa, joskin toisaalta tällä hetkellä keskimmäinen poikani on huomattavasti miellyttävämpi ihminen kuin kuopustyttäreni, ehkä tämänkaltaiset tuntemukset
katoavat ajan myötä lasten kasvaessa. Toivottavasti, en nauti tilanteesta pätkääkään, eikä se ole lastenkaan psyykkeelle hyvä.
17-vuotias on jo toinen jalka oven suussa, lähdössä maailmalle. Niiden nuorempien kanssa sinulla on vielä reilun 10 vuoden työsarka sitä lapsiperheen arkea, eli ns. "oma elämäsi" tulee olemaan vielä siihen asti lasten ehdoilla menemistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole psykologi, mutta esim. tuo haave siitä, että sen isomman kanssa voisi lähteä ulkomaanreissuun kuulostaa ihan siltä, että haluaisit elää sitä väliin jäänyttä nuoruuttasi. Niiden pienempien kanssa kun ei voi lähteä, on kouluja, neuvolaa, lääkäriä, harrastuksia, oma työ sun muut. Se 17-vuotias teini on tosiaan maailmalle lähdössä, vaihtoehdot auki, eikä mitään rasitteita, huollettavia alaikäisiä tai muuta. Saa mennä minne haluaa, ajatella asioita, ottaa selvää ja olla oman elämänsä herra.
Siksi jotenkin ajattelen, että ehkä ne nuoremmat lapset ovatkin olleet sinulle yllättävä taakka, eikä aika tunnu kuluvan nopeasti. Vastuu painaa, koti sitoo, olet huolehtija ja jumissa.
Jos tuntuu siltä, että ajatuksesi ovat solmussa, voisi sinun olla ehkä ihan hyvä käydä psykologilla tms. juttelemassa. Et kuulosta huonolta äidiltä, vaikka tuolla jotkut niin väittivät. Kuulostat vain äidiltä, jonka elämä ei mennyt ihan perinteistä opinnot -> matkustelu -> työ -> lapset pienellä ikäerolla -reittiä. Voisit siis hyötyä siitä, että joku ulkopuolinen katselisi kanssasi elämääsi ja miettisi niitä solmukohtia auki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vuorovaikutuksessa, mutta myöhemminkin äidin rooli on tässä merkittävä, joten ei ihme että lapset tuntuvat rasittavilta kun on tuollainen äiti kasvamisen peilinä. Sorry vaan ap mutta uskon sinun olevan provo, tai sitten olet todella häiriintynyt tapaus.
17-vuotias on jo toinen jalka oven suussa, lähdössä maailmalle. Niiden nuorempien kanssa sinulla on vielä reilun 10 vuoden työsarka sitä lapsiperheen arkea, eli ns. "oma elämäsi" tulee olemaan vielä siihen asti lasten ehdoilla menemistä.
Tämä on hyvin mahdollista. Voin henkisesti pahoin senkin vuoksi, että rauhalliset sunnuntaiaamut brunsseineen ovat edessä ehkä kymmenen vuoden päässä, siihen saakka on kuljetettava jääkiekkotreeneihin ja paketoitava joukkueen nimissä vieraiden ihmisten paketteja, kun omatkin ovat vielä ostamatta.
Varmaan ehkä eniten kärsin siitä, että tämän tunnevammani vuoksi minun on entistä enemmän vakuuteltava ulkomaailmalle, että olen "täydellinen äiti". Toimin vanhempainyhdistyksissä, olen aktiivinen urheiluseuran vanhempien kanssakäynnissä, hankin trendijutut mutta suojelen silti liialta kuluttamiselta, kasvatan oppikirjojen mukaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja poikkeuksellinen tässä av:n tosikkomaisessa ja omahyväisessä kuplassa. Et varmasti ole ainoa lajissaan; on vain niin tabu puhua edes anonyyminä äidin erilaisista tunteista lapsiaan kohtaan. Tsemppiä sinulle jatkossa. Asian käsittely on usein parempaa kuin tukahduttaminen kun ajatellaan elämää pidemmällä perspektiivillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja poikkeuksellinen tässä av:n tosikkomaisessa ja omahyväisessä kuplassa. Et varmasti ole ainoa lajissaan; on vain niin tabu puhua edes anonyyminä äidin erilaisista tunteista lapsiaan kohtaan. Tsemppiä sinulle jatkossa. Asian käsittely on usein parempaa kuin tukahduttaminen kun ajatellaan elämää pidemmällä perspektiivillä.
Tämä on vain sellainen asia, josta on vaikea keskustella hiekkalaatikon reunalla.
mutta siinä vaiheessa kun joidenkin lasten fyysinen lähelläolo inhottaa, niin tarvitaan kyllä jo hoitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta siinä vaiheessa kun joidenkin lasten fyysinen lähelläolo inhottaa, niin tarvitaan kyllä jo hoitoa.
Kuopusta pidin vastikään sylissäkin melkein kaksi tuntia, eikä se tuntunut pahalta, ei tosin toki hyvältäkään. Nukkumaan heitä en viereeni ottaisi, enkä esimerkiksi samaan kylpyammeeseen, toisin kuin esikoisen jos tämä niin tahtoisi.
Voin esimerkiksi ihan rehellisesti myöntää (paitsi etten ääneen tietenkään, koska tällaisista asioista ei yleensä ääneen puhuta), että kuopukseni on huomattavasti kauniimpi kuin esikoiseni hänen iässään. On nuoremmilla lapsillanikin hienoja ja arvostettavia ominaisuuksia, niissä he vaan jäävät auttamattomasti esikoiseni varjoon. Kaikista pahinta on se, että keskimmäinen poikani on jonkin sortin koulukiusaaja (asiaan on kyllä puututtu hyvinkin tiukkaan sävyyn, sellaista en siedä ollenkaan omalta lapseltani, missään olosuhteissa), esikoiseni ei olisi syyllistynyt moiseen _koskaan_.
muuten olet hyvin paha, PAHA, paha ihminen!!!
YÖK!!!!!
10 vuotta vanhempi veljeni on vanhemmilleni aina ollut se "paras lapsi". Hän on niin ihmeellinen ja mahtava. Kaikki mitä veljeni tekee ja sanoo on merkityksellistä. Itseäni on aina dissattu, enemmän tai vähemmän. Lapsuuteni ei todellakaan ollut onnellinen. Se on vaikuttanut kaikkeen, kuvaan itsestäni, itsetuntoni on vieläkin pohjalukemissa vaikka ikää on jo yli 30.
Vieläkin koen olevan huonompi kuin muut. En haluaisi tämmöistä kohtaloa kenellekään.
Onneksi lapsillasi on huolehtiva ja rakastava isä.
joilla on huono kiintymyssuhde vanhempaansa - kiintymyssuhdehan on vastavuoroinen, joten ehkä tuo sinun suhtautumistapa lapseen oireilee nyt sitten ulospäin kiusaamisena?
Ajattelepa jos nuoremmat lapsesi kuolisivat; olisitko tosiaan tyytyväisempi niin?
Ja tällä lohduttaudunkin oikein vaikeissa paikoissa, kun tekisi vain mieli ottaa esikoinen ja lähteä hänen kanssaan reilaamaan itäiseen Eurooppaan ja Berliinin hipsterikortteleihin ja mistä kaikesta hän haaveileekaan. Uskon kuitenkin, että nuoremmatkin lapset tarvitsevat äitiä - ulkoiset kulissit heillä on aina ollut erittäinkin kunnossa ja perusturvallisuudesta huolehdittu. Olen velvollisuudentunnosta lapsiani kohtaan imettänyt huomattavasti vähimmäissuosituksia pidempään, kantanut kantoliinassa, nukuttanut perhepedissä, ihan varhaisvauva-aikana pusutellut ja paijaillut.