Riittäisikö/riittääkö sulle, että miehesi tulee töistä klo 20 arkisin ja 17-18 lauantaisin?

Meillä mies hoiti aamutoimet ja oli usein kotona vielä silloinkin, kun lapsi tuli koulusta. Lähti vasta sen jälkeen töihin, ja sitten minä jo pian tulinkin kotiin. Isällä ja lapsella oli kahdenkeskistä aikaa jatkuvasti selvästi enemmän kuin meillä kahdella aikuisella.



t. se, joka ei juurikaan tapaa miestään arkisin hereillä, mutta jota asia ei vaivaa.

Tässä ketjussa on keskitytty pääasiassa naisen ja miehen yhteiseen aikaan tai sen puutteeseen. Perheessä tärkeintä on kuitenkin aika lasten kanssa. Ja se on tärkeää. Miten isä muodostaa suhdettaan lapsiin, jos on aina poissa? Ei se itsestään synny.

Samaan aikaan toisaalla ollaan kysymysmerkkeinä sen tosiasian kanssa, että lapsilla ja nuorilla on koko ajan enemmän mielenterveysongelmia tai vaikeuksia tunne-elämässään. Niin, no mikä voisi olla edes osasyy näihin? Se, että isien, ja äitienkin, on PAKKO tehdä pitkää päivää. Mikä pakko? Voittaako materia, iso talo, ulkomaanmatkat, hieno auto ja muu kulissi onnellisen perhe-elämän, jossa siis myös lapset ovat onnellisia? Näköjään.

Olen siis tuo, jonka mies on juuri nyt pitkällä ulkomaan komennuksella ja on aina matkustanut paljon.

Meillä TODELLA pohdittiin tuonne mukaan lähtemistä, mutta lasten takia päädyttiin toisenlaiseen ratkaisuun. Olisin ollut jopa valmis jättämään oman työni ja lähtemään puoleksikin vuodeksi, mutta lapset eivät ensinnäkään halunneet ja toiseksi olisi tosiasiassa kohtuutonta repiä heidät esim. harrastuksistaan kuitenkin suhteellisen lyhyen ajan vuoksi. Päätimme siis perheenä kestää tämän tilanteen.

Mies kuitenkin on työnsä vuoksi aina matkustanut paljon, lapset ovat siihen jotenkin kasvaneet ja se on osa elämäämme. En osaa tietenkään sanoa miten asia tulee vaikuttamaan heidän elämäänsä, mutta sen sanon ettei läsnäolo todellakaan takaa läheisiä suhteita. Parhaan kaverini isä matkusti aikanaan yhtä paljon kuin mieheni nyt, oli hyvin saman tapaisissa hommissa. He ovat todella läheisiä aikuisenakin ja isä on mahtava vaari lapsenlapsille - voisi sanoa että kaverini on aina ollut "isän tyttö" ja se johtuu paljolti hänen isänsä luonteesta ja ominaisuuksista. Oman isäni kanssa meillä on aina ollut ihan lämpimät välit, mutta ei mitenkään erityisen läheiset.

Meillä ei ole mitään kulissia, ihan normaalia keskiluokkaista elämää vietämme, ei ole ulkomaanmatkoja juurikaan eikä tavallista kalliimpia autoja. Lapset ovat mielestäni onnellisia ja tasapainoisia vaikka isän ammatti on se mikä on.

Ennen pitkää tuolla työtahdilla ja sillä, että kyllä sille perheellekin joutuu repeytymään vaikka kuinka kiire olisi töissä, ei tule muuta kuin burn out ja elämä on hyvin äkkiä ohi.



Ihan naurettavia kommentteja täällä jollain, että kestät nyt kun minäkin olen kestänyt, mikäs siinä, työtä on tehtävä kun sitä on jne.



Jos perheessä voi huonosti ja on aina vastuussa kaikesta, ei todellakaan ole herkkua kovin monelle, siinä ei muuta kuin ala inhoamaan elämäänsä ja siinä kärsii niin mies, itse kuin lapsetkin.



Itse olen sinnitellyt tuollaisessa elämässä 7 vuotta kunnes laitoin asioille pisteen. Olin "hyvä vaimo", hoidin lapset, kodin, raha-asiat ja kaikki muut juoksevat arkiasiat mitä nyt elämässä/perheessä voi olla. Vain siksi koska luulin olevani siitä vastuussa kun mies toi rahan kotiin ja oli aina töissä. Raahasin lapset joka hemmetin paikkaan mukana kun ei ollut edes läheisiä joille olisi voinut jättää lapset esim. jos käyn hammaslääkärissä. Sanoin miehelleni että valitsee joko perheen tai työn. Hänen oma terveytensä alkoi jo siinä vaiheessa pettämään ja koko perhe voi pahoin.



Onneksi mieheni kuitenkin rakastaa perhettään yli kaiken ja halusi aloittaa kaikki ns. puhtaalta pöydältä. Hän vaihtoi työpaikkaa, sai säännölliset työajat ja alkoi viettämään aikaa MEIDÄN kanssa. Elämämme on muuttunut täysin. Mutta se vei oman aikansa. Noin vuosi meni, ennenkuin mies uskalsi lähteä töistä ajoissa, hän ei millään voinut käsittää, että hän voi lähteä esim. klo 16 töistä kun työaika loppuu vaan monesti hän alussa painoi kovastikin ylitöitä, jos en olisi puuttunut heti asiaan, olisi tilanne äkkiä ollut samassa kuin lähtötilanteessa.



Ei, sinun ei tarvitse yksin hoitaa kaikkea, sinulla on mies/isä jonka vastuu on 50% teidän perheenne eteen. Milloin sinulla on omaa aikaa? Onko teillä läheisiä joille saat lapset ja pääset itse "iltakävelylle"?



Suurin ratkaiseva tekijä oli minun töihin meneminen. Vasta se sai miehen tajuamaan lopullisesti, että hänen on otettava vastuu siinä missä minunkin. Oletko sinä töissä? Myös muutama läheltä piti tilanne sai silmät avautumaan lopullisesti.



Älä alistu tilanteeseen vaan hoida se!!! Puhun ihan aidosti siitä mitä itse olen kokenut ja päättänyt vain pärjätä kun muutkin olevinaan pärjää, älä mene siihen halpaan!!

Muistakaa, että asiat ovat yksilöllisiä. On paljon helpompaa kestää arki lasten kanssa jos esim. asuu lähellä sukua ja läheisiä ystäviä. Mutta jos näitä ei ole, meillä suku on eri maassa ja muutimme todella usein paikkakuntaa. Vaikka olin aktiivinen käymään kerhoissa, puistoissa ja tutustumaan ihmisiin, oli se usein melko pintapuolista eikä läheisiä ihmissuhteita koskaan oikein kerinnyt kehittymään.



Samoin työnlaatu, mieheni teki todella stressaavaa työtä jonka palkka perustui tulospalkkauksesta, bonuksesta jne. Kaikki se työstressi ja samalla kotona odotti neljä pientä lasta ja vaimo omaa osaansa :(, en todellakaan kaipaa niitä aikoja mutta osaan arvostaa tätä päivää paljon paljon paremmin :). Pienistä asioista pitää todellakin iloita ja yhteiset hetket ovat tärkeitä. Laatu korvaa ajan mutta silloin täytyy perusasiat olla kunnossa!!

Edelleenkin väitän, että asenne ratkaisee paljon :) Meille sopii se, että mies tekee pitkää päivää ja minä olen kotiäiti. Mutta jos en viihtyisi kotona, kävisin sitten varmaan töissä ja elämämme olisi paljon hektisempää. Ei se mieheni työ siitä stressittömämmäksi muutu sillä, että minäkin kävisin töissä. En ole sitä mieltä, että tällainen elämäntapa sopisi kaikille, mutta en myöskään ymmärrä, miksi tämän pitäisi olla toimimaton systeemi. Onhan tuo appiukkonikin (yrittäjä ja mitä lie) jo hieman iäkkäämpi ja yhä vaan on avioliitto kasassa. Ei ole kulissi ja ongelmansa heillä lienee ollut, mutta perusonnellisia ihmisiä ovat. Mutta nämä ovat asioita, jotka pariskuntien pitäisi yhdessä päättää ja toimia sitten niin, että kumpikin pääsee riittävästi ns. toteuttamaan itseään ja niin, että lapsillakin on asiat hyvin.



47 ja 57 ja mitä vielä...

kuulosti vain vähän hassulta se että "koska meillä on niin syvä yhteys, emme vietä aikaa toistemme kanssa :) On se varmasti mahdollistakin, mutta minulle ei sopisi, en tiedä sitten mitä tulevaisuudessa asiasta ajattelen. Mulle se parisuhde on nimenomaan yhteisen ajan viettämistä, en jotenkin kokisi olevani parisuhteessa muuta kuin nimellisesti jos näkisin miestä kunnolla vain pari tuntia viikossa (siis ei niin että molemmat tekee omissa huoneissaan eri asioita).

Yrittäjän vaimo minäkin. Niin kauan kuin olin kotona jaksoin vielä jotenkin mutta sitten kun palasin itsekin töihin niin tuli stoppi. Elämä oli (ja on edelleen) ihan älyttömän hektistä monen pienen lapsen kanssa, mies oli pois 6 päivää viikosta ja sunnuntain viettoon kohdistui hirveitä paineita kun olisin halunnut hoitaa kaikki omat juoksevat asiani silloin ja yhteistäkin aikaa olisi pitänyt viettää.



Ajatuksen tasolla aloin rakentaa eroa siitäkin huolimatta että rakastin miestäni. Ajattelin, että se on ainakin keino saada hänet viettämään aikaa lastensa kanssa ja minä saisin samalla hiukan aikaa itselleni. Vakavan keskustelun jälkeen saimme sitten tehtyä joitakin uusia järjestelyjä, kuten yhden päivän keskelle viikkoa jolloin molemmat tulemme töistä ajoissa ja teemme jotain koko perheen kesken. Se nyt on helpottanut hiukan mutta vieläkin välillä hiukan nieleskelen tätä, en tiedä onko tällainen elämä nyt sitten sitä mitä halusin. Toisaalta, miehen yritys tuo kyllä paljon rahaa ja samalla kun nautin siitä puolesta niin yritän muistella että ei se ilmaiseksi tule. Olisi hiukan kaksinaamaista nauttia rahoista ja samaan aikaan nalkuttaa työnteosta.

Olen mieluummin yksin kuin parisuhteessa yksin, samantien hoidan lapseni yksin kun miestä ei tuntunut kiinnostavan. Oli työnarkomaani, töihin aamulla klo 7 ja kotiin klo 20-21, ja jos joskus pyysin tulemaan aikaisemmin, vaikka kuudelta, oli hirveä valitus siitä, kuinka töitä riittää eikä ole aikaa pitää mua kädestä, teki selväksi käytöksellään että perheen kanssa oleminen on hukkaan heitettyä aikaa. Häntä olisi myös tarvittu kotona, tein välillä iltavuoroa itse, ja pyysin olemaan koululaisten kanssa illalla. No vitsi kun unohtui ja tuli kotiin vasta klo 21, tai jos tuli aiemmin, niin siitä muistutettiin että justhan mä toissaviikolla tulin jo klo 19 yhtenä päivänä, ja taas sä vaadit samaa!



Yritin aikani selittää, että tosi monissa perheissä ja parisuhteissa ihmiset viihtyvät yhdessä, kaikki tulevat kotiin neljän jälkeen ja viettävät aikaa yhdessä, että sun käytöksellä annat ymmärtää että olet mieluummin töissä kuin meidän kanssa, mikä on törkeää. No, mies sitten hämmästyi kun jätin sen, ja sanoin, että kun aikaa ei koskaan riitä edes paria tuntia meille, niin ei ole pakko tosiaan. Myös lauantait teki töitä ja sunnuntait sitten harrasti.



No, minä vieraannuin ja kyllästyin kerjäämään, ja vikahan on sen päässä ihan pysyvä, koska nykyäänkin eka automaattinen lause on, kun kysyn jotakin "voitko olla pari tuntia ensi ke lasten kanssa" tai "tulla poraamaan mulle taulun seinään", niin vastaus on ekana aina " millään ei ehtisi kun on tosi paljon töitä". Ei se tajua vieläkään....Tulee kuitenkin, mutta eronkin jälkeen pitää kerjätä.



Hänen kaikki aiemmat parisuhteensa ovat kaatuneet samaan asiaan.

Sillä erolla, etten jaksa enää edes yrittää puhua perheen yhteisen ajan tarpeesta.



Olen hyväksynyt tilanteen sellaisenaan ja pyrin elämään omaa elämääni lasten kanssa ja toteuttamaan itseäni niin hyvin kuin pystyn.



En myöskään usko, että ns. virallinen yksinhuoltajuus olisi helpompaa.

suhteen alussa tietää, onko mies työnarkomaani vai ei? Kun ei kai kukaan ehdoin tahdoin sellaisen kanssa ala olla ja yleensä miehet jaksaa aluksi näytellä toisenlaista kuin mitä ovat.

Mekin rakastuimme nuorena, eikä kummallakaan ollut käytännössä muuta omaisuutta kuin oma fillari, patja ja kirjoituspöytä...

Mutta vuodet vierivät ja elämä muuttuu.

suhteen alussa tietää, onko mies työnarkomaani vai ei? Kun ei kai kukaan ehdoin tahdoin sellaisen kanssa ala olla ja yleensä miehet jaksaa aluksi näytellä toisenlaista kuin mitä ovat.

ja saan siitä itsekin bonusta- etelän matkoja, vaatteita, uusimmat hajuvedet, lastenhoitajan ja siivoojan- emme elä leveästi, mutta ei ole pulaakaan mistään- opetan lapsille perusarvot ja aikuisten kunnioittamisen



käyn itse töissä, mutta miehen uralla menestyminen on tärkeintä laten tasapainoisen kehittymisen lisäksi



ja pidän itsekin puoleni



t. nro 42

Miehen työt eivät ole siitä mihinkään muuttuneet, mutta minä olen.

Eli yhdyn tähän asenne ratkaisee- lauseeseen.



Meillä mies tekee töitä 03-16/18 joka 6 päivää viikossa, kerran viikossa on vapaa päivä, yleensä sunnuntai, ei aina kuitenkaan.



Ja tietysti kun menee töihin 03 (herää 2.20) niin nukkumaanhan se menee töistä tullessaan.



Meillä yhteistä aikaa on joka päivä ns. päivällinen. Eli kun pääsee töistä klo.16 niin syödään ruoka koko perheenä yhdesssä, jos pääsee klo 18 niin syödään myöhäinen päivällinen. (ajan vaihtelee päivittäin, mies ilmoittaa aina ennen klo 15sta et mihin aikaan se ruoka tehdään).

Yhdessä syömisen lomassa jutellaan lasten kanssa. Sitten mies menee nukkumaan. Jos pääsee klo.18 niin nukkuu siitä töihin lähtöön, jos pääsee klo.16 niin herätän lasten nukkumaan meno aikaan (klo21) ja isä hoitaa sit lasten hampaan pesut, pesut ja iltasadut. Menee sit takaisin nukkumaan.



3x kuukaudessa se vapaa päivä vietetään koko perheenä, niinä päivinä pysytään tasan kotona tai max. mennään johonkin missä sit ollaan kuitenkin ihan vain omalla porukalla. Toki tämä on meilläkin tarkoittanut aikalailla sitä et ei kyläillä tmv, minä kyläilen yleensä kolmistaan lasten kanssa.



Sukua nähdään kesälomalla, joka onneksi miehellä on 3 viikkoa (niistä eka viikko pysytään jälleen ihan vaan omalla perheellä kokonaan).



Kerran kuussa lapset menevät mummolaan yheksi päiväksi, aamusta lähtien, illalla kotiin. Silloin tehdään miehen kanssa kotona yhdessä ruokaa, pelaillaan pelejä, käperrytään katsomaan elokuva jne, ei mennä mihinkään, vaan nautitaan kotona olosta yhdessä. Lapset saavat kuitenkin isän kanssa olla aamun ja illan tuolloinkin.



Niin ja se miten muutin asennettani meidän liiton alkuajoista on se,että silloin ODOTIN miestä. Laskin tunteja siihen milloin tulee ja halusin et lapset tekee sitä&tätä iskän kanssa ja harrastuksia yms.

Sitten ymmärsin että se odottaminen on se mitä inhosin ja se etten tiennyt tuleeko mies silloin vai tällöin jne



Aloin hankkia itselleni puuhaa (lasten ollessa mukana) ja tein päivistä lasten kanssa niin mukavia että en odottanut, soittelen myös mieheni kanssa paljon ja lapset juttelee myös miehen kanssa päivän mittaan puhelimessa.

Lisäksi ymmärsin sen etten edes odota miehen apua kodin töissä, opettelin renkaiden vaihdon, öljyjen vaihdot yms, tein lumen kolauksesta kuntojutun :) joten mun ei tarvi enää miettiä, et kun mies tulee niin sen pitää tehdä tuo&tämä vaan sitten kun mies tulee niin kaikki on tehtynä.



Toki se voi kuulostaa kamalalta, mutta meidän arki pyörii nyt mainioisti ja se aika mikä ollaan yhdessä ei mene nalkutukseen.



Lisäksi minä olen voinut olla jo 8 vuotta kotiäiti ja lapsiakin on syntynyt alkuvaikeuksien jälkeen pari lisää.



Ai niin ja me muutettiin n.50km ollaksemme lähempänä isovanhempia, se ei miehen työmatkaan vaikuttanut, on liikkuva työ.

Joten jos lapset sairastuu tmv niin on sit apu lähellä.

viikonloppuisin 5.30. Palaa kotiin syömään, lähtee taas töihin ja kotiutuu noin 20.00. Minulle se sopii. Ja mies on ihan tyytyväine elämäänsä.

Mies töissä n. 6.45-15.30. Ja vain arkisin.

En jaksaisi tuollaista, mitä teillä on. Tai ei kai siinä vaihtoehtoja olisi, pakkohan se olisi jaksaa.

Mutta olen onnellinen meidän tilanteesta. Ja toivotan kovasti voimia sinulle.

Jos mitenkään mahdollista, suosittelen miehen vähentämään töitä.

mutta toivoisin kyllä, että mies olisi paikalla kun lapset menevät nukkumaan.



Meillä mies on tavallisesti töissä 18:30 asti tai myöhemäänkin ja tilanne tuntuu ihan ok:lta minusta. Miehelleni tyttäremme ovat niin tärkeitä, että on vaikeaa kuvitella, että tulisi säännöllisesti töistä kotiin vasta heidän nukahdettuaan. Vaikka toisaalta hän kyllä aina herää aamulla lasten kanssa ja syö aamiaista heidän kanssaan.

Kyllä meidänkin lapset on todella tärkeitä miehelle, mutta ravintolayrittäjänä hällä on järjestään melko kummalliset työajat. Yötä myöten töissä, ei koskaan vapaata viikonloppuna paitsi lomalla. Vapaapäivät on arkena, jolloin minä taas olen töissä ja lapset koulussa.



Mutta ihan hyvin tää sujuu, ei riitoja ainakaan tästä asiasta.

Olen tosi kateellinen perheille, jotka viettävät viikonloput yhdessä. Tänään mieheni käski minun sietää ja olla edes neutraali, kun valitin tilannetta. Olen suoraan sanoen yksinäinen. Sunnuntaitreffit ja kiireiset "iltatapaamiset" eivät riitä minulle. Olen ehkä suuritarpeinen siinä mielessä. Mies on luvannut minulle, että saan tuulettaa tunteitani, jos se helpottaa oloani, mutta taas hän on minulle suuttunut :(



ap

minä oisin tyytyväinen, että miehellä on työtä!

Sitten ymmärrän tuon lauantain työtunnit, muuten en.