Olen saanut kokea sellaisen rakkauden kuin mistä lauluissa lauletaan.

Ja mistä elokuvissa kerrotaan. Ja tästä tulee ihan mieleen Ketosen ja Myllyrinteen sketsi, mutta tulkoon. Se sketsi sitäpaitsi kolahti ja kovaa eikä naurattanut yhtään.

No, kuiteskin, olen semmoisen kokenut, mutta se ei kestänyt. Ihan niinkuin lauluissakaan.

En tiedä pitäisikö mun olla kiitollinen, että olen saanut sellaista edes joskus kokea vai katkera kaikesta tuskasta minkä se aiheutti.

Vaihtelee päivän mukaan. Ja vieläkin, vaikka erosta alkaa olla puolitoista vuotta, päivittäin ajattelen asiaa.

Hyvä että olet saanut kokea sen mutta älä jää märehtimään loppu ikäsi sitä tai kaivat verta nenästäsi.

9:n suuri rakkaus, tosin olet huomattavasti nuorempi mutta tiedän rakastettuni ajattelevan juuri noin - samoin ajattelen itsekin.

Perhe, elämäntilanne, rakastava puoliso, lapset ja tasapaino - siinä tekijät jotka estävät meitäkin yhä saamasta toisiamme. Lapset ykkösenä, heille ei eron surua haluaisi tuottaa - me aikuiset vielä kestäisimme.

Ei sitä rakastamista voikaan peittää kotona, meilläkin asiasta puhuttiin samoin kuin ketjun miehellä ja päätettiin silti jatkaa perheenä. Ja ihan onnellisena sellaisena jopa. Meidän avioliittomme perustuu kumppanuudelle ja sitoutumiselle ja sen eteen olen luvannut tehdä töitä.

Silti suurin rakkaus on aivan käsittämätön tunne, henkisesti ja fyysisesti äärettömän rankka kun ei saa täyttymystään - jotain tulee elämästä puuttumaan aina - mutta samaan aikaan niin kaunista! Mekin olemme tällä hetkellä vain ystäviä ja harvakseltaan yhteydessä, sydämissä silti yhtä ikuisesti.

Samoin sinä voisit olla mun suuri rakkauteni. Se vaara täällä muuten onkin, että juuri tuo suuri rakkaus kirjoittaa niin tutuntuntuista tekstiä. Ikää mulle on lähes puoli vuosisataa jo.

#2

Ajattelin, etten vastaa enää mitään, mutta vastaanpa kuitenkin. Sinä 9 ja muutkin paria riivinrautaa (yksineläjiä?) lukuunottamatta ymmärtävät kirjoitelmani ihan hyvin. Itseäni siis muuttaisin jos osaisin. Toista ihmistä kun ei voi muuttaa.

Se, mitä ap mainitsi tuosta tunteesta siihen "suureen rakkauteen" ei sellainen ihminen voi ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut.

Kuten jo aiemmin ketjussa mainitsin, kyllä me muutkin toki olemme kokeneet suuren rakkauden. Meillä vain on onnellisempi tilanne ja olemme sen suuren rakkauden kanssa naimisissa - siis minä ainakin. Kovin läpinäkyvää ja surkeaa on ruveta keksimään puutteita sellaisen elämään, joka on sinua parempi.

siksi kaikki meistä ei ole yhdessä suuren rakkautensa kanssa. Uskon yhä että sen suurimman yhteyden (kaikilla osa-alueilla) kokee vain yhden kanssa. Silti en näe syytä miksi minun olisi pitänyt kieltäytyä parisuhteesta ja perheestä kun en kerran tuota "täydellistä" kumppania yli 20v sitten saanut??

Olen silti liitossa sen puolison kanssa jonka kanssa minulla on paras mahdollinen elämä. En usko hetkeäkään että minäkään olisin hänelle se suurin rakkaus - eikä tämä häiritse minua lainkaan, meidän suhde lähti ihan muista lähtökohdista kuin rakastumisesta, kasvoi kyllä rakkaudeksi vuosien mittaan. Silti tiedän olleeni hänelle paras mahdollinen puoliso kaikki nämä vuodet, ei varmasti pääse valittamaan mistään! Kuten hänkin paras mahdollinen minulle.

Ja ei, en ruoki ikävääni vaan päinvastoin yritän hartiavoimin pitää ajatukseni kurissa ja keskittyä olemassaolevaan elämään, näinhän täällä olen jo monessa viestissä maininnutkin.

9

Anteeksi nyt vaan, mutta teidän teksitnne kertovat lähinnä tyhmyydestä. Miksi olette aikanaan menneet yhteen puolisonne kanssa? Olikohan se rakkaus aikanaan yhtä suurta sitä puolisoa kohtaan? On nimittäin tosi helppoa unohtaa se suhteen alku, rakastuminen ja ne tunteet, kun aikaa kuluu vuosia, tulee arki ja lapsiperheen elämä. On niin helppoa romantisoida saavuttamatonta. Kaikki suurimmat rakkastarinat perustuvat siihen samaan kaavaan - rakastavaiset eivät saa toisiaan. Ja on niin helppoa ruokkia sitä tunnetta. Tekin ruokitte sitä mm. tuolla "sankariasenteella" - velvollisuudentuontoisina jäätte perheenne luo ja se "suuri rakkaus" saa odottaa. Klassinen kaava. Eihän niitä tunteita voi olla omaa vaimoa tai miestä kohtaa, jos koko ajan lisäätte vain sytykkeitä siihen saavuttamattomaan "rakkauteen". Sen ruokkiminen estää totaalisesti tunteet omaan puolisoon. Tyhmää - ja pateettista :(

Olet saanut suuren rakkautesi mutta tekeekö se sinusta paremman meihin muihin verrattuna? Ehkä tuossa suhteessa onnekkaamman mutta paremmuus mitataan ihan jossain muualla:)

up

... eikä ole 10 vuoteen muuksi muuttunut. Itse olisin aina halukas keskustelemaan, mutta kun ei tuota puolisoa kiinnosta, niin ei kiinnosta :(.

Tunnekylmä avioliitto ja sen jälkeiset turhat, yksipuoliset ihastumiset ovat saaneet minut epäilemään asiaa.

Kyllä meillä miehilläkin on tunteet. Itselleni ne ovat hyvinkin tärkeitä. Pelkän suorittavan seksin takia en vaivaudu esim. pelkästään rakastelemaan. Siinä pitää olla tunteet mukana, paljon suutelemista ja koskettelua. Niinpä yhdenyönjutut jäävät samasta syystä kokematta, kun ei toiseen ehdi saada mitään tunnetason kontaktia. Vertaistukea tarvittaessa #11:lle ja muillekin full538 at gmail piste com ;). Mitä tulee tuohon #7:n esittämään ajatukseen ettei tuota voi selittää kenellekään, pitää täysin paikkansa ja pitää olla kokenut tuollaisen ennenkuin ymmärtää. Tunne oli niin ihana, että luultavasti jätti pysyvän jäljen itseeni.

että kuinka vaimosi ja pienet lapsesi ovat jakselleet noissa kuvioissa?



t. utelias

Olen mies. Ihan sinut tunteideni kanssa en ole vieläkään. Kovasti kaiken nykyisen elämäni menetyksen uhallakin haluaisin saman kokea uudelleen. Ihmettelen itsekin, miten tuosta salasuhteesta ei kertaakaan tullut minkäänlaista syyllisyyttä. Toki tuon saman haluaisin ihan käytännön syistä kokea oman vaimon kanssa. Kaikkea ei voi saada, enkä tuollaista tunnetta edes vaimoni ole koskaan ollut. Valitettavasti. Huh, miten monimutkaista tämä elämä on.

Toisaalta voisin suositella noin ihanaa kuin suoraan sadusta olevaa juttua. Toisaalta taas en, kun se on henkisesti niin rankkaa tällaiselle tunteilijalle.

#2

JOnkun verran näistä kirjoituksistasi herää vaikutelma että sulla on idealisoitu kuva tästä salasuhteesi naisesta (?). Et ole elänyt sitä harmaata arkea hänen kanssaan, jos olisit, ruusuinen haltioituminen voisi vähän karista. Tätä samaahan täällä monesti sanotaan naiskirjoittajille, jotka unelmoivat jostain tavoittamattomasta miehestä.

ei se arki ole kaikkien kanssa samanlaista... Koettu on.



t. ap

Kyllä 15 olet oikeassa, ettei arki ole kaikkien kanssa samanlaista, olen kokenut sen itsekin ja elän nyt hyvin onnellista arkielämää rakastamani miehen kanssa. Ketjun mies ei kuitenkaan liene jakanut minkäänlaista arkea haavenaisensa kanssa, jos oikein ymmärsin.



Ketjun mieheltä vielä kysyisin lisää. Kerroit ettet ole tuntenut syyllisyyttä suhteestasi. Entä tunnetko syyllisyyttä siitä, millaisen miehenmallin annat lapsillesi valitsemallasi elämäntavalla? Mietitkö, mitä tekee heidän elämälleen ja mielenterveydelleen kasvaa teidän kotinne tunneilmastossa?



Oletko miettinyt, mitä palasia psyykestäsi puuttuu että pystyt ylläpitämään tällaista itsepetosta ja näennäisesti ylentämään itsesi oikean elämän yläpuolelle? Oletko harkinnut hakeutumista hoitoon?

että kuinka vaimosi ja pienet lapsesi ovat jakselleet noissa kuvioissa?

t. utelias

Myönnän olevani hieman sekaisin tuosta suhteestani edelleen, mutta kyllä tämä perhe-elämä, lapset, saatu varallisuus, tasapainotilanne ym. vei loppupeleissä voiton. Erossa ym. seikkailuissa juuri lapset kärsivät eniten ja saavat helposti läpi elämän kestävät traumat. Kotona menee hyvin.

Vaimon kanssa menee yllättävän hyvin ja mielestäni riitoja on nyt jopa normaalia vähemmän. Useimpien varoituksista huolimatta tuon kerroin avoimesti vaimollenikin ja nimenomaan sen puolen, että olin rakastunut ja voisin hypätä toiseen elämään, mutta valitsin perheeni. Ei siitäkään mitään ihmeempää seurannut ja hän oli tuon jutun arvannutkin. Suurella riskillä kuitenkin menin. Vinkiksi muille sanon että tuollainen vie ihmisen senverran kokonaan että esimerkiksi rakastumisen peittely on mahdotonta.

#14:lle myös vastaan että kyllä tuossa olit oikeassa ja sitä arkea ei ehtinyt tulla. Se tulee eteen lähes aina ennen pitkää, mutta silti kateellisena olen seurannut muutamia kymmeniä vuosia yhdessä olleita pareja jotka näyttävät vasta rakastuneilta. Arkikin saattaa olla ruusuilla tanssimista, kun on sen kadehdittavan täydellisen valinnan tehnyt. Rakkaus kestäessään peittää toisen virheet. Sanotaan että parisuhdetta pitää hoitaa. Mä en vaan osaa tämän enempää :(. Joskus ero on ratkaisu, mutta kohdallani se ei ole sitä vielä moneen vuoteen.

Myönnän että järjen kanssa tuollaisessa "fantasiasuhteessa" ei ole mitään tekemistä vaan tunteet vievät ihan täysillä.

Ketjun mieheltä vielä kysyisin lisää. Kerroit ettet ole tuntenut syyllisyyttä suhteestasi. Entä tunnetko syyllisyyttä siitä, millaisen miehenmallin annat lapsillesi valitsemallasi elämäntavalla? Mietitkö, mitä tekee heidän elämälleen ja mielenterveydelleen kasvaa teidän kotinne tunneilmastossa?

Oletko miettinyt, mitä palasia psyykestäsi puuttuu että pystyt ylläpitämään tällaista itsepetosta ja näennäisesti ylentämään itsesi oikean elämän yläpuolelle? Oletko harkinnut hakeutumista hoitoon?

No eipä tuo nyt mitään näkyvää roolia ole perheessä näytellyt. Kuten tuossa mainitsin, ihan normi arkea vietetään. Olen mm täysin raitis. Ei mulle tulisi mieleenkään ylimääräistä naista kotiin tuoda. Syyllisyyttä tunnen joistakin asioista, mutten tuosta suhteesta, koska se vaan tuntui niin lumoavalta ja oikealta. Perheessä ei kovinkaan usein yleensäkään riidellä ja kaikista asioista keskustellaan. Lapset ovat nähdäkseni myös tasapainoisia.

#16:n Kysymykseen psyykkeestäni en osaa vastata. Pillereitä en ole koskaan syönyt, enkä aio syödäkään. Ja tekemäni työ tuottaa varsin vähällä vaivalla toimeentulon eli senkin puolesta "asiat ovat hyvin". Ilmeisesti #16 ei hyväksy esim. eroja ollenkaan. Tässä elämässa kaikki asiat eivät vaan mene aivan niinkuin niiden kuvitteli menevän ja eroja tapahtuu lisääntyvässä määrin.

Kysyit #16 hoitoon menosta. En usko että mua huolittaisiin. Kadehdin sua 16, kun ilmeisesti sulla on täydellinen elämä.

Miten masentavaa... :(

Miten masentavaa... :(

Siihen on nyt aikaa kun tuo toinen suhde ei enää vie aikaa :`).

... pahoittelut ap:lle, kun kiinnostava aihe harhautui puolusteluun. Niin täällä av:lla silti käy usein.

Kyllä minäkin olen saanut kokea sellaisen rakkauden.



Ketjun kakkoselle sanoisin, että tiedän mistä puhut. Mulla on vähän sama kuvio, tosin käynnissä oleva eikä jo taaksepäin jätetty. Olen jotenkin järkyttävän onnellinen siitä että mulla on niin ihana yhteenkuuluvuuden tunne ja rakkaudellinen suhde erääseen mieheen, vaikka olenkin naimisissa tahollani ja niin on tuo mieskin. Minäkään en halua perhettäni jättää, ja vaikka välillä syyllisyys meinaa nostaa päätään niin ei näissä tunteissa voi olla pelkkää väärää ja pahaa.



Aina ei ole ihan helppoa tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Rakkaus ei katso aikaa tai paikkaa, eikä olosuhteitakaan.

Tosin en tiedä onko minusta neuvomaan. Voin kertoa että tuo rakkaus on koukuttavaa kuin huume. Jos siitä syystä tai toisesta pitää luopua, niin se on todella rankkaa.



t. #2.



ps. Olen tuon rakkauteni kanssa hyvä ystävä edelleen.

Ei se riitä, että teillä riidellään vähän. Tunnekylmyydestä kerroit itsekin. Lapsi ei ole ihan niin simppeli kapistus kuin taidat uskotella itsellesi. Ja heidän äitinsä kokema kohtelukaan ei tietysti heijastu millään lailla hänen hyvinvointiinsa ja lapsiin....



Ne pahimmat seuraukset eivät aina tule avioerosta; pahempaa jälkeä voi tulla siitä, että eletään koko lapsuus jonkun toisen elämänvalhetta. Ja opitaan esimerkin kautta, että raukkamaiset teot ovat ok jos ei koko ajan olekaan kivaa.



16, jolla on sellainen kadehtimasi pitkä liitto

Mutta elämä näyttää vaan vähän tyhjältä ja yksinäiseltä. Turhauttavaa, kun tietää, että tuossa aika lähellä on ihminen, jota on oikeasti rakastanut.



Ero oli niin katkera paikka, että olin hyvin lähellä itseni tappamista. En yhtään ole taikauskoinen tms, mutta haluaisin ajatella, että tällä on joku tarkoitus. Muuten tää on ollut ihan kamalaa hukkaan heittämistä.



ap

Nuorena tapasin tämän suuren rakkauteni, ja tiesin jo silloin, että hän se on. Hän ei ollut valmis, ja elämä vei muualle. Menin naimisiin ja sain lapsen, mutta aina häntä muistelin.



Lennosta vaihdoin sitten aviomieheni tähän suureen rakkauteeni, kun hänet taas löysin, enkä ole katunut. Hän on minulle se oikea. Nyt on oltu yhdessä 8 vuotta, ja elämä on ihanaa.