"Hikarit" tai muut koulumenestyjät, minkä uskoisitte olevan

Vanhemmilta on peritty analyyttinen ajattelutapa ja kyky oppia kuulemalla ja lukemalla. Näistä ominaisuuksista on tavattomasti etua koulumaailmassa.



Ja vaikka vanhempani olivat ihan vain kansakoulun käyneitä, niin he osasivat luoda meille sen koulumyönteisen ilmapiirin. Ja tärkein juttu siinä oli, että meille lapsille annettiin aikaa koulunkäynnille ja läksyille. Isoina koululaisinakaan (yläasteella ja lukiossa) meiltä ei vaadittu kotitöiden tekemistä tai muuta työtä, vaan meidän ensisijainen "työmme" oli hoitaa läksyt ja koulunkäynti. Sen jälkeen vasta oli joitakin pieniä kotihommiakin.



Silti meille ei ikinä puhuttu mitään koulunkäynnin tärkeydestä tai merkityksestä. Ei opetettu mihin koulunkäyntiä tarvitaan eikä ehdotettu, että mihin ammatteihin meidän tulisi pyrkiä. Meille vain annettiin tilaa suoriutua koulusta sillä tasolla kuin kunkin lapsen kyvyt riittivät.



Kahdesta tuli maistereita ja kahdesta opistotasoisen koulutuksen saaneita.

Siskolla samaa luokkaa. Pojilla taas n. 8,8. Mutta tää lisäys ei ollutkaan kovin olennainen. Otsikossahan jo kysyttiin koulumenestyjien näkemyksiä asiaan, ja sitähän minäkin annoin.

Siihen asti äitini ei puuttunut koulunkäyntiini millään tavalla. Toki siis oli perusmyönteinen. Minulla oli pk:ssa yli ysin keskiarvo. Hänellä ei myöskään ollut voimakkaita asenteita eikä hän yrittänyt tuputtaa mielipiteitään, ehkä siis mietityttää, hankaloittaako lasten koulunkäyntiä se, jos vanhemmilla on kovin voimakkaat mielipiteet, joita lapsikin haluaa myötäillä.



Lukiossa taas olisin tarvinnut tukea, koska kärsin kovasti toiselle paikkakunnalle lukioon menosta, kaverit jäi toisaalle. Eli se oli oikeastaan ensimmäinen asia, jossa kodin merkitys näkyi koulunkäynnissä.

ja geenejä tietysti jonknun verran.



Meillä ei ollut kotona mitenkään erityinen ilmapiiri, ei patistettu eikä latistettu. Sillä perusteella mentiin, että jokainen nyt on semmoinen kuin on ja hyvä niin. Mä sit satuin olemaan se, joka luki aina kaiken käsiinsä saamansa kahvinkeittimen käyttöohjeista romaaneihin ja tietokirjoihin. Luin paljon myös äärinmmäisen huonoa kirjallisuutta ja esimerkiksi alakouluikäisenä vanhempieni seksioppaat.



Vanhemmistani ei juuri ollut koulussa auttamaan, isä oli itse käynyt vain keskikoulun, äidiltä oli jäänyt sekin kesken. Mun lorvikatarripäiviin - joita pidin silloin tällöin sekä peruskoulussa, lukiossa että yliopistossa - ei kukaan kiinnittänyt mitään huomiota, koska sekä kotona että koulusa oltiin ihan syystä vakuuttuneita siitä, että jos ihmisen keskiarvo on yli yhdeksän, hän varmaankin osaa pitää huolta omasta opiskelustaan. Ylimääräisiä lomia meillä ei pidetty, koska perheellä ei ikinä ollut varaa mennä mihinkään lomalle, mutta itsekseni tosiaan vietin päiviäni ihan missä sattuu.



En koskaan erityisesti lukenut kokeisiin enkä pingottanut. En tehnyt kotiläksyjä, koska kaikki tehtäväkirjani olivat ensimmäisen viikon jälkeen täytetyt lopppuun asti jo koulutunneilla. Lopun vuotta lähinnä uneksin koulutunneilla, säveltelin biisejä ja kirjoitin romaania. Yläkolussa pidin aina kaikkia mahdollisia kirjoja repussa, koska muuten en olisi muistanut ottaa oikeita mukaan. Näin jäkikäteen ajateltuna, mulla olisi armaan diagnosoitu add, jos sellaisia olisi silloin vielä ajateltu. SIlloin ei ajateltu, ja koska mä olin aika vaivaton tapaus opettajille, kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota.



Mä olen nykyään dosentti, teen ihan kansainvälistä uraa yliopistolla ja hienosti menee, mutta edelleenkään mä en ikinä pingota asioiden eteen. Teentöitä silloin kun se tuntuu mukavalta - en tee, jos ei tunnu. En usko, että tätä hommaa voisi pingottamalla tehdäkään, luulen, että luovuus ja innovatiivisuus katoaisi.



Omiin lapsiin olen soveltanut sekä samaa menetelmää kuin itseeni että - sen epäonnistuessa - erilaisia patistus- ja pakotusmenetelmiä ja tiedon ja ymmärtämisen painottamista ja kulttuurista suhtautumista, samoin kuin ihan konkreettista auttamista ja opiskelutapojen opettelua, mutta ei niistä mikään näytä toimivan. Lapset on tutkitusti ihan älykkäitä, mutta koulunumerot on surkeita. Keskittymiskyky vähäinen. Ja kyky esittää osaamisensa opettajan haluamalla tavalla on nolla.

Meillä ei kotona oikein kiinnitetty mitään huomiota koulunkäyntiin, ja silti keskiarvo hipoi kymppiä. En juurikaan lukenut läksyjä tai kokeisiin ja silti sain aina kiitettäviä.

luovuuteen kannustava. En kokenut että koulu olisi jotenkin ollut ykkössijalla, se oli kiva osa elämääni johon kuului myös paljon kaikenlaista majojen rakentelua, vapaana leikkimistä, lukemista, tavaroiden hajottamista ja korjaamista. Sain elää aika vapaasti ja tehdä mitä halusin, myös omat virheeni. K.a oli 9-9.8

kiinnostanut minun koulunkäynti. En kyllä ehtinyt ja jaksanut lukeakaan kun aika meni vanhempien riitelyissä ja avioeroprosesseissa ja taas yhteenmuutoissa.

Mutta koulu oli minulle aina helppoa. Ei minun tarvinnut lukeakaan ja ysejä ja kymppejä tuli koko ajan.

Olen aikuisena tutustunut myös erääseen naiseen, jonka yh äiti ryyppäsi ja pahoinpiteli häntä ja silti nainen oli kympin oppilas koulussa.

Minä opiskelin tosi itsenäisesti, vanhemmat eivät auttaneet. Ehkä joskus ihan alaluokilla kyselivät kokeisiin. Vanhemmilla huonot tokarit ja alhainen koulutus, arvostivat korkeaa koulutusta, vaikka eivät osanneet minua auttaa kouluttautumisen portailla.

Jotenkin vaan kai oivalsin itsekseni hyvän oppimistyylin. En ole koskaan ollut lukutoukka, mutta silti saanut erinomaisia arvosanoja. Enkä mitenkään erityisemmin pitänyt koulusta. Veljeni oli myös oikein hyvä koulussa, vaikkei paljon lukenut.

ihan tolkuttomasti. Lapset luki jo peruskoulussa 2-3 tuntia illassa, lukiossa 3-4 tuntia illassa, kaikki viikonloput ja lomat meni kerratessa. Tavoite oli, että lapsista tulee lääkäreitä. Äidille lääkärin ammatti oli se suurin ja tärkein maailmassa. Kamalinta oli, että edes tuolla työllä lapset eivät saaneet kuin seiskoja tai kaseja. Ei tosiaan voi sanoa kovin luontaisesti lahjakkaiksi. No, kummastakin tuli lääkäri ja kummallakin on burn out. Ovat katkeria äidilleen ja kokevat lääkärin ammatin liian vaikeaksi.



En tajua sen takia, että meidän suvussa kouluun on aina suhtauduttu positiivisesti, muttei painostettu. Kaikki serkut on ollut ihan hyviä koulussa, mutta rennolla asenteella.

Meillä ei koulua pidetty sen tärkeämpänä, kuin muutakaan vaan tärkeintä oli tasapaino, koulun, kodin, kavereiden ja harrastusten kesken. Sama kaava päätee myös nyt omien lasten kanssa ja menestystä on tullut, niin koulussa, kuin harrastuksissakin.

mielenlaatu on sekä peritty ominaisuus että opittu.



Kaikkia ei vaan kiinnosta, millaista elämää elettiin agraari-Suomessa tai miksi hautaamistavalla on ratkaiseva merkitys historiallisen tiedon kertymisessä. Tai miksi Ahvenanmaa on demilitarisoitu tai millaiset kiehumispisteet on eri alkuaineilla...



Mutta paljon voi tosiaan opettaa kotona. Jos kotona suhtaudutaan uusiin asioihin innolla ja tarkistetaan asioita lähdekirjoista ja netistä ja pidetään tietämistä tärkeänä, sen oppivat pian myös lapset.



Oppiminen ON hauskaa, mutta pitkälti se on asennekysymys. Ja ikävä kyllä myös koulu voi kotoa opitun perusasenteen lytätäkin... ei tarvita kuin yksi nuiva ja paperinmakuinen opettaja, niin hänen aineensa on lapsen kannalta "pilalla".

Kotoa ei tukea tullut, ja se harmittaa sillä heitin kehitysmahdollisuuksia aivan valtavan paljon hukkaan vanhempien välinpitämättömyyden takia.

Koulussa opetettavat asiat olivat kuitenkin todella helppoja, ja kun edettiin hitaimpien tahdissa niin helppohan siinä oli hyviä numeroita saada.

arvostettiin pikemminkin oppimista ja sivistystä kuin koulumenestystä. Huonot numerot aiheuttivat huokailua, mutta ei sen kummempaa. Hyvistä numeroista iloittiin ja kiitettiin, mutta ei koskaan palkittu esim rahalla tai tavaralla.

Jostakin syystä tykkäsin käydä koulua (koulu oli hyvä, kannustava). Olen saanut syntymälahjana hyvin muistin ja sekin auttoi pitkälle. Lisäksi olen lapsesta asti rakastanut lukemista ja kieltä ja sitä kannustettiin.

Olen yrittänytt soveltaa samaa henkeä omassa perheessäni. En tykkää pelkästä suorittamisesta ilman omaa oivallusta.

lahjat, kiinnostus, "kiltteys" ja ahkeruus sekä auktoriteettien kunnioittaminen, kodin asenne koulussa menestymiseen, pikkupaikkakunnalla myös vanhempien ja perheen "maine", joka sekin vaikuttaa ainakin odotuksiin menestyksestä.

uteliaisuus, oppimishalu ja kilpailuvietti olivat mun oppimismenestyksen taustalla. Lisäksi pidin lukemisesta (myös romaanit) ja olin kiinnostunut kaikesta mahdollisesta.



Oma ka lukiossa 9,6 ja veljen ja siskon taas kasin kieppeillä.

toisilla on, toisilla ei ;)



Meilläkin kotona kannustettiin oppimaan erilaisia asioita ja korostettiin koulun ja opiskelun tärkeyttä.

Olen lukenut kirjoja ihan laidasta laitaan siitä lähtien kun lukemaan olen oppinut. Meillä kotona palkittiin hyvistä numeroista ihan rahallisesti ja kyllähän sekin motivaatiota lisäsi. Vanhempani suhtautuivat myönteisesti kouluun, mutta eivät nyt mitenkään kamalasti panostaneet lasten opetukseen kotona. Myös hyvä keskittymiskyky, muisti ja erityisesti kuullun muistaminen ja ymmärtäminen (vieläkin muistan miten opettaja selitti esim. kemian kaavoja lukiossa) on ollut suuri edesauttaja.

Meillä ei kotona oikein kiinnitetty mitään huomiota koulunkäyntiin, ja silti keskiarvo hipoi kymppiä. En juurikaan lukenut läksyjä tai kokeisiin ja silti sain aina kiitettäviä.

Kaksostutkimuksissa on osoitettu, että perintötekijöillä on merkitystä. Tyyliin lukutoukka hakeutuu lukemaan kirjoja, vaikka kasvaisikin kirjattomassa kodissa.

24

Ja isoksi osaksi se johtui varmaan kahdesta asiasta:



- opin lukemaan 5v. joten alaluokilla koulu oli mulle tosi helppoa.

- kotona kannustettiin opiskeluun ja sitä pidettiin tärkeänä. Läksyjä tarkastettiin kotonakin ja kokeisiin kuulusteltiin. Mua hieman positiivisesti patistettiin tekemään läksyjä ja lukemaan. Jos olen ihan rehellinen, niin ilamn tätä patistusta en olisi pärjännyt niin hyvin. Jos koko koulunkäynti olisi jätetty yksin mun vastuulle, en olisi tehnyt tehtäviä ja lukenut kokeisiin.



Kun peruskoulu on mennyt hyvin, niin lukiossakin pääsee paljon helpommalla.

Opin lukemaan 3-4-vuotiaana, koska juuri koulun aloittanut siskoni leikki kanssani kotona koulua ja opetti minulle kaiken mitä koulussakin tehtiin. Minulla oli jo koulun alkaessa erinomainen lukutaito, joka on luontaisten taipumuksien vuoksi kehittynyt sitten vielä paremmaksi. Kotona myös luettiin paljon, ehkä silläkin oli vaikutusta.



Pystyn parissa sekunnissa edelleen omaksumaan aukeamalta tarvitsemani tiedon. Näen heti, mikä on olennaista ja mikä ei. Tällä konstilla olen aina lukenut tentteihin nopeasti ja menestyksekkäästi.



Koti oli perusturvallinen ja vakaa, ei varakas muttei köyhäkään. Vanhemmista vain toisella oli akateeminen koulutus.

vanhemmat olivat akateemisissa ammateissa, ja kodissa oli sellainen oppimiseen kannustava ilmapiiri.



Joihinkin kavereihin verrattuna meillä luettiin paljon, mun mielenkiinnon kohteista oltiin kiinnostuneita ja kannustettiin aina, mihin tahansa olikin ryhtymässä. Koulutyön hoidin itsenäisesti, mutta se helpotti, että vanhemmilta oli aina mahdollisuus kysyä ja saada neuvoa, jos jotakin ei itse ymmärtänyt. Mitenkään kouluhommiin ei painostettu, vaan minä ja sisarukseni olivat luonnostaan kiinnostuneita oppimisesta.



Itse pidän todella tärkeänä myös sitä, että meille oli jo lapsena luettu paljon ja että myöhemminkin kotiin tuli tietenkin sanomalehti, jota itsekin tavaili jo ala-asteikäisenä.



Tietyllä tavalla oli myös jotenkin itsestäänselvää, että sitten isona "lähdetään opiskelemaan", se oli sellainen juttu, jota odotti. Ei siis luotu paineita tms. vaan se jotenkin kuului elämään.



Asuttiin nimittäin pikkukaupungissa, ja huomasin lukiossa, että monella luokkatoverilla oli tosi hankalaa edes ajatella, että lähtisivät opiskelemaan muualle kuin kotikaupunkimme ammattikorkeakouluun. Omat vanhemmat olivat taas opiskelleet isossa yliopistokaupungissa, ja itsellekin se oli selvää. Ajatus muutosta ei mitenkään jännittänyt, vaan tavallaan sitä oli odottanut jo kauan.