Milloin erota, jos puoliso masentuu?

Vierailija kirjoitti:

Jos lapset alkavat oireilla, on aika luovuttaa.

Meillä aikoinaan kolmevuotias alkoi mennä makoilemaan sängylle pitkin päivää. Ei kuulemma huvittanut tehdä mitään. Sai kiukkukohtauksia kavereille eikä tullut enää puistossa toimeen kenenkään kanssa.

Mä en ole ikinä nähnyt 3-vuotiasta joka EI saa raivokohtauksia.

Vierailija kirjoitti:

Nostetaan ylös tämä vanha ketju. Vieläkö joku aiempi kirjoittaja pyörii tällä palstalla? Mikä on tilanne nyt?

Olen yrittänyt jaksaa kuusi vuotta puolison masennusta. Välillä se on ollut lievempää. Juuri silloin, kun toivonripettä on alkanut kertyä varastoon, tila on jälleen pahentunut. Kaikki omat tarpeeni ovat jääneet sairausoireilujen jalkoihin. En muista enää, miltä tuntuu, että minua halutaan. En osaa enää kuvitella, että joku voisi oma-aloitteisesti haluta minun kanssani asiota. Kuten vaikkapa perheen. Tässä ajassa olen siis itsekin jo sairastunut.

Aina on ihmisiä jotka eivät kestä, jollei elämä mene kuten itse toivoisi. Jos se tila on jatkuva, että omat toiveet eivät toteudu... Jos mitään ei koskaan tapahdu toisen aloitteesta... väkisinkin tässä kohtaa tulee ero mieleen. Voisinko olla onnellisempi ilman rakastamaani puolisoa? Hän ei ole koskaan onnellinen. Ei minun kanssani eikä ilman.

Onko muita samassa tilanteessa? Miten olette selvinneet? Puolisoni on hakeutunut hoitoon ja syö lääkkeitä, mutta ne ovat vieneet viimeisetkin seksuaalisuuden rippeet. Eikä muilta osin olo ole merkittävästi kohentunut. Tässä sitten pitäisi jaksaa uskoa...myötä ja vastamäessä.

Näitä riittää, mutta aina vain jaksan hämmästyä, kun puolisosta puhutaan kuin hän olisi seksilelu.

Sinuakaan ei liikuta tippaakaan miltä toisesta mahtaa tuntua kun oma seksuaalisuus sammuu. Ei, sun vaan pitää saada sitä ja tätä.

Oletko kuullut sellaisista suristimista? Jos omat kädet ei kerran toimi.

Hienosti kirjoitit omat tuntoni jakaen. 😊

❤

Kannattaa vaan tukea parantumisessa... Jos ei ota kuuleviin korviin, en osaa sanoa. Itsellä puolisolla masennusta (myös itselläni ollut aikoinaan) ja yritän saada häntä siitä parempaan päin. Ei oikein suostu terapiaan menemään, onneksi suurin osa päivistä hyviä päiviä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on vain minun mielipide. Mutta tuen paria naisystävääni, joiden puolisot ovat masentuneita ja täytyy sanoa, että masentunut ihminen on niin oman persereiän ympärillä pyörijä, ettei elämästä tulee mitään sellaisen kanssa. Masentunut on energiasyöppö, joka on kateellinen puolisonsa elämästä ja yrittää rajoittaa puolison elämää ja uhkailee ja velloo itsesäälissä.

Sama on havaittavissa muidenkin masentuneiden tuttujen kohdalla. Tarkoitustakaan ei ole parantua vaan velloa siinä itsesäälissä ja imetä toisilta energia pois ja yrittää vetää muutkin samaan suohon matkaan, ettei itse tarvitse tehdä mitään.

Mahdollisimman nopeaa karkuun, ettei pilaa lastenkin elämää.

Vaimoni oli joko masentunut tai hullu. Kolme vuotta jaksoin ottaa paskaa niskaan, kunnes oli oma terveyteni sanoi että on lähdettävä. Vuoden jälkeen olisi pitänyt ymmärtää lähteä. Masentunut syö toisen kaikki voimavarat ja vittuilee päälle. Eron jälkeen kaikki asiat tuntuvat niin helpolta ja olo on kevyt. On raskasta huomata kuinka paljon on kestänyt ja minkä vuoksi? Lapset saavat ainakin huomattavasti enemmän huomiota nyt.

Masentunut syö kaiken elämänilon. Mollaa ja lyttää kaiken hyvän. Ei kenenkään ole pakko elää tällaista elämää. Kukaan ei kysy miten masentuneen puoliso tai lapset jaksaa. He jäävät monesti ihan yksin ongelmien kanssa, masentuneella on kuitenkin joku jolle puhua.

Kuulostaa siltä, että et ole käsitellyt puolison sairastumista kunnolla ja hyväksynyt sitä, että monet ihmiset ovat sairaita loppu elämänsä, on syynä sitten mielenterveys tai fyysinen sairaus. Nykytiedon mukaan puolison psyykkinen sairastuminen on kriisi myös sille terveelle puolisolle ja kuten syyhyssä, koko perhettä tulisi hoitaa. Terveen puolison, tässä ap, olisi hyvä näitä kirjoittamiaan asioita käsitellä esimerkiksi vertaistukiryhmässä tai asiaan perehtyneen terapeutin kanssa. Silloin esim ap tai joku muu terve puoliso, pystyisi alkaa elämään elämää vapaammin noista ajatuksistaan. Tämä auttaa myös sairastunutta puolisoa ja edesauttaa hänen toipumistaan. Joskus terve puoliso saattaa vaikeuttaa tilannetta entisestään, jos hän ei itse käsittele asioita. Oma pohdiskelu ei riitä vaan vertaistuki ja nimenomaan aiheesta tietävä terapeutti. Sairaan puolison hylkääminen on helppo ratkaisu. Mutta sairaan ihmisen kanssa voi saada hyvän parisuhteen. Miksi odotat, että hän paranee? Monia mielenterveyden sairauksia ei pystytä parantamaan, tiesitkö sen? Oletteko olleet pitkään yhdessä?Todennäköisesti kyllästyisit myös terveeseen puolisoon 20 vuoden suhteen jälkeen. Monille käy niin ja erotaan, koska ei osata käsitellä asioita itsen kanssa. On helppo lähteä uuden matkaan tai erota. Puolisosi hoitaa itseään koko ajan niin hyvin kuin pystyy. Hän jopa on työelämässä! Olisit tosi ylpeä hänestä. Monet naiset tekevät kotona kaikki työt, on mies työssä tai ei, sairas tai terve. Varaa aika itsellesi tai joku tätä lukeva, vertaistukiryhmään tmv. Se auttaa oikeasti. Opit ymmärtämään elämää ja olemaan onnellinen. Mitä jos puolisosi sairastaisi syöpää? Moni syöpään sairastunut sairastuu myös masennukseen ja on väsynyt eikä välttämättä ikinä palaa edes työelämään. Onko kyse vain asenteesta vai mistä? Jos päätät erota, ota ERO puheeksi hyvissä ajoin, vuosi kaksi ennen lähtöä. Jos tänään sanot, että olen miettinyt EROA, sen jälkeen parisuhteessa tulisi pitää vuoden tai kahden aika, jolloin puhutaan aktiivisesti erosta ja yritetään vaikka lähentyä. Varata hetkiä kaksin. Jos suhde ei lähde toipumaan, sitten voidaan yhdessä päättää, että erotaan ja mietitään yhdessä lapsiin ym liittyvät asiat. Hyvin surullinen malli lapsille usein on se, että toinen ilmoittaa erosta pari viikkoa tai kuukautta ennen poismuuttoa ja on uusi kumppani jo pedattuna. Joskus jopa poismuuttavakumppani saattaa tässä vaiheessa suostua tulemaan parisuhdeterapeutille, mutta tässä vaiheessa se on toisen kiusaamista. Parisuhdeterapeutille mennään, kun halutaan korjata suhdetta, ei silloin kun toinen on jo päättänyt erota. Se hajottaa kumppanin eli lastesi vanhemman. Näitä on nähty elämän varrella. Monella mieli murtuu elämässä ja voimavarat ovat silloin vähäiset. Parisuhteesta voi saada silti hyvän ja moni saa, mutta kummankin täytyy nähdä vaivaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vähän samassa tilanteessa täälläkin. Erilaisia masennuksia pian ...

Kuvaus on vain harvoista masentuneista. Monet masentuneet käyvät aktiivisesti terapiassa, syövät lääkkeensä. Minullq kaksisuuntainen, vaikea masennus ja väsymys, työkyky mennyt ha ikää sen 45v. vasta. Lapsi 19v ja puolison kanssa oltu25 v yhdessä. Nautin pienistäkin elämäniloista. Ainakin minä :) voimavarat vaan ovat masennuksen takia heikot ja se estää joitakin tekemisiä. Joskus makaan päiväkausia, väsynys on sama kuin kuolemansairaalla syöpäpotilaalla mutta ilman fyysisiä kipuja vaikka niitäkin on. En voi lähteä patikoimaan tai ulkomaanmatkoille, mutta voin lähteä kylpylään, kahvilaan, elokuviin. Im käy Joskus mielessä vaikeina aikoina, mutta siitä puhun terapiassa. Olisin ajat sitten lähtemyt jos ei olisi lasta. Niin kokonaisvaltainenkipu on mielen kipu. Kannustan aina muita ja iloitsen muiden puolesta ja monet ihmettelevät, miksi olenkin niin positiivinen. Mutta olen sinut sairauteni kanssa.  Toki haaveena on toipua ja palata osa-aikaisesti työelämään mutta se vaikuttaa osaltani jäävän väliin tässä elämässä. Puoliso ei ole jättänyt vaikka vaikeita vuosia on takana. Mutta elämä on. Siihen kuuluu kaikki.

Vierailija kirjoitti:

Varsinkaan masentuneet itse eivät omanapaisuudessaan pysty käsittämään miten paljon uhrauksia täytyy tehdä kun elää vuodesta toiseen masentuneen kanssa.

Totta helvetissä se ottaa voimille jos perheessä on masentunut joka ei osallistu mihinkään, mutta vaatii jatkuvaa huomiota ja vaatii että toinen kuuntelee tuntitolkulla vuodatuksia omista tuntemuksistaan.

Mitä tuollainen ihminen pystyy antamaan muille? Ei yhtään mitään.

Ja vaikka itse uhraisikin vaikkapa puolet elämästään niin entä lapset? Ei ole lasten vastuulla elää jatkuvasti varpaillaan masentuneen vuoksi. Masentunut kun herkästi vaatii myös lapsiltaan liikaa. Masentuneen kotiin ei voi useinkaan tuoda edes kavereita. Ja kuinka paljon hyvää tekee lasten psyykkeelle jos toinen vanhempi puhuu itsesnsä tappamisesta jne?

Moni jättääkin masentuneen nimenomaan lastensa vuoksi, ei omasta itsekkyydestä. Lapsuus on ainutkertainen.

Olen elänyt lapsuudessa masentuneen, tosin tällä oli paljon muutakin ongelmaa, isäpuolen kanssa ja se oli oikeasti helvettiä. Koko ajan piti olla varuillaan mistä tämä hermostuu, saa ihan suhteettomia raivareita. Äiti oli käytännössä yksinhuoltaja kotona, isäpuoli ei oikeastaan lainkaan osallistunut lastenhoitoon, kasvatukseen tai siihen kodin arkeen. Ei tehnyt mitään mitä häntä ei huvittanut, vaan oletti että joku muu hoitaa sen.