Lue keskustelun säännöt.
Tutkijaäidit tai -isät, tunnetteko riittämättömyyttä?
12.10.2011 |
Olen tutkijana yliopistolla ja minulla on pienet lapset, joista esikoinen alaluokilla ja muut alle kouluikäisiä. Teen väitöskirjaa (muka) ja työskentelen tutkijana, mutta minusta tuntuu etteivät aika, energia ja kapasiteetti yksinkertaisesti riitä molemmille elämänalueille. Olen priorisoinut lapset, mutta oma tutkimuksen laahaa äljessä ja nykyisillä tulospaineilla koen jatkuvaa riittämättömyyttä ja ahdistusta.
Yritän kovasti torjua ajatuksia, jotka sanovat ettei minusta ole tähän ja että olen ihan väärässä paikassa juuri nyt. Esimiehet ja ohjaaja odottavat ihmesuorituksia, vaikka takanani ovat elämäni kaksi kuormittavinta vuotta. Alan masentua ja itseluottamukseni rapisee, vaikka aika ajoin tunnen iloa onnistumisesta.
Voikoiminenolla hyvä pienten lasten äiti ja menestyä tutkijana, vai onko akateemisella uralla mahdotonta pärjätä jos sille ei anna kaikkeaan? Arrrggggh!
Kommentit (95)
mutta olet siellä ihan eri asemassa nykyään.
Mutta mä ohjaan jatko-opiskelijoita koko ajan, joten mulla on kyllä kosketus siihenkin vaiheeseen ja sen todellisiin (vs. kuviteltuihin) vaatimuksiin.
Lisäksi voin myös kertoa, että se kilpailu ei mitenkään vähene väikkärin jälkeen, päinvastoin. Rahoitusmahdollisuuksia on paljon entistä vähemmän ja niistä kilpaillaan kovemmin ja kansainvälisemmin. Tilanne siis kiristyy ja vaatimukset kasvavat jatko-opintovaiheeseen verrattuna - Silti vain tuloksilla on väliä. jotain Euroopan tiederahastoa ei pätkääkään kiinnosta, montako tuntia oot viettänyt työhuoneella. Niitä kiinnostaa vain, montako referee-julkaisua sulla on ja mikä niiden viittausindeksi on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun luin tätä ketjua sekä vanhemman tutkijan kommentit, tuli väistämättä mieleeni, että me naiset taidamme olla vähän liian perfektionisteja. Kun meille sanotaan, että johonkin pitää sitoutua, niin kuvittelemme, että se tarkoittaa 100 prosentin sitoutumista kaikkina aikoina.
Tietenkään ihminen, joka on sitoutunut työhönsä sataprosenttisesti, ei voi mennä kesken työpäivän hakemaan sairastunutta lastaan tarhasta, koska sehän osoittaa, että hän asettaa yksityiselämän työelämänsä edelle, vai mitä?
Jos hän kuitenkin tämän ratkaisun tekee, niin hän päättelee, että okei, minusta ei ole asiantuntijaksi eikä vaativiin tehtäviin, vaan tavalliseksi rivityöntekijäksi, koska silloin on helpompi hoitaa myös kotihommat.
Jotta voisi sitoutua sen oman kuvitelmansa mukaan täysin työlle, pitäisi ollaa varaa kustantaa myös kotiapulainen tai koti-isä.
Tutkijan tekstistä päättelin sitten, että meidän naisten varmaan pitäisi lakata uskomasta noihin tiukkoihin ihanteisiimme ja ruveta vähän fuskaamaan tässä elämässä.
Onko tuo sitten oikea vai väärä päätelmä, siitä en tiedä. Jokaisen on varmaan paras toimia omatuntonsa mukaan.
Toki mä myönnän, että joskus on hauska olla niin rasittunutta niin rasittunutta, mutta kuitenki nkylmä tosiasia on se, että a) se ei oikeasti ole tarpeen ja b) jos ihmisen ainoa elämä alkaa oikeasti tuntua siltä, on syytä tehdä joku muutos. Siinä tilanteessa uran vaihto on varmaan viisasta.
Tutkijan tekstistä päättelin sitten, että meidän naisten varmaan pitäisi lakata uskomasta noihin tiukkoihin ihanteisiimme ja ruveta vähän fuskaamaan tässä elämässä.
Osittain myös sitä, että tuonkaltaiset ihanteen on vääriä, eikä niistä eroon pyrkiminen ole fuskaamista vaan olennaisen erottamista epäolennaisesta. Sillä, mihin uorokauden aikaan joku tuloksensa tekee tai mitä hän tekee niinä muina vuorokaudenaikoina ei ole väliä - se on epäolennaista. Olennaista on vain se, että tuloksia syntyy. Tämän takia lapsen haku päiväkodista kesken päivän on ihan se ja sama tieteellisen uran kannalta. Voit tehdä sen tai olla tekemättä tai istua vaikka päiväkaljalla, jos niikseen tulee. Pääasia on, että jonain muuna ajankohtana niitä tuloksia sitten tulee.
Kyse on tietysti tavallaan myös itsekurista. Siitä, että kun joustat yhdessä kohdassa, on sitten joustettava toiseen suuntaan jossain toisessa kohdassa: JOSKUS niitä töitä on tehtävä ja lujasti, mutta sen ei tarvi olla just silloin kun ne kersat on kipeänä, tarvii kouluunlähettäjää tai läksyapua.
Välillä hämmästelen miten olenkin päässyt näin pitkälle vaikka en ole antanut kaikkeani. Olen tehnyt sen, mikä riittää hyvään lopputulokseen, en enempää enkä vähempää. En ole tehnyt ylitöitä enkä valvonut öitä. Valmistuin tohtoriksi aika nuorena. Minulla ei ole vielä lapsia. Suunnitelmissa on yksi lapsi, mutta en edes haluaisi jäädä kotiin moneksi vuodeksi. Ehkä ne naiset, jotka kokee stressiä tutkijan työssä, ja kokee riittämättömyyttä perheen ja työn yhdistämisessä, eivät ole oikealla alalla.
Hienoa. Mutta.
Minäkin ehdin moneen ennen lasta: yhdistin työt, yliopisto-opinnot (myös jatko-opinnot), järjestötoiminnan, vapaaehtoistyön, parisuhteen, ystävyyssuhteet ja monipuolisen liikunnan.
Sitten sain lapsia.
Ajattelin aina, että olisin niitä ihmisiä, joilta vaan yksinkertaisesti luonnistuu venyminen moneen. Mutta vanhemmuus on niin kokonaisvaltaista, fyysistä ja henkistä sitoutumista, eikä sitä voi samalla tavalla aikatauluttaa. Ei sitä voi verrata mihinkään muuhun. Ei sitä voi antaa enää itsestään kaikkeaan, ilman että perhe-elämä kärsisi. (Sukupuoleen katsomatta!)
Toisaalta akateeminen ura mahdollistaa omat aikataulut, etätyön mahdollisuuden. Mutta silloin se perhe- ja työelämä sekoittuu keskenään. Ja meistä tulee niitä zombieita. :) Kyllä minä nimenomaan olen joutunut ne illat ja yöt valvomaan. Päivällä lapset menevät kyllä edelle.
Tällaista pohdintaa tänään. Samanlaisia riittämättömyyden tunteita koen kuin ap. Välillä enemmän, välillä vähemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on mukavaa, että näitä tunteita on jakamassa muitakin. Omalla yliopistolla on vaikeaa löytää vertaistukea, pääasiassa lapsettomia akateemikkoja, nuoria ja lapsettomia väikkärintekijöitä ja pidemmälle ehtineitä tutkioita joiden lapset ovat isoja. Ja ehkä näistä asioista ei niin puhuta.
Olen ollut vähän pahassa paikassa useamman vuoden monellakin tapaa, sekä yksitiselämässä että töissä. En koe saaneeni sellaista ohjausta kuin olisin tarvinnut, ja toisaalta en ole myöskään riittävän tavoitteellisesti osannut johtaa itseäni. Minulta ovat puuttnee ne tutkijan työn ja työelämän taidot joita olisin tarvinnut ja toisaalta en ole pystynyt niitä riittävästi opettelemaan.
Lisään vielä - tunnistamisenkin uhalla - että viimeisen kolmen vuoden aikana olen aloittanut uudessa työpaikassa, aloittanut väikkärin, eronnut, muuttanut sen seurauksena muutaman kerran, menettänyt ystäviä ja sukulaisia, yrittänyt turvata lasten kasvuympäristön ja kasvaa tutkijana niihin mittoihin oita työni vaatisi.
Toivon vain, että elämä vähän tasaantuisi, ja ehkä se yt sen tekeekin. Saan varmaan olla tyytyväinen siihen, että olen yhä järjissäni ja jossain määrin työkykyinenkin. Toisaalta pn totta, että työaikojen joustavuus ja työn itsenäisyys ovat auttaneet minua pärjäämään.
Tietyssä vaiheessa elämää jatko-opiskelja/tutkija/äiti-yhdistelmä voi olla erittäin raskas. Tai sitten ei. Paljon riippuu siitä miten motivoitunut on, miten hyvä työyhteisö on, minkälaiset arkielämän tukiverkot ovat, ja minkälainen ohjaus omassa tutkimustyössä on.
Oma kokemukseni väitöskirjantekovaiheista on kaksijakoinen: toisaalta yliopistolla tutkijana/jatko-opiskelijana toimimisessa on ihana vapaus! Ainakaan meillä ei kytätty työaikoja vaan omat hommat sai hoitaa varsin joustavilla työajoilla. Lasten sairastelujen takia sai olla pois, kunhan organisoi hommansa niin, että muut eivät siitä kärsineet. Toisaalta se jatkuva riittämättömyyden tunne, motivaation puuttuminen ja väitöskirjaprojektin pitkittyminen söivät kyllä.
Jos aloittajaa yhtään lohduttaa, minä tein väitöskirjaani tilanteessa, jossa lapseni olivat pieniä, olin juuri eronnut, lasten isä muuttanut muualle eikä minulla ollut mitään tukiverkkoja. Projektiini mahtui vuosi, jolloin olin suunnilleen joka toinen viikko sairaiden lasten kanssa kotona ja vain joka toinen viikko pääsin töihin. Sairastin itse kaikki mahdolliset päiväkotisairaudet 10 kertaa voimakkaampina kuin lapset. Välillä se oli kyllä helvetillistä. Mutta niin ne asiat kuitenkin etenivät ja lopulta sain väitöskirjani valmiiksi, lukuisista lopetusaikeistani huolimatta. Aikaa meni kauemmin kuin toisenlaisessa elämäntilanteessa olisi mennyt ja onneksi ihana ryhmänohjaajani ymmärsi sen ja järjesti palkkaukseni.
Itse en jatkanut akateemisella uralla, mutta tunnen monia perheellisiä naisia, jotka ovat onnistuneet yhdistämään menestyksekkään akateemisen uran ja perhe-elämän.
Tsemppiä sinulle. Varmasti pärjäät!
voi herramunjee. Sotri, oli pakko, mutta eikai kukaan oikeasti yliopistoympäristössä oleva sano akateemikoiksi muita kuin niitä kahtatoista oikeasti akateemikkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan paljon siiät mitä muut kirjoittavat: työyhteisön tuen ja ohjauksen puute ja työn kokonaisvaltaisuus: ajattelutyöstä ei pääse eroon kun lähtee kotiin ja kotona kaipaisi rauhaa ja hiljaisuutta ja vastassa on väsynyt lapsi, ruuanlaittoa, pyykinpesua lapsen asioiden hoitamista.
Mutta toisaalta olen siitä onnnellisessa asemassa, että en koe syyllisyyttä. Teen työni ja hoidan lapseni tarpeeksi hyvin. Joskusn työ vaatii enemmän, mutta vastapainoksi pidän vapaata ja lyhyttä päivää.
Eli ap:lle erityisesti. se ei hyödytä yhtään ketään, että tunnet syyllisyyttä tai riittämättömyyden tunnetta. Elä elämääsi sellaisena kun se on, verkostoidu muiden jatko-opsiskelijoiden kanssa, jotta voit valittaa ohjauksen puuteesta ja jatko-opiskelun kokonaisvaltaisesta kauheudesta. Uskon, että lähes kaikki teidänkin laitoksen jatko-opiskelijat ovat työn suhteen samassa asemassa.
Ihan turha tavoitella itse itselleen asettamia mahdottomia tavoitteita. Toi fuskaus oli hyvä.
.... Noin, ole hyvä!
voi herramunjee. Sotri, oli pakko, mutta eikai kukaan oikeasti yliopistoympäristössä oleva sano akateemikoiksi muita kuin niitä kahtatoista oikeasti akateemikkoa.
Tiedätkö sen norsunluutornissa elävän, namedroppaavan henkilötyypin, jonka kanssa ei voi puhua arkikielisesti? Jos et, et ole tavannut näitä "akateemikkoja".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
.... Noin, ole hyvä!
voi herramunjee. Sotri, oli pakko, mutta eikai kukaan oikeasti yliopistoympäristössä oleva sano akateemikoiksi muita kuin niitä kahtatoista oikeasti akateemikkoa.
Tiedätkö sen norsunluutornissa elävän, namedroppaavan henkilötyypin, jonka kanssa ei voi puhua arkikielisesti? Jos et, et ole tavannut näitä "akateemikkoja".
Mutta en ole koskaan kuullut kenenkään viittaavan heihin "akateemikoina". Yliopistoympyröissä niistä puhutaan vain "niinä". Tai wannabeintellektuelleina. Tai, koska hiekkalaatikko on aika pieni, vain nimeltä ja kaikki tietää mitä se nimi tarkoittaa.
Akateemikko-sanalla olen ylioistokuvioissa kuullut viitattavan vain oikeisiin akateemikoihin. Heihin taas suhtaudutaan lempeän huvitteneesti, yhtä aikaa suojelevasti ja arvostavasti. He eivät ole namedroppaajia ja heidän kanssaan voi puhua arkikieltä, mutta ovathan he myös sitä väkeä, joka pikaslicepixxeriassa etsii eksyneenä ruokailuvälineitä, ja joka kirjoittaa tussitaululle jollain takintaskusta löytyneellä satunnaiskynällä - mutta on ne silti ihan söpöjä.
Omasta väitöksestäni on kulunut jo lähes 10 vuotta, mutta tunteesi ovat minulle tosi tuttuja. Minulla kolmesta lapsesta vanhin oli juuri täyttänyt 8 vuotta siinä vaiheessa, kun väittelin.
Ensinnäkin haluaisin sanoa sinulle sen, että 40 tuntia viikossa tutkimustyötä riittää aivan varmasti, jos pystyt käyttämään tuon ajan tehokkaasti. (Poikkeuksena saattaa olla jokin hyvin kokeellinen ala, jossa koejärjestelyt vievät hirveän pitkiä aikoja eikä niiden töitä pysty jakamaan muiden kanssa.) Kun katselen itse niitä, jotka tekevät tosi pitkää päivää, niin hvyin monet heistä käyttävät aikansa tehottomasti ja pystyisivät tekemään samat asiat selvästi nopeammin tehokkaammalla ajankäytöllä.
Yritä satsata siihen, että töissä keskityt tutkimusaiheesesi täysillä, mutta kotona taas voit olla hyvällä omallatunnolla rauhassa lastesi kanssa. Minä en tosin osaa antaa hyviä neuvoja siihen, miten töissä saa keskityttyä hyvin, koska olen itse hirveän huono siinä. Jos olet väsynyt esim. lapsen valvomisen takia, yritä miettiä sellaiselle päivälle jokin työ, joka vie väikkäriäsi eteenpäin, mutta ei vaadi niin paljon keskittymistä.
Jos vain suinkin rahat riittävät, hanki sillä helpotusta arkipäivään, esim. opiskelija auttamaan lasten harrastuksissa kuljettamisissa tms.
Se, joka kehotti keskittymään nyt lapsiin ja sanoi, että tutkia ehtii myöhemminkin, ei selvästikään tiedä, mistä puhuu. Kilpailu tutkimusrahoituksesta on kovaa, ja jos jossain vaiheessa jää systeemistä pois, on hyvin vaikea päästä siihen enää takaisin. Rahoja jaettaessa aina katsotaan, kuinka pitkä aika on valmistumisesta / väitöskirjan aloittamisesta / väittelystä, ja paljonko on tullut julkaisuja sen jälkeen. Jos aika on liian pitkä tai julkaisuja ei ole tullut tarpeeksi, mahdollisuudet ovat jo menneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitä odotetaan ja mikä on toimintanormi esimerkiksi lasten hoidon ja työaikojen kanssa.
koska tässä loputtomassa kilpailussa ja tehokkuuden vaatimuksessa on myös se hyvä puoli, että OIKEASTI VAIN TULOKSILLA ON VÄLIÄ. Jos ja kun tuloksia syntyy, on ihan sama, onko niiden aikaansaamiseksi istuttu takapuoli homeessa työhuoneella kellonympäri vai onko data käsitelty kotikoneella ja ideat saatu saunassa. Ja toisaalta, jos niitä ei tule, sillä että olette istuneet laitoksella kellon ympäri ei edelleenkään ole mitään väliä. Siitä ei saa lisäpisteitä. Se on oikeasti pelkkää näennäispuuhastelua ja -huomatkaa tämä - sitä harrastavat yleensä juuri ne, joilla oikeissa tuloksissa on ongelmia.
Mutta tämä on erittäin totta. Ja minulla on ollut onni olla aina työympäristössä, jossa tämä on ollut selvä asia ja joustoa on ollut molempiin suuntiin. Eli jos työ vaatii, ollaan pitempään ja joskus taas voi tehdä hommia kotona tai pitää vapaata. Kunhan homma etenee tai ainakin tehdään töitä, että se saadaan etenemään.
Vaatii kyllä pokkaa tehdä sitä 40-tuntista viikkoa ja häipyä neljältä, jos se ei ole tapana. Toisaalta tutkijat (ainakin työsuhteessa olevat) ovat työaikalainsäädännön parissa ja sen 1600 h on riitettävä tai muuten työnkuva on väärin suunniteltu. Käytännössä ylityötä tulee aina, varsinkin, jos pitää opettaa ja ohjata...
(ok myönnän, että jos on joku labrabviljelmä, jota pitää hoitaa parin tunnin välein niin etätyöt on hankalampia. Labroissakin yleensä kuitenkin on työvuorot viljelmien kääntelyä varten, joten on päiviä, jolloin voi ja pitää keskittyä kirjoittamiseen jossain muualla.)
Minä teen tukimusta alalla, jossa mitataan ja kuvataan ja niitä laitteita käytetään lähes 24/7, Tai ainakin 18/7, öisin ajetaan mittauksia, joille riittää käynnistys ja näytteen ottaminen pois aamulla. Mutta usein joudun ainakin käymään sen 30 min viikonloppuna tai istumaan jonkun illan koneella kuukaudessa.
Käytännössä tällaisessa työssä pitää olla puoliso tai muu tuki, jos kuviossa on pieniä lapsia. Minulla se onneksi on.
Kerrankin täällä on upea keskustelu, ja minulle todella ajankohtainen. Itse olen palaamassa tutkijan-/väitöskirjan tekijän -hommiin vuodenvaihteessa, ja lapsi (silloin 1.3v) menee päiväkotiin. Itseäkin jännittää, että miten yhdistää työ ja äitiys. Mutta toisaalta, loppuupahan se "haahuilu", kun on päivisin tarkka aika, jolloin töitä tehdään. Tai tähän ainakin pyrin. Lisäksi olen jo aikaa sitten oppinut, että tutkijuus EI ole mun koko elämä, ja välistä riittää, että työ tehdään ns. ilman sydäntä mukana. Näin olen onnistunut luovimaan niin etten saa burn outia, mutta tutkimus etenee. Enkä kertaakaan ole tehnyt yli- tai yötöitä. Tsemppiä meille kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos erityisesti vanhemman kollegan kommenteista. Itse olen tutkijan urallani vielä alkuvaiheessa, mutta olen nimenomaan käyttänyt tätä vapautta hyväkseni, koska ennustan, että jossain vaiheessa uraa taas työ tulee varmasti ottamaan osansa.
En ole kokenut tästä huonoa omaatuntoa. Minulla on sen verran jo työuraa takana, että tunnen omat toimintatapani ja tiedän, että valmista tulee deadlineen mennessä.
Tietyssä vaiheessa elämää jatko-opiskelja/tutkija/äiti-yhdistelmä voi olla erittäin raskas. Tai sitten ei. Paljon riippuu siitä miten motivoitunut on, miten hyvä työyhteisö on, minkälaiset arkielämän tukiverkot ovat, ja minkälainen ohjaus omassa tutkimustyössä on.
Oma kokemukseni väitöskirjantekovaiheista on kaksijakoinen: toisaalta yliopistolla tutkijana/jatko-opiskelijana toimimisessa on ihana vapaus! Ainakaan meillä ei kytätty työaikoja vaan omat hommat sai hoitaa varsin joustavilla työajoilla. Lasten sairastelujen takia sai olla pois, kunhan organisoi hommansa niin, että muut eivät siitä kärsineet. Toisaalta se jatkuva riittämättömyyden tunne, motivaation puuttuminen ja väitöskirjaprojektin pitkittyminen söivät kyllä.
Jos aloittajaa yhtään lohduttaa, minä tein väitöskirjaani tilanteessa, jossa lapseni olivat pieniä, olin juuri eronnut, lasten isä muuttanut muualle eikä minulla ollut mitään tukiverkkoja. Projektiini mahtui vuosi, jolloin olin suunnilleen joka toinen viikko sairaiden lasten kanssa kotona ja vain joka toinen viikko pääsin töihin. Sairastin itse kaikki mahdolliset päiväkotisairaudet 10 kertaa voimakkaampina kuin lapset. Välillä se oli kyllä helvetillistä. Mutta niin ne asiat kuitenkin etenivät ja lopulta sain väitöskirjani valmiiksi, lukuisista lopetusaikeistani huolimatta. Aikaa meni kauemmin kuin toisenlaisessa elämäntilanteessa olisi mennyt ja onneksi ihana ryhmänohjaajani ymmärsi sen ja järjesti palkkaukseni.
Itse en jatkanut akateemisella uralla, mutta tunnen monia perheellisiä naisia, jotka ovat onnistuneet yhdistämään menestyksekkään akateemisen uran ja perhe-elämän.
Tsemppiä sinulle. Varmasti pärjäät!