Tutkijaäidit tai -isät, tunnetteko riittämättömyyttä?

lähes normaalilla viikottaisella työtuntimäärällä mutta kun sitä tutkimusta ei voi tehdä kuin kone. Ei minulla ainakaan ole ongelmana niinkään ajan riittämättömyys vaan työn henkinen kuormittavuus. Juuri se täydellisen sitoutumisen ja syventymisen vaatimus joka tuntuu mahdottomalta täyttää.

On tosi terapeuttista kuulla ettei ole ainoa joka potee tätä riittämättömyyden tunnetta.



Musta on vähän hämmentävää, että mun esimiehet ovat todella tyytyväisiä työnjäljeeni ja saan paljon positiivista palautetta. Ja kuitenkin koko ajan itsestä tuntuu, että teen hommat vasurilla ja vajaalla motivaatiolla.



7 & 10

missä ämpärissä sinä elät???



Lyö nyt tuo vaikka nettiin niin löytyy mm. tuoreita lehtijuttuja aiheesta pilvin pimein.



Itse en tunne ketään äitiä, joka ei rimpuilisi tämän ikuisuusaiheen äärellä - tai edes isää!

mutta tietointensiivisellä, akateemisella alalla kuitenkin. Minä koin työn ja lapsen yhdistämisen todella raskaana henkisesti, ja muutenkin. Kun tulin kotiin, olin henkisesti vain levon ja rauhan tarpeessa. Miten yhdistät siihen vilkkaan ja energisen poikalapsen (joka on vieläpä ainoa eli ei ikäistä leikkikaveria kotona).



Kyllähän siinä joitain keinoja tietty oli, mies oli osallistuva ja joku kaveri oli lähiseudultakin välillä.



Mutta työni vaatimukset olivat sellaiset, että ajatukset askartelivat illallakin menneen päivän ja seuraavan päivän ohjelmassa. Ei hyvä :-(



Minä olisin kaivannut myös lisäkoulutusta, täsmäsellaista, joihinkin asioihin, mutta työtahti oli sellainen että koulutuksiin ei ehtinyt ja budjetista säästettiin eli ei oikeastaan muutenkaan päässyt.



Miten ratkaisin tämän? Pidin kaikki mahdolliset hoito- ym. vapaat, sairaspäiviin alhainen kynnys, jotta sain edes vähän rauhoittumisaikaa. Sairastuin sitten kunnolla, joten siitä lähtien sitä rauhallista aikaa on onneksi riittänyt. Jotain hyvääkin :-)



N36

Olen tutkijana yliopistolla ja minulla on pienet lapset, joista esikoinen alaluokilla ja muut alle kouluikäisiä. Teen väitöskirjaa (muka) ja työskentelen tutkijana, mutta minusta tuntuu etteivät aika, energia ja kapasiteetti yksinkertaisesti riitä molemmille elämänalueille. Olen priorisoinut lapset, mutta oma tutkimuksen laahaa äljessä ja nykyisillä tulospaineilla koen jatkuvaa riittämättömyyttä ja ahdistusta.

Yritän kovasti torjua ajatuksia, jotka sanovat ettei minusta ole tähän ja että olen ihan väärässä paikassa juuri nyt. Esimiehet ja ohjaaja odottavat ihmesuorituksia, vaikka takanani ovat elämäni kaksi kuormittavinta vuotta. Alan masentua ja itseluottamukseni rapisee, vaikka aika ajoin tunnen iloa onnistumisesta.

Voikoiminenolla hyvä pienten lasten äiti ja menestyä tutkijana, vai onko akateemisella uralla mahdotonta pärjätä jos sille ei anna kaikkeaan? Arrrggggh!

Kaikella on aikansa ja kaikkea ei voi saada. Lapsesi ovat pieniä vain lyhyen ajan, kyllä ehdit tutkija vaikka kuinka siitä huolimatta että omistat lapsillesi joitakin vuosia. Tätä se elämä on ja lapset loppujen lopuksi parasta elämässä.Tsemppiä!

Kuitenkin mulle lapset ja perhe ovat olleet tärkeintä. Jossain vaiheessa motivaatio kaikkensa antamiseen työssä karisi, kun ei siitä kiitostakaan juuri saanut. Jouduin umpikujaan, ja nykyään olen muissa töissä.

Tutkijan työssä ei tosiaan ole varaa olla kotona kuin ne normaalit vanhempainvapat ja silloinkin pitää olla koko ajan jollakin lailla projektissa mukana. Rahoituksen antajat esim Suomen akatemia ei anna esim. tutkijatohtorin paikkojen haussa, jossa saa olla max 3 vuotta väitöksestä kuin max 1v pidennystä aikaan per lapsi. JA kans väl raati, joka hakemukset arvoio kommentoi, jos välissä on vuosia ilman julkaisuja.

Ei ei tällä alalla voi ajatella, että lapset ovat pieniä vaan hetken vaa ihan oikeasti voi etsiä muita töitä.

Kaikella on aikansa ja kaikkea ei voi saada. Lapsesi ovat pieniä vain lyhyen ajan, kyllä ehdit tutkija vaikka kuinka siitä huolimatta että omistat lapsillesi joitakin vuosia. Tätä se elämä on ja lapset loppujen lopuksi parasta elämässä.Tsemppiä!

Mulla ei ole edes lapsia ja silti tuntuu, että tutkijanhommasta on vähän turhan paljon henkistä painetta. No okei, mulla on se että väikkäri pitäisi saada valmiiksi muun (osa-aikaisen) työn ohella. Ohjausta ei ole käytännössä lainkaan, eikä kukaan laitoksella ole kiinnostunut kuin siitä väitöspäivästä. Näin niin kuin kärjistäen.



Ainoa, miten pystyn tämän paineen hallitsemaan on liikunta. Joka päivä on päästävä töiden jälkeen juoksulenkille. Sillä tavalla pystyn irtautumaan työpäivän stressistä. Nostan hattua teille äidit, jotka ehditte hoitaa lapsennekin siinä sivussa!

Mukavaa että täällä on näin vilkasta keskustelua. Kakkoselle voisin heti alkuun sanoa, että niinpä - minä olen ahne. Sori.



Tiedän että riittämättömyyden tunne on lähes kaikkien arkipäivää. Suurempi ongelma on kuitenkin juuri tuo 7/10 mainitsema keskittymismahdollisuuksien ja heittäytymisen puute. Milla raksuttavat koko ajan myös kotivelvollisuudet mielessä, on lasten hammaslääkäriä, vanhempainvarttia, vasukeskustelua, liikuntapäivää... Lapset ovat onneksi perusterveitä ja melko ongelmattomia, mutta olen aina halunnutolla hyvä ja läsnäoleva äiti. Tuntu, etten saa edes täyttä 40 tuntia viikossa tehtyä, kun koko ajan on jotain - tai sitten olen iin väsyyt zombie, etten pysty ajattelemaan, keskittymään ja kirjoittamaan.



Minua rassaa lisäksintuen puute työyhteisössä - teen kokeellista tutkimusta ja kaipaisin peilipintoja muista ihmisistä, tutkimustiimiä joiden kanssa jakaa asioita, ehkä tehokkaampaa työnohjausta ja tehtävänmäärittelyä. En oikein koe saavani palautetta ja tunnen omassa työyhteisössäni itseni vähän ulkopuoliseksi lähinnä tutkimusintressieni takia.



Mieluusti keskittyisin lapsiin nämä vuodet, mutta työtä on tehtävä kun sitä on. Tällä alalla sitä pitäisi vielä tehdä pirun hyvin ja tehokkaasti, jos aikoo pysyä kelkassa ja jatkorahoitusta itselleen hankkia. Toistan aloitustekstini kommentin: Arrrggggh!

alan tutkija olet?

Samassa tilanteessa olevia on kuitenkin Suomessa aika vähän. Vastaan siis laveasti, että ihmistieteilijä. miksi kysyt?

Välillä hämmästelen miten olenkin päässyt näin pitkälle vaikka en ole antanut kaikkeani. Olen tehnyt sen, mikä riittää hyvään lopputulokseen, en enempää enkä vähempää. En ole tehnyt ylitöitä enkä valvonut öitä. Valmistuin tohtoriksi aika nuorena. Minulla ei ole vielä lapsia. Suunnitelmissa on yksi lapsi, mutta en edes haluaisi jäädä kotiin moneksi vuodeksi. Ehkä ne naiset, jotka kokee stressiä tutkijan työssä, ja kokee riittämättömyyttä perheen ja työn yhdistämisessä, eivät ole oikealla alalla.

Minulla toisella lapsella krooninen sairaus. Kouluun pitää kuskata, kolme harrastusta kullakin.



Minulla oma firma, jossa tehty työ on kovatempoista ajatustyötä. Yhtään rahaa ei tule, jos työtä ei tee - ja jos myöhästyn, työt menee muualle jatkossa. Minä keskityn aina sen minuutin mitä härdellin keskellä saan. Eli en jää miettimään, saanko keskityttyä vai ei, vaan vain keskityn.



Minulla on välillä 7 lasta (omia ja lainattuja) työhuoneellani tai kotonani, eikä haittaa menoa.



Nukun tirsoja samoin ihan missä vaan. Minuutti tai kaksikin piristää kummasti.



Yhtään työkaveria ei ole ollut 25 vuoteen, koska tätä työtä tehdään yksin. Ja kaikki kollegat ovat kilpailijoitani.

kun sinulla on edes se yksi lapsi.



Stressaavinta tuossa työn ja lasten yhdistämisessä on se pyörä - ja se että luova työ pitää saada valmiiksi minuuttiaikataulussa. Jo se että tietää voivansa jatkaa milloin vain, tuo helpotusta tuohon paineeseen.



22

Älkääkä nyt ottako tätä ylimielisyytenä, mutta mä voisin vanhemman kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa muutamia tosiasioita teille.



Mä olen siis tutkija itsekin, väitöskirjavaiheesta on nyt jo muutamia vuosia ja omat lapset on ehtineet jo yläkouluun. Mulla on siis kokemusta. Lisäksi lapsista yhdellä on asperger ja adhd joten on ollut aika, jolloin jokainen puhelinsoitto sai pelästymään että "nyt siellä on taas joku sotku koulussa" ja helvetillisessä määrässä palaverejä koulussa ja sairaalalla on juostu ja kuntoutuksessa käyty viikoittain ja sitten harrastuksia ja läksyapua jne. päälle. Kuitenkaan mä en koe riittämättömyyttä. Mä TIEDÄN, että olen ollut lapsilleni parempi äiti kuin moni muu ja tämän haasteilla varustetunkin taistellut nyt jo kohtuullisen hyvälle alulle elämässään. Lisäksi mä TIEDÄN olevani tällä hetkellä yksi oman laitoksen parhaista tutkijoista ja jo kansainvälisestikin ihan varteenotettava.



Ja miten tähän sitten pääsee? No teille puhutaan paljon sitoutumisesta ja henkisestä kokonaisvaltaisuudesta. Tavallaan se on totta, tavallaan taas se on vale. Ei yliopistoelämälle tarvitse kokonaan elää. Itse asiassa sille ei VOI kokonaan elää. Sillä tavalla sitä päätyy sinne norsunluutorniin, jossa tulee tehneeksi merkityksetöntä tutkimusta asioista, jotka ei ketään kiinnosta. Sitoutuminen tutkimukseen tarkoittaa oikeasti sitä, että tutkimusta tehdään koko sillä persoonalla, jolla on muutakin elämää. Näin vaikutteeet perhe-elämästä ja liike-elämästä ja arjesta - nyky-yhteiskunnasta ylipäänsä - tulee luonnollisina ja oikeina tutkimuksen kysymyksenasetteluihin ja vastauksiin. Koska ne molemmat on osa teidän persoonaa. Siitä on hyötyä, kun on elämä. Myös tutkimukselle (teistä itsestänne puhumattakaan).



Sitten teille varmaan on kerrottu niitä samoja tarinoita kuin mullekin. Kun minä odotin esikoistani (silloin vielä sivugraduvaiheessa) pääaineen professori esitteli minulle vanhemman tutkijan, joka oli juuri palannut 6 kuukauden äitiyslomalta. "Ei täällä voi sen enempää pitää", sanoi proffarouva minulle ja hyvä ettei sormea heristänyt. Saman sävyisiä kommentteja siitä, että tekee liian vähän töitä kun työhuoneella ei ole valo vielä ilta yhdeltätoista, on kuultu myöhemminkin. Ne on kaikki ihan valetta. Uskokaa mua ne on kaikki ihan valetta. Meitä on täällä monia, jotka on tehneet lapsia, jotkut pitäneet hoitovapaatakin (mä itse tosin tulin pitäneeksi vain sen 6kk äitiysloma kun mies piti sit vanhempainvapaat jne.) Ja silti menestyvät nykyään oikeastaan paremmin kuin tuo tapaus joka silloin oli palannut 6kk äitiyslomaltaan. SAmoin meillä on paljon ihmisiä, jotka pyrkivät olemaan työpaikalla 8-16 ja se riittää. Kun mun lapset oli alakoulussa, mä lähdin jo kolmelta jausein mun työpäivät oli vain 9:30-15. Ehdin olla aamuisin ja iltapäivisin lasten kanssa. SIinä oli myös vaihe, jossa jouduin ottamaan sen assin kotiopetukseen, kun sitä kiusattiin niin pahasti koulussa. Sekin meni. Tein töitä kotona joko samalla kun lapset oli siellä, tai iltaisin ja viikonloppuisin. Eläköön e-kirjastojen etäkäyttöoikeus kampuksen ulkopuolelta.



Yliopistotyössä on kun se hyvä puoli, että sitä voi tehdä eri aikoina ja eri paikoissa. Ja se koko persoonalla sitoutuminen tarkoittaa myös tätä: sä olet tutkija myös kotikoneella ja voit kirjoittaa tutkimustasi vaikka omenapuun alla, jossa niikseen tulee. Sille pitää antaa koko persoonansa, mutaa se joustaa sitten kyllä myös toiseen suuntaan.



koska tässä loputtomassa kilpailussa ja tehokkuuden vaatimuksessa on myös se hyvä puoli, että OIKEASTI VAIN TULOKSILLA ON VÄLIÄ. Jos ja kun tuloksia syntyy, on ihan sama, onko niiden aikaansaamiseksi istuttu takapuoli homeessa työhuoneella kellonympäri vai onko data käsitelty kotikoneella ja ideat saatu saunassa. Ja toisaalta, jos niitä ei tule, sillä että olette istuneet laitoksella kellon ympäri ei edelleenkään ole mitään väliä. Siitä ei saa lisäpisteitä. Se on oikeasti pelkkää näennäispuuhastelua ja -huomatkaa tämä - sitä harrastavat yleensä juuri ne, joilla oikeissa tuloksissa on ongelmia.



(ok myönnän, että jos on joku labrabviljelmä, jota pitää hoitaa parin tunnin välein niin etätyöt on hankalampia. Labroissakin yleensä kuitenkin on työvuorot viljelmien kääntelyä varten, joten on päiviä, jolloin voi ja pitää keskittyä kirjoittamiseen jossain muualla.)

mutta ajat muuttuvat. Et välttämättä tiedä mitään nykyvaatimuksista.

Minä olen äitiyslomalla oleva tutkija ja väitöskirjantekijä, työpaikka valtiolla ja toistaiseksi voimassa oleva sopimus. En koe paineita mihinkään suuntaan. Tutkimusprojektit jäivät kesken jäädessäni pois, osa jatkuu palattuani, osa on päättynyt. Jos ei ole projektia, olen budjetilla. Tutkijoita on muuallakin kuin yliopistolla ja täällä muualla on ilmeisesti paremmat oltavat. Harmi sinänsä, koska lahjakkaimmat tuntuvat jäävän sinne huonoimpaan paikkaan.

mutta ajat muuttuvat. Et välttämättä tiedä mitään nykyvaatimuksista.

Ja tiedän myös siitä, mitä tapahtuu väitöskirjan jälkeen, eli millä oikeasti on merkitystä (koska let's face it, vaikka jatko-opiskelijajärjestöt toisin haluaisivat uskoa, tutkijan ura alkaa oikeasti vasta väitöskirjan jälkeen.

Aiheesta löytyy myös kirjallisuutta: amerikkalaiset antologiat Mama, PhD ja Papa, PhD sekä suomalainen Tutkimusmatkoja äitiyteen

mutta olet siellä ihan eri asemassa nykyään.