Tutkijaäidit tai -isät, tunnetteko riittämättömyyttä?

On jotenkin lohdullista lukea, että samoja asioita miettivät muutkin. Riippuu varmaankin paitsi persoonallisuudesta (taipumus syyllistyä, kunnianhimo), myös laitoksesta/työyhteisöstä/ohjauksesta ja tieteenalastakin, kuinka raskaaksi tilanne käy. Ap on humanisti, jonka pitäisi pystyä pääasiassa kehittelemään uusia ja syvällisiä ajatuksia - ja usein yksin - mikä ei vain tunnu onnistuvan. Siispä olen hetkeksi vaihtamassa toisenlaiseen asiantuntijatyöhön, josta vieläpä maksetaan parempaa palkkaakin.



Olen aika paljon antanut tavoitteistani periksi ja suorastaan laiskotellut. Hyvää tutkijaa minusta ei niin tule - ainakaan vielä - mutta kaikkea ei voi ahnehtia kerralla. Olen ottamassa useamman vuoden jatkoaikaa itselleni, jonka aikana kasvatan osaamistani ja panostan lapsiin. Sen jälkeen voin oikeastialkaa miettiä, mihin kunnianhimoni suuntaisin. Muutenkin elämä helpottaa koko ajan, vaikka tämä arjen alkaminen on vetänytkin muutamassa viikossa syvälle jonnekin hallitsemattomuuden ja väsymyksen kierteeseen. Koitan olla palamatta loppuun.



Sille, joka tuossa yllä kysyy miksi tein kolme lasta ja miksen vaihda työtä vastaan: halusin kolme lasta, ja siinä vaiheessa minulla ei ollut ammatillista kunnianhimoa tai oikeastaan kohdetta johon se suunnata. Halusin, että lapset saavat kasvaa sisarussarjassa. Yliopistolle päädyin sattuman kauppaa - olen aika fiksu ja hyvinä aikoina energinenkin, tapasin oikeanlaisia ihmisiä ja sain kiinnostavan työtarjouksen. Nyt olen liian väsynyt tekemään mitään isoja muuveja,

muutoksensietokykyni on lähellä nollaa.



ap

... varsinkin kun kokee, että kukaan ei ole kouluttanut vaan alusta asti on pitänyt astua tutkijan saappaisiin.

Väitöskirjantekijää kutsutaan tohtorikoulutettavaksi, väitellyt tutkija taas on tutkijatohtori.

Sori ohis, mutta pakko avautua tästä. Se kuvaa ehkä jotain 25-vuotiasta fyysikonplanttua, jolla on vasta 1 julkaisu, mutta on mielestäni alentava esim. monen humanistisen alan väitöskirjan tekijälle, joka saattaa olla lähes 40-v. ja tehnyt paljon tutkimuksia, mutta kaikki silppuhommia, joista saa väikkärin kasaan lopulta melko hitaasti (Mielestäni nippuväikkärin sääntöjäkin voisi muuttaa juuri tämän takia...).

up :)



Tutkijaäiti :)

Just nyt en ehdi lukea koko ketjua, koska väitöskirja vaatii nyt priorisoinnin, mutta haluan, että tämä pysyy ylhäällä.



Pikaluvulla tässä oli niin paljon tuttua. Viime keväänä juoksin yksi aamu sateessa koululle viemään esikoiselle koulun hänen unohtamaansa tärkeää asiaa. Työnsin kurassa hikisenä kuopusta rattailla ja alitajunta puski jo tutkimukseen liittyviä kysymyksiä ja ahdisti, että työpäivä kutistuu taas olemttaomaksi. Olisi melkein lounasaika, kun olisin kunnolla tutkimukseni parissa. Samassa puhkesin hillittömään itkuun vain siitä helpotuksesta, että tajusin, että tämä usomattoman vaativa vaihe elämää loppuu väitämästtä joskus. Lapset kasvavat, pätevöidyn tutkijana ja pääsen nopeammin kirjoitustyöhön vaikka ainaa tulee olemaan keskeytyksiä.



On aivan käsittämättömän rankkaa yhdistää tutkimustyö ja lapset, mutta melkein missään muuassa kuin Pohjoismassa tämä ei olisi edes mahdollista. Ja muutkin naiset ovat tähän pystyneet.



Sen tajusin jo aikaa sitten, että tavallista työtä tekevät ihmiset, vaativaakaan sellaista, eivät voi koskaan täysin ymmärtää, mitä on olla mukana akateemisessa kilpailussa. Ilman täysillä tukevaa miestä ja todella kovaa priorisointia tämä ei koskaan onnistuisi.



Minulla ei ole nyt mitään muuta kuin tutkimus ja perhe. Mutta toisaalta, nämä ovat juuti ne kaksi asiaa,joita olen maailmassa eniten halunnut. En siis valita, vaan yritän olla kiitollinen. Ja armollinen itselleni.

Minäkin olen päättänyt, että se 40h viikossa saa luvan riittää! Välillä voi mennä enemmän aikaa, välillä vähemmän. Olen päättänyt, että teen väitöskijaa sellaista tahtia, että perhe ei siitä kärsi. Onneksi se on mahdollista, koska teen sitä työn ohessa eikä ole sellaista "tulosvaadetta" sen suhteen. Sillä ei ole minulle oikeasti merkitystä, onko se väikkäri valmis kolmen vai kuuden vuoden kuluttua. Ei pidä hirttää itseään liian tiukkoihin vaatimuksiin tässä vaiheessa elämää kun lapset ovat pieniä, jos se vain on mahdollista.



Tässä ketjussa näkyy monta naisten vaivaa kuten esimerkiksi, että kannetaan helposti syyllisyyttä, ja että halutaan tehdä työ aina ja koko ajan 110% hyvin ja intohimoisesti (vähempikin riittää, mikä on se hyväksyttävä taso?). Mutta mitä haluaisin korostaa ja mitä itsellenikin korostan on se, että pitää pyrkiä fokusoimaan tekemisiään. Tässä työssä tekee niin paljon ja niin helposti kaikkea sellaista, joka ei suoraan vie esim. omaa väitöskirjaa eteenpäin. On kaikenlaista mielenkiintoista, mihin haluaa osallistua, mutta on pakko priorisoida ja karsia! Ei ole helppo juttu minullekaan, mutta tätä yritän :)



Teen väitöskirjaa töiden ohessa ja osittain osana työtä, mutta ei ole aina helppoa. Eniten kyllä helpottaa se, että lapset kasvavat koko ajan. Niin kauan kun on alle 3 vuotiaita perheessä, on aika rankkaa - on sitten missä työssä tahansa, veikkaisin.

tulevat esiin erot ihmisten persoonassa - toisilla on syyllisyyden kanssa enemmän tekemistä kuin toisilla, jotkut tavoittelevat täydellisyyttä joka saralla ja uupuvat, jotkut osaavat asettaa tavoitteensa realistisesti. Toiset suunnittelevat ja vaiheistavat elämäänsä, joillekin kaikki tapahtuu yhtä aikaa.



Paljon riippuu varmaankin myös siitä, miten asiat ajoittuvat - kuinka pitkällä työura on lasten syntyessä, vai aloittaako sen vasta pikkulapsiaikana. Paljon riippuu varmasti myös työyhteisöstä, ohjauksesta, tutkimusaiheesta ym.



Summa summarum, on kuitenkin meitä joita ahdistaa ja joilla langat eivät aina pysy käsissä. Olen kovasti kouluttanut itseäni pois huonosta omastatunnosta ja täydellisyyden tavoittelusta, opetellut olemaan huono ja tekemään välttävää. Kun olen väsynyt, makaan sohvalla ja kieltäydyn ajattelemasta olevani laiska. Silti ajoittaon - kuten juuri nyt - tuntuu, ettei tästä tule yhtään mitään, minusta ei ole tähän, en jaksa, en pysty, ja työpaikka lähtee kohta alta ja jos ei lähde, tulee burn out.



Tämä keskustelu antaa sili toivoa, ja pohjimmiltani uskon kyllä itseeni - ainakin vielä.

Riittämättömyyden tunteiden ja väikkärin parissa painin minäkin. Lasken työaikaa minuutilleen, etten olisi yhtään liikaa pois lasten luota, enkä töistä. Ja töissä en todellakaan osaa olla supertehokas koko päivää, en vaan pysty. Ei musta irtoa sellaista. Teen kyllä työni, mutta en intohimolla tai suurella sydämellä, vaan rimaa hipoen. Olen melko varmasti väärällä alalla, mutta tästä saan palkkaa vielä pari vuotta, joten jotenkin pitäis sinnitellä, kun en mitään muutakaan ole tilalle keksinyt. Väitteleminen ei kiinnosta yhtään, mutta asiat ja käytännön työt on kyllä kiinnostavia, opettaminen ja ohjaaminen myös. Minua stressaa ehkä eniten se, että motivaation yllä pitämiseen ei ole mitään tukea, vaan se oletetaan olevan huipussaan automaattisesti – vaikka monella jatko-opiskelijalla on sen kanssa ongelmia. Tämä on mulle vaan työtä, ei mitään muuta. Ja koko ajan tunnen paineen siitä, että mun pitäisi hukuttautua pelkkään työhön, että olisin riittävä. Vaikka kukaan mun ympärilläni yliopistolla ei sitä tee. Mistä sekin paine sitten tulee, itsestä sisältä jostakin kai. Isompi ja tukevampi ryhmä ympärillä auttaisi varmasti myös, kokeellisella alalla ja melko yksin on vähän huono yhdistelmä.



Toinen mikä aiheuttaa riittämättömyyttä on se, että vaikka mulla on aikaa lapsille pari tuntia päivässä + viikonloput, en mä jaksa tehdä niiden kanssa mitään, kun olen ajatellut koko päivän/viikon töissä. Haluaisin vaan olla rauhassa. En vaan repeä molempiin paikkoihin täysillä läsnäolevaksi.



Kiitos ap:lle tästä aloituksesta. En ole vielä itse selvittänyt miten selviän omasta elämästäni, mutta ehkä tämä auttaa sillä tiellä ja joskus keksin sen. Harmi vaan, että sitten lapset on jo isoja.

Töissä teen töitä enkä murehdi lapsia, kotona hoidan kotia ja lapsia enkä murehdi töitä.



Sen täytyy riittää, koska parempaankaan en pysty.

Ja ajatuksia siitä, miten se voitaisiin järjestää? Haluaisiko joku ideoida kanssani? Toimisiko Face, vai pitäisikö aloittaa anonyymimmin? Ta onko teillä tietoa vastaavista ryhmistä?



Mietin itsekin sitä, onko tällaiselle aikaa, mutta toisaalta mikä tahansa, joka auttaajaksamaan, on tervetullutta.



Terv ap.

Ja ajatuksia siitä, miten se voitaisiin järjestää? Haluaisiko joku ideoida kanssani? Toimisiko Face, vai pitäisikö aloittaa anonyymimmin? Ta onko teillä tietoa vastaavista ryhmistä?

Mietin itsekin sitä, onko tällaiselle aikaa, mutta toisaalta mikä tahansa, joka auttaajaksamaan, on tervetullutta.

Terv ap.

Lähtisin mielelläni tällaiseen mukaan. Esim. Facessa suljettu ryhmä, jonne sais välillä tuulettaa ajatuksiaan.

T: Se, joka palaa työelämään vuodenvaihteessa

Minä olen väitellyt tutkija, enkä ole kokenut työtä strassaavana.

Välillä hämmästelen miten olenkin päässyt näin pitkälle vaikka en ole antanut kaikkeani. Olen tehnyt sen, mikä riittää hyvään lopputulokseen, en enempää enkä vähempää. En ole tehnyt ylitöitä enkä valvonut öitä. Valmistuin tohtoriksi aika nuorena. Minulla ei ole vielä lapsia. Suunnitelmissa on yksi lapsi, mutta en edes haluaisi jäädä kotiin moneksi vuodeksi. Ehkä ne naiset, jotka kokee stressiä tutkijan työssä, ja kokee riittämättömyyttä perheen ja työn yhdistämisessä, eivät ole oikealla alalla.

Jos itselläsi ei ole vielä yhtään lasta, et ilmeisesti pysty käsittämään, että vanhemmuus on hieman erilainen asia kuin lapsettoman aikuisen elämän haasteet. Ei niin, etteikö lapsettomalla niitä haasteita voi olla.

Itse olen sikäli samassa tilanteessa, että teen d-työtä lasten kanssa kotona. Tai toinen on hoidossa osan päivää. Käytännössä pysty työskentelemään muutaman tunnin päiväunien aikaa ja muuten yöaikaan. Haaveena on, että saisin joskus ajatella jonkun ajatuksen loppuun ja kerran viikossa juoda kahvin lämpimänä. Töihin palaan onneksi kohta, jossa sitten on aikaa ajatella.

Se on just sitä priorisointia, tehdään vain välttämättömin eikä hajota ja häröillä ympäriinsä.



Perhe-elämä ja työelämä on karu yhdistelmä, sen kanssa täytyy vain elää. Onneksi vähän helpottaa, kun lapset ovat kaikki koulussa.

Se on just sitä priorisointia, tehdään vain välttämättömin eikä hajota ja häröillä ympäriinsä.

Perhe-elämä ja työelämä on karu yhdistelmä, sen kanssa täytyy vain elää. Onneksi vähän helpottaa, kun lapset ovat kaikki koulussa.

Jos on olemassa Facessa ryhmä, niin eihän sinne pakko ole kirjoittaa. Ottaa osaa, jos siltä tuntuu, eikä kotoa tarvitse lähteä mihinkään.

Älkääkä nyt ottako tätä ylimielisyytenä, mutta mä voisin vanhemman kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa muutamia tosiasioita teille.

Mä olen siis tutkija itsekin, väitöskirjavaiheesta on nyt jo muutamia vuosia ja omat lapset on ehtineet jo yläkouluun. Mulla on siis kokemusta. Lisäksi lapsista yhdellä on asperger ja adhd joten on ollut aika, jolloin jokainen puhelinsoitto sai pelästymään että "nyt siellä on taas joku sotku koulussa" ja helvetillisessä määrässä palaverejä koulussa ja sairaalalla on juostu ja kuntoutuksessa käyty viikoittain ja sitten harrastuksia ja läksyapua jne. päälle. Kuitenkaan mä en koe riittämättömyyttä. Mä TIEDÄN, että olen ollut lapsilleni parempi äiti kuin moni muu ja tämän haasteilla varustetunkin taistellut nyt jo kohtuullisen hyvälle alulle elämässään. Lisäksi mä TIEDÄN olevani tällä hetkellä yksi oman laitoksen parhaista tutkijoista ja jo kansainvälisestikin ihan varteenotettava.

Ja miten tähän sitten pääsee? No teille puhutaan paljon sitoutumisesta ja henkisestä kokonaisvaltaisuudesta. Tavallaan se on totta, tavallaan taas se on vale. Ei yliopistoelämälle tarvitse kokonaan elää. Itse asiassa sille ei VOI kokonaan elää. Sillä tavalla sitä päätyy sinne norsunluutorniin, jossa tulee tehneeksi merkityksetöntä tutkimusta asioista, jotka ei ketään kiinnosta. Sitoutuminen tutkimukseen tarkoittaa oikeasti sitä, että tutkimusta tehdään koko sillä persoonalla, jolla on muutakin elämää. Näin vaikutteeet perhe-elämästä ja liike-elämästä ja arjesta - nyky-yhteiskunnasta ylipäänsä - tulee luonnollisina ja oikeina tutkimuksen kysymyksenasetteluihin ja vastauksiin. Koska ne molemmat on osa teidän persoonaa. Siitä on hyötyä, kun on elämä. Myös tutkimukselle (teistä itsestänne puhumattakaan).

Sitten teille varmaan on kerrottu niitä samoja tarinoita kuin mullekin. Kun minä odotin esikoistani (silloin vielä sivugraduvaiheessa) pääaineen professori esitteli minulle vanhemman tutkijan, joka oli juuri palannut 6 kuukauden äitiyslomalta. "Ei täällä voi sen enempää pitää", sanoi proffarouva minulle ja hyvä ettei sormea heristänyt. Saman sävyisiä kommentteja siitä, että tekee liian vähän töitä kun työhuoneella ei ole valo vielä ilta yhdeltätoista, on kuultu myöhemminkin. Ne on kaikki ihan valetta. Uskokaa mua ne on kaikki ihan valetta. Meitä on täällä monia, jotka on tehneet lapsia, jotkut pitäneet hoitovapaatakin (mä itse tosin tulin pitäneeksi vain sen 6kk äitiysloma kun mies piti sit vanhempainvapaat jne.) Ja silti menestyvät nykyään oikeastaan paremmin kuin tuo tapaus joka silloin oli palannut 6kk äitiyslomaltaan. SAmoin meillä on paljon ihmisiä, jotka pyrkivät olemaan työpaikalla 8-16 ja se riittää. Kun mun lapset oli alakoulussa, mä lähdin jo kolmelta jausein mun työpäivät oli vain 9:30-15. Ehdin olla aamuisin ja iltapäivisin lasten kanssa. SIinä oli myös vaihe, jossa jouduin ottamaan sen assin kotiopetukseen, kun sitä kiusattiin niin pahasti koulussa. Sekin meni. Tein töitä kotona joko samalla kun lapset oli siellä, tai iltaisin ja viikonloppuisin. Eläköön e-kirjastojen etäkäyttöoikeus kampuksen ulkopuolelta.

Yliopistotyössä on kun se hyvä puoli, että sitä voi tehdä eri aikoina ja eri paikoissa. Ja se koko persoonalla sitoutuminen tarkoittaa myös tätä: sä olet tutkija myös kotikoneella ja voit kirjoittaa tutkimustasi vaikka omenapuun alla, jossa niikseen tulee. Sille pitää antaa koko persoonansa, mutaa se joustaa sitten kyllä myös toiseen suuntaan.

koska tässä loputtomassa kilpailussa ja tehokkuuden vaatimuksessa on myös se hyvä puoli, että OIKEASTI VAIN TULOKSILLA ON VÄLIÄ. Jos ja kun tuloksia syntyy, on ihan sama, onko niiden aikaansaamiseksi istuttu takapuoli homeessa työhuoneella kellonympäri vai onko data käsitelty kotikoneella ja ideat saatu saunassa. Ja toisaalta, jos niitä ei tule, sillä että olette istuneet laitoksella kellon ympäri ei edelleenkään ole mitään väliä. Siitä ei saa lisäpisteitä. Se on oikeasti pelkkää näennäispuuhastelua ja -huomatkaa tämä - sitä harrastavat yleensä juuri ne, joilla oikeissa tuloksissa on ongelmia.

(ok myönnän, että jos on joku labrabviljelmä, jota pitää hoitaa parin tunnin välein niin etätyöt on hankalampia. Labroissakin yleensä kuitenkin on työvuorot viljelmien kääntelyä varten, joten on päiviä, jolloin voi ja pitää keskittyä kirjoittamiseen jossain muualla.)

Omalla alallani on pakko olla joka päivä töissä, koska testejä ja kokeita ajetaan labrassa ja etätyö ei näin ollen onnistu. Toki välillä voi olla viikko tai pari vain kirjallisia hommia, mutta poissaolot eivät kaikilla onnistu ihan samalla tavalla.

Lisää tuohon vielä opetusvelvollisuus aikautauluineen.

tämän: http://www.helistin.fi/kahvila/poyta/249



Olisiko hyvä ajatus liittyä sinne? Lähtisikö joku seuraksi, uudet yhteisöt ovat haastavia:)

mutta ajat muuttuvat. Et välttämättä tiedä mitään nykyvaatimuksista.

mä olen edelleen yliopistolla töissä, kyllä mä tiedän

Ja tiedän myös siitä, mitä tapahtuu väitöskirjan jälkeen, eli millä oikeasti on merkitystä (koska let's face it, vaikka jatko-opiskelijajärjestöt toisin haluaisivat uskoa, tutkijan ura alkaa oikeasti vasta väitöskirjan jälkeen.

Post-doctoral -paikkoja on todella vähän, eikä niistä olla kiinnostuneita, kun laitos ei saa niistä rahaa. Tohtorin opintojen jälkeen odottaa siirtyminen teollisuuteen ja jos yliopistolla on luuhannut liian kauan, niin ei kukaan halua sinua töihin. Tohtorin palkka on suurempi kuin muiden, ja erikoisalojen teoreettisia hommia on TODELLA harvassa.

aikasyöppöjä. Kun laittaa energian asioiden tekemiseen eikä niiden vatvomiseen, saa yleensä paljon aikaan.

Se on just sitä priorisointia, tehdään vain välttämättömin eikä hajota ja häröillä ympäriinsä.

Perhe-elämä ja työelämä on karu yhdistelmä, sen kanssa täytyy vain elää. Onneksi vähän helpottaa, kun lapset ovat kaikki koulussa.

Jos on olemassa Facessa ryhmä, niin eihän sinne pakko ole kirjoittaa. Ottaa osaa, jos siltä tuntuu, eikä kotoa tarvitse lähteä mihinkään.

ja palaa hoitamaan nuutuneena lasta kotiin; olemaan vain paikalla, ohittamaan muut kuin lapsen välttämättömimmät tarpeet. Lastakin voi hoitaa sillä vasurilla - välttävästi ja välttelevästi.



Oletteko miettineet, miten haluatte itseänne jälkikäteen arvioitavan? "Hän oli hyvä tutkija, mutta vain keskinkertainen äiti."



Onko teille merkityksellistä, millaisena äitinä lapsenne teidät näkevät ja mitä teistä aikuisina ajattelevat? Haluatteko olla lastenne mielestä hyviä äitejä? Tällä en viittaa ylenmääräiseen hemmottelemiseen tms. vaan arkiseen kuvaan hyvästä äitiydestä.



Onko ok-äiti tarpeeksi hyvä? Jos tiedätte, ettette kykene äiteinä siihen mihin toivoisitte, miksi panostatte edelleen vain kehittymiseen työssä?

tämän: <a href="http://www.helistin.fi/kahvila/poyta/249" alt="http://www.helistin.fi/kahvila/poyta/249">http://www.helistin.fi/kahvila/poyta/249</a&gt;

Olisiko hyvä ajatus liittyä sinne? Lähtisikö joku seuraksi, uudet yhteisöt ovat haastavia:)

Rekisteröidyin äsken sivulle. Tosin saa nähdä, miten ehdin sinne kirjoittamaan...

Minä olen väitellyt tutkija, enkä ole kokenut työtä strassaavana. Välillä hämmästelen miten olenkin päässyt näin pitkälle vaikka en ole antanut kaikkeani. Olen tehnyt sen, mikä riittää hyvään lopputulokseen, en enempää enkä vähempää. En ole tehnyt ylitöitä enkä valvonut öitä. Valmistuin tohtoriksi aika nuorena. Minulla ei ole vielä lapsia. Suunnitelmissa on yksi lapsi, mutta en edes haluaisi jäädä kotiin moneksi vuodeksi. Ehkä ne naiset, jotka kokee stressiä tutkijan työssä, ja kokee riittämättömyyttä perheen ja työn yhdistämisessä, eivät ole oikealla alalla.

Jos itselläsi ei ole vielä yhtään lasta, et ilmeisesti pysty käsittämään, että vanhemmuus on hieman erilainen asia kuin lapsettoman aikuisen elämän haasteet. Ei niin, etteikö lapsettomalla niitä haasteita voi olla. Itse olen sikäli samassa tilanteessa, että teen d-työtä lasten kanssa kotona. Tai toinen on hoidossa osan päivää. Käytännössä pysty työskentelemään muutaman tunnin päiväunien aikaa ja muuten yöaikaan. Haaveena on, että saisin joskus ajatella jonkun ajatuksen loppuun ja kerran viikossa juoda kahvin lämpimänä. Töihin palaan onneksi kohta, jossa sitten on aikaa ajatella.

Huvittavaa, että tähän ketjuun tulee vastaamaan joku, jolla ei edes ole lapsia! Siitähän kun tässä on kyse - työn ja perheen yhdistämisestä. Ellei siitä ole kokemusta, ei oikeasti pysty sanomaan mitään kovin painavaa aiheeseen.