Tutkijaäidit tai -isät, tunnetteko riittämättömyyttä?

jotka haluavat panostaa sekä lapsiinsa että työhönsä. Minä olisin mieluusti kotiäiti ja harrastaisin tutkimusta, mutta kun se ei onnistu - töitä on pakko tehdä nyt kun niitä on. Priorisoin lapset, mutta kärsin siitä töissä, sillä todellakn - olen mieluummin hyvä äiti ja keskinkertainen tutkija, kun tämä elämä ei riitä siihen että olisin erinomainen kaikkialla. Nyt vain tuntuu sitlä että en ole työssäni edes keskinkertainen.

ja palaa hoitamaan nuutuneena lasta kotiin; olemaan vain paikalla, ohittamaan muut kuin lapsen välttämättömimmät tarpeet. Lastakin voi hoitaa sillä vasurilla - välttävästi ja välttelevästi.

Oletteko miettineet, miten haluatte itseänne jälkikäteen arvioitavan? "Hän oli hyvä tutkija, mutta vain keskinkertainen äiti."

Onko teille merkityksellistä, millaisena äitinä lapsenne teidät näkevät ja mitä teistä aikuisina ajattelevat? Haluatteko olla lastenne mielestä hyviä äitejä? Tällä en viittaa ylenmääräiseen hemmottelemiseen tms. vaan arkiseen kuvaan hyvästä äitiydestä.

Onko ok-äiti tarpeeksi hyvä? Jos tiedätte, ettette kykene äiteinä siihen mihin toivoisitte, miksi panostatte edelleen vain kehittymiseen työssä?

rekisteröityi. Katsotaan miten käy :)

ja palaa hoitamaan nuutuneena lasta kotiin; olemaan vain paikalla, ohittamaan muut kuin lapsen välttämättömimmät tarpeet. Lastakin voi hoitaa sillä vasurilla - välttävästi ja välttelevästi. Oletteko miettineet, miten haluatte itseänne jälkikäteen arvioitavan? "Hän oli hyvä tutkija, mutta vain keskinkertainen äiti." Onko teille merkityksellistä, millaisena äitinä lapsenne teidät näkevät ja mitä teistä aikuisina ajattelevat? Haluatteko olla lastenne mielestä hyviä äitejä? Tällä en viittaa ylenmääräiseen hemmottelemiseen tms. vaan arkiseen kuvaan hyvästä äitiydestä. Onko ok-äiti tarpeeksi hyvä? Jos tiedätte, ettette kykene äiteinä siihen mihin toivoisitte, miksi panostatte edelleen vain kehittymiseen työssä?

Nämä kysymykset koskevat kaikkia työssäkäyviä äitejä ja varmasti miltei jokainen vanhempi näitä pohtii. Siitä juuri se riittämättömyyden tunne tuleekin ja nämä ongelmat, mitä tässä ketjussa on. Kyllä käsittääkseni jokainen haluaa olla hyvä vanhempi lapsilleen, mutta kun fakta on se, että työn ja perheen yhdistäminen ei aina ole helppoa ja ongelmatonta ja työn mukana tulee tiettyjä velvollisuuksia. Ei näiden asioiden pohtiminen tarkoita sitä, että ajattelisi aina vain kehittymistä työssään. Olen samaa mieltä siinä, että ei pidä liikaa panostaa töihin perheen kustannuksella. Itse pyrin tekemään töitä sellaisella teholla, että aikaa ja energiaa jää kunnolla kotiin olla lasten kanssa. Muuten mikään väikkäri tms ei ole minkään arvoinen, jos perhe kärsii siitä.

Haluan olla hyvä äiti ja läsnä lapsilleni. Tutkimus on tällä hetkellä ja aina kakkosena. Mutta silti tunnen riittämättömyyttä molemmilla saroilla, enkä todellakaan edes yritä olla superäiti tai supertutkija. Huonona oleminenkaan ei ole silti helppoa.

Eiköhän tämä ketju kerää juuri niitä jotka haluavat panostaa sekä lapsiinsa että työhönsä. Minä olisin mieluusti kotiäiti ja harrastaisin tutkimusta, mutta kun se ei onnistu - töitä on pakko tehdä nyt kun niitä on. Priorisoin lapset, mutta kärsin siitä töissä, sillä todellakn - olen mieluummin hyvä äiti ja keskinkertainen tutkija, kun tämä elämä ei riitä siihen että olisin erinomainen kaikkialla. Nyt vain tuntuu sitlä että en ole työssäni edes keskinkertainen.

ja palaa hoitamaan nuutuneena lasta kotiin; olemaan vain paikalla, ohittamaan muut kuin lapsen välttämättömimmät tarpeet. Lastakin voi hoitaa sillä vasurilla - välttävästi ja välttelevästi.

Oletteko miettineet, miten haluatte itseänne jälkikäteen arvioitavan? "Hän oli hyvä tutkija, mutta vain keskinkertainen äiti."

Onko teille merkityksellistä, millaisena äitinä lapsenne teidät näkevät ja mitä teistä aikuisina ajattelevat? Haluatteko olla lastenne mielestä hyviä äitejä? Tällä en viittaa ylenmääräiseen hemmottelemiseen tms. vaan arkiseen kuvaan hyvästä äitiydestä.

Onko ok-äiti tarpeeksi hyvä? Jos tiedätte, ettette kykene äiteinä siihen mihin toivoisitte, miksi panostatte edelleen vain kehittymiseen työssä?

Post-doctoral -paikkoja on todella vähän, eikä niistä olla kiinnostuneita, kun laitos ei saa niistä rahaa.

tottakai niitä paikkoja on vähän ja siksi ne onkin niin kilpailtuja, mutta laitoshan/tulosyksikkö saa suoraan noin 51% overheadia jokaisesta post doc rahoituksesta. Tottakai tästä rahoituksesta ollaan kiinnostuneita, mutta ehkä asiasta ei kannata puhua jatko-opiskelijoille, jotka on a) vasta edellisessä vaiheessa joka tapauksessa ja b)varsinkaan sellaisilla jtako-opiskelijoille, jotka ei ole potentiaalisia yliopistossa jatkajia kuitenkaan. Koska karsinta on siinäkin vaihessa aika raju.

Nyt olen toisen lapsen kanssa vanhempainvapaalla ja mietin kovasti, mihin ihmeeseen hakeudun sitten, kun rahatilanne noin vuoden kuluttua pakottaa töihin.



Tutkijana olo luonnistui hienosti niin kauan, kun minulla ei ollut lapsia. Olin innostunut aiheestani ja tein töitä ahkerasti. Ensimmäisen lapsen syntymää äitiyslomalla odottaessani väänsin raportteja ja apurahahakemuksia vielä raskauden mentyä yli lasketun ajankin. Useammat tutkijakollegat olivat onnistuneet tekemään tutkimusta äitiyslomalla vauvan kanssa ja ajattelin tehdä samoin. Sain kuitenkin erittäin vaativan vauvan. Yöllä hän ei nukkunut ja ensimmäisen puoli vuotta hän nukkui päivällä vaunuissa vain, kun työnsin niitä koko ajan. Oli koliikkia, ja vatsavaivaa ihan muuten vain. Olin rättiväsynyt eikä minkäänlaisia lepotaukoja ollut, koska en voinut levätä, saatikka tehdä tutkimusta, päiväuniaikana enkä myöskään vauvan ollessa hereillä. Hän karjui koko ajan, ellen kanniskellut häntä.



Yöheräilyt jatkuivat alle tunnin välein 10kk ikään saakka ja siinä vaiheessa aivoni toimivat jo niin huonosti, ettei arkiaskareistakaan meinannut tulla mitään. Palasin kuitenkin tutkijanvirkaani vauvan ollessa vuoden ikäinen ja mieheni jäi hoitovapaalle. Eihän siitä tutkimustyöstä tullut mitään. Lapsi valvotti edelleen huutamalla ja mekastamalla öisin, vaikka mies hoitikin häntä, silti heräsin meteliin. Aivotoimintani ei ollut palautunut lähellekään entistä tasoa. Tutkimuksen teko oli kuin puurossa uimista. Iltaisin ja viikonloppuisin olin tavannut tehdä tutkimusta, mutta lapsen kanssahan se ei onnistu, enkä edes halunnut tehdä töitä koko ajan, koska halusin myös olla lapsen kanssa. Väitöskirjanohjaajani oli kyllä mukava, mutta erittäin työteliäs tyyppi, lapseton vanhempi nainen, joka käytännössä asui laitoksella. Tutkimusryhmässä oli kirjoittamattomana sääntönä, että ylitöitä tehtiin runsaasti joka päivä eikä niistä valitettu tai laistettu.



Tulin pian uudelleen raskaaksi ja helpottunein mielin jäin pois töistä, tutkimuksen tekeminen oli alkanut jo olla vastenmielistä pakkopullaa. Nyt toisen lapsen äitiyslomalla en ole tutkimusta tehnyt, eikä väitöskirjanohjaajani enää ota minuun mitään yhteyttä. En usko, että minulla on enää tulevaisuutta kyseisessä tutkimusryhmässä ja onkin aivan auki, mitä hommia itselleni keksin jatkossa. Väitöskirjankin sain vain vajaaseen puoliväliin. Ehkä olisin onnistunut yhdistämään tutkijanuran ja perheen, jos olisin ollut erilaisessa tutkimusryhmässä. Nyt tällä hetkellä ahdistaa koko ajatus joutua vielä töihin tuonne samaan paikkaan. En halua olla niin irrallaan perheeni elämästä kuin tuolla työskenteleminen edellyttää.

Sinulla on jo iso osa urasta tehtynä, sinulla on valmiina 3 lasta. Itse väittelin jo 28 v:na, sitten ehdin hankkia 2 lasta. Olen siis itse jo vanhempi dosentti nainen, töissä ollut jo "oikeassa" työpaikassa kauan. Tein väitöskirjan aikana jolloin ei ollut vielä mitään tohtorikouluja ja rahoitusta oli vaikea saada ja tohtorius oli harvinaista.



Lykkyä tykö ja muista että olet saanut jo paljon aikaan, ne muksusi :). Oma ratkaisuni oli helppo, muta kiirettä piti.

Voit keskisttyä tutkimukseen ja sitten hankkia tohtorina töitä hyvällä palkaalla.

Joo, ensin väitöskirja sitten lapset! Voit keskisttyä tutkimukseen ja sitten hankkia tohtorina töitä hyvällä palkaalla.

Väitöskirjan tekeminen on toki paljon helpompaa, mutta tohtoreille ei ole kovin paljon työpaikkoja, ja jos pian väitöksen jälkeen tulee tauko työelämässä, on paikan hakeminen (ainakin jos haluaa jatkaa tutkimustyötä) paljon vaikeampaa.

Ihmettelen siis kovasti vauva palstalta löytyvän näin fiksun keskustelun!



Mutta asiaan: itselläni vasta ensimmäinen lapsi tulossa, mutta nuo samat asiat mielessä päätin jättää laitoksen siinä vaiheessa, kun väitöskirjasta oli melko alussa. Rahoituskin olisi ollut koko hommalle. Eli ihan "unelma paikka tehä väitös". Mutta kun ei ollut.



Koin jatkuvasti yliopistolla, että siellä ei ollut juuri sitä kunnon työyhteisön tukea. Koin jo etukäteen syyllisyyttä siitä, että haluan lapsia tuon rahoitus projektin aikana (monivuotinen hanke). Miten sellaisen voi ilmoittaa sitten proffalle? Lisäksi koin että yliopistolla teen kuitenkin koko ajan hommia itselleni, omaa tutkimustani ja uraani/väitöstä varten. Eli jos ei tulosta synny, niin "ainut joka kärsii olen itse". Ja ongelmia ei edes ollut tuloksen kanssa. Kuitenkin tuo omaan pussiin tekeminen tuntui kovin raskaalta.



Nykyisessä työssä koen paljon vahvemmin, että teemme yhdessä hyvää tulosta koko tiimin kanssa. Ja yhdessä hyvän tuloksen tekeminen on hyväksi KAIKKIEN uralle. Tutkijana en kokenut näin vaan aina taustalla oli pienoinen kilpailuasetelma.



Lisäksi mieheni tekee väitöskirjaa ja on koko ajan ollut selvästi motivoituneempi ja kunnianhimoisempi.



Niinpä päätin, että haen yksityiselle töihin hyvän sään aikana. En ole katunut. Nyt jäämässä äitiyslomalle, enkä yhtään tunne huonoa omaa tuntoa. Minullehan tulee sijainen!



Tiedän, että en "kuulu" nyt täysin tähän keskusteluun, mutta halusin vain jakaa ajatuksen, että jo lapsen suunnittelu väitöskirjan kanssa samaan aikaan sai minut tuntemaan syyllisyyttä!

Minä tein oman ratkaisuni omien mahdollisuuksien mukaan ja lisäksi mahdollistaakseni miehelleni akateemisen uran, jos hän sitä haluaa. En koe, että olisin uhrautunut kuitenkaan. Ymmärrän, että moni ei halua tehdä samoja valintoja.



Uskon, että oikeasti tutkijan työ on monessa suhteessa kovin erilaista verrattuna muuhun tietointensiiviseen työhön. Ainakin minä uppoudun nyt paljon helpommin työhön, kun DL on viikon päästä, eikä 5 vuoden päästä.



Eli ainakin itse koen, että asiantuntijatyö suuressa yrityksessä on kevyempää kuin tutkijan homma. Kuinka moni asiantuntija oikeasti miettii töitään äitiyslomalla? Kun taas tutkijat oikeasti miettivät sitä hemmetin väikkäriä heti viikko synnytyksen jälkeen (siis kärjistäen toki).

Tällaista tajunnan virtaa tällä kertaa..

ei kosketa suoranaisesti itseäni, mutta samoja tuntemuksia on monellakin alalla. Ja itse asiassa samoja tuntemuksia taitaa olla melkeinpä kaikilla naisilla: kotiäiditkin miettivät, että jompikumpi kärsii, kotityöt tai lapset. Luulenpa, että yksi syy on naisiin iskostettu kympin tytön ajattelutapa. Jos yksikin asia jää tekemättä tai on hutaisten tehty, ei saa mielenrauhaa. Kyllähän täälläkin tuli esiin, että pomotkin ovat tyytyväisiä, mutta itsestä tuntuu, ettei osaa. Voikohan kliseisesti ajatella, että miehet eivät ajattele samoin? Esimerkiksi mieheni on työssään hyvin menestynyt, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi hän ei ole se, joka jää työpaikalle viimeistelemään töitään tunneiksi työajan päättymisen jälkeen. Kun hän on töissä, hän on siellä, kun hän on vapaalla, hän on vapaalla. Energia ei mene turhanaikaiseen murehtimiseen. Vielä kun itse oppisin saman...

"ensin väikkäri, sitten lapset" ei ole hedelmällinen ajatusmalli, kun lapset on jo tehty. Pakkohan tämä on saada onnistumaan toisinkin päin, ja on siinä etujakin: alku tutkijan uralle on ehkä kivikkoisempi ja hitaampi, kun elämä on liian täyttä ja stressi ja yövalvomiset estävät toimimasta täydellä teholla, mutta kun uran saa käyntiin, voisi kuvitella että elämä vain helpottuu. Lapset kasvavat ja vaativat kyllä edelleen huomiota ja arki pyörii heidän ympärillään, mutta se on kuitenkin toisenlaista paneutumista. Äitiyslomia tai muita katkoksia ei enää ole tulossa, eikä toisaalta tarvitse potea biologisen kellon tikitystä ja miettiä, tuleeko sopivaa aikaa koskaan. taidot ja tietämyskin kehittyvät, ainakin toivottavasti.



Olen tällä hetkellä tosi pahassa raossa, mutten enää yhtä pahassa kuin muutama vuosi sitten, kun kaikki lapset olivat alle kouluikäisiä, nukkuivat huonosti ja opettelin elämään yksinhuoltajana - ja samaan aikaan minulla ei ollut hajuakaan tutkijan ammatillisista taidoista. Silti kyse on koko ajan tasapainottelusta ja selviytymisestä - jos en nyt saa väikkäriä eteenpäin, joudun ulos työyhteisöstä ja työttömäksi; toisaalta ensimmäinen prioriteettini on edelleen äitiys.



Ajoittain pelkään mielenterveyteni ja jaksamiseni puolesta, ajoittain työpaikkani ja tulevaisuuteni puolesta. joskus tekee mielie heittää hanskat tiskiin. Tuleva talvi on monella tapaa vedenjakaja: jos tästä selviän ammatillisesti ja ihmisenä, uskon että tulevaisuus alkaa olla jo ruusuisempi.



Osaan ajatella miltä tuntuu katsoa taakse päin kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä: en taatusti kadu väikkäriin käytetyn ajan pituutta, mutta sitä kadun jos en ole lasteni kanssa elänyt. Mutta elän oikeassa maailmassa, jossa huonosto suoriutuminen voi myös johtaa umpikujaan. Ja se kai tässä on niin rankkaa.

Miksi et mene muualle töihin?



Mulla on kaksi lasta ja vaihdoin tutkijan uran normaaliin asiantuntijatyöhön.



Katohan, pelittää aika hyvin.



Kaikkea ei voi saada.

Pitää olla niin tutkijaa ja pitää vääntää muodinmukaiset kolme lasta.

on silti tuttu. Koko ajan olisi tekemistä enemmän kuin ehtii ja tuntuu, ettei kumpaakaan hommaa hoida kunnolla. Saati että ehtisi harrastaa liikuntaa tms. mitä pitäisi, tai että olisi vapaa-aikaa.

Pitää osata vähän katsoa eteensä. Ap kuulostaa tyypilliseltä wannabe-superäidiltä, joka hamuaa kaiken, eikä saakaan sitten enää mitään.

jotka yrittävät yhdistää äitiyttä ja vähän haasteellisempaa työtä kuin ihan se perussuorittava työ, mikä rajautuu vain rajattuun työaikaan. Suuri osa ammateista on nykyään sellaisia, että hommia joutuu tekemään enemmän kuin ehtisi, myös työajan ulkopuolella - ainakin asiantuntijatehtävissä. Suurin osa naisista palaa työelämään ennen kuin kaikki lapset ovat koululaisia. Mitä kummaa tuossa tilanteessa sinänsä on? Tuotahan meiltä odotetaankin ja sitä pidetään "normaalina".

olen siis tutkija ja meillä on kaksi pientä lasta. En ole edes aloittanut vielä varsinaisia jatko-opintoja vaikka paine on kova. Toistaiseksi olen ollut ns. leipätyötä tekevä tutkija ja se on sopinut minulle hyvin. Mutta nyt pitäisi olla pikkuhiljaa todella sisällä tutkimusaiheessa ja työssä ja ryhtyä pohtimaan akateemisia julkaisuja jne. Ja se ahdistaa. Olen lisäksi todella sosiaalinen ihminen ja olen ahdistunut nykyisessä yksikössäni työyhteisön tuen puutteen vuoksi.



En tiedä, onko mulla tulevaisuutta yliopistolla mutta parempaakaan työtä en ole löytänyt. Olen miettinyt jopa kokonaan jollekin uudelle alalle kouluttautumista koska tuntuu, että persoonani ei sovi tähän työhön. Joku muu tekisi työni varmasti innokkaammin ja syvällisemmin.



Tai sitten suurin osa tutkijoista painii saman ongelman parissa, mutta siitä ei vain puhuta? Voisiko se olla tabu?



Tsemppiä joka tapauksessa ap:lle. Auttaa en osaa mutta halusin vain kertoa ettet ole yksin ongelmasi kanssa.

kun perhe on nuori.



On pakko päättää, miten priorisoi asiat. Itse olen tehnyt päätöksen olla tekemättä yli 40h viikossa, poikkeuksia lukuunottamatta. Olen sanonut aika tiukasti pomolleni että delegoin kaikki työtehtävät joita en pysty realistisesti hoitamaan hyvin noilla tunneilla, koska ihminen jonka työ-elämä-tasapaino ei toimi, ei oikeasti ole tuottava missään mielessä.

Perustetaanko vertaistukiryhmä? :D