Olen raskaana ja mies jätti

tottakai sinulla on lapsellesi paljon annettavaa, ja tosiaan itsekkin kuvittelin että olisin tämän mieheni kanssa mennyt tulevaisuudessa naimisiin, enkai muuten olisi lapsia ruvennut tekemään hänen kanssaan. Taloudellisesti tulee olemaan tiukkaa mutta kyllä sitä selviää. Maksaako miehesi elatusmaksuja? Yöt olivat itselleni vaikeita koska olin 6vuotta nukkunut mieheni vieressä ja yhtä äkkiä sänky onkin tyhjä. Eron myötä tyttöni on ruvennut nukkumaan vieressäni, koska pelkää yksin nukkumista. Ja minulla ei ole sitä vastaan mitään, parasta mitä lapselle voi nyt antaa on läheisyyttä, eivät lapset enää murrosiässä tule viereen nukkumaan :) Ota vain poikasi viereesi nukkumaan! :) jos haluat kirjoittaa minulle niin sähköpostini on : cassies88@hotmail.com



Ja nuo sinun tuntemuksesi ovat ihan ymmärrettäviä, muista että aina voi puhua myös jollennkin ulkopuoliselle, se auttaa. Puhu ja puhu. Yksin ei kannata miettiä näitä asioita. Ja kannattaa muistaa että mitä sinulla on ja miten huonosti asiat voisivat oikeasti olla. Se on auttanut minua jaksamaan eteenpäin. Ja kovasti odotan vauvan syntymää. Uskon että sinäkin vielä osaat iloita siitä :) nyt on hyvä puhua neuvolassa noista tuntemuksistasi, saat sitä kautta apua kun vauva syntyy myös kotiin jos haluat. Itseäni pelottaa synnytyksen jälkeinen masennus joka on todella yleistä..

hei,

tottakai sinulla on lapsellesi paljon annettavaa, ja tosiaan itsekkin kuvittelin että olisin tämän mieheni kanssa mennyt tulevaisuudessa naimisiin, enkai muuten olisi lapsia ruvennut tekemään hänen kanssaan. Taloudellisesti tulee olemaan tiukkaa mutta kyllä sitä selviää. Maksaako miehesi elatusmaksuja? Yöt olivat itselleni vaikeita koska olin 6vuotta nukkunut mieheni vieressä ja yhtä äkkiä sänky onkin tyhjä. Eron myötä tyttöni on ruvennut nukkumaan vieressäni, koska pelkää yksin nukkumista. Ja minulla ei ole sitä vastaan mitään, parasta mitä lapselle voi nyt antaa on läheisyyttä, eivät lapset enää murrosiässä tule viereen nukkumaan :) Ota vain poikasi viereesi nukkumaan! :) jos haluat kirjoittaa minulle niin sähköpostini on : cassies88@hotmail.com



Ja nuo sinun tuntemuksesi ovat ihan ymmärrettäviä, muista että aina voi puhua myös jollennkin ulkopuoliselle, se auttaa. Puhu ja puhu. Yksin ei kannata miettiä näitä asioita. Ja kannattaa muistaa että mitä sinulla on ja miten huonosti asiat voisivat oikeasti olla. Se on auttanut minua jaksamaan eteenpäin. Ja kovasti odotan vauvan syntymää. Uskon että sinäkin vielä osaat iloita siitä :) nyt on hyvä puhua neuvolassa noista tuntemuksistasi, saat sitä kautta apua kun vauva syntyy myös kotiin jos haluat. Itseäni pelottaa synnytyksen jälkeinen masennus joka on todella yleistä..

Tiedostan toki sen että en ikipäivänä voisi lapsesta sen synnyttyä luopua, mutta pelkään kamalasti etten voi suhtautua tähän "normaalisti".



Mies on korostanut että haluaa olla mukana lasten elämässä jne, mutta se kuulostaa minun korviini vielä kamalammalta. Hän jättää meidät niinkin itsekkäästä syystä kuin että tahtoo mennä oman mielensä mukaan ja sitten tulee hymisemään kuinka hän haluaa osallistua. Olen niin täynnä vihaa ja katkeruutta etten voi edes sanoin kuvailla. En kuitenkaan ilmeisesti tarpeeksi kun tosiaan päästäisin hänet takaisin jos hän niin haluaisi.



Olo on vähän kuin jyrän alle jääneellä. Olin tänään sairaalassa ja makasin käyrällä. Kuuntelin kuinka äidit kävelivät vauvojensa kanssa pitkin käytäviä, kaksi synnytystäkin tuli kuultua. Muistelin koko ajan esikoisen syntymää ja kuinka ihmeellistä se oli. Ja samalla kyynel silmässä mietin että kohta tuo on taas edessä, ja tällä kertaa yksin. Tai no, mieshän haluaa "osallistua", mutta mitä siitäkin tulee kun minun ajatukseni risteilevät väliä vihaan-sinua-miten-voit-jättää-minut-tällä-tavalla ja ole-kiltti-ja-sano-että-haluat-meidän-olevan-taas-perhe.



Näin sitä taas nähdään, mies voi olla kaikinpuolin ihana ja täydellinen mutta koskaan ei voi luottaa. Itse en ainakaan enää koskaan uskalla tehdä yhtä ainutta lasta, toinen osapuoli kun näköjään voi koska tahansa kävellä pois kun ei enää huvitakaan.

Tiedostan toki sen että en ikipäivänä voisi lapsesta sen synnyttyä luopua, mutta pelkään kamalasti etten voi suhtautua tähän "normaalisti".

Mies on korostanut että haluaa olla mukana lasten elämässä jne, mutta se kuulostaa minun korviini vielä kamalammalta. Hän jättää meidät niinkin itsekkäästä syystä kuin että tahtoo mennä oman mielensä mukaan ja sitten tulee hymisemään kuinka hän haluaa osallistua. Olen niin täynnä vihaa ja katkeruutta etten voi edes sanoin kuvailla. En kuitenkaan ilmeisesti tarpeeksi kun tosiaan päästäisin hänet takaisin jos hän niin haluaisi.

Olo on vähän kuin jyrän alle jääneellä. Olin tänään sairaalassa ja makasin käyrällä. Kuuntelin kuinka äidit kävelivät vauvojensa kanssa pitkin käytäviä, kaksi synnytystäkin tuli kuultua. Muistelin koko ajan esikoisen syntymää ja kuinka ihmeellistä se oli. Ja samalla kyynel silmässä mietin että kohta tuo on taas edessä, ja tällä kertaa yksin. Tai no, mieshän haluaa "osallistua", mutta mitä siitäkin tulee kun minun ajatukseni risteilevät väliä vihaan-sinua-miten-voit-jättää-minut-tällä-tavalla ja ole-kiltti-ja-sano-että-haluat-meidän-olevan-taas-perhe.

Näin sitä taas nähdään, mies voi olla kaikinpuolin ihana ja täydellinen mutta koskaan ei voi luottaa. Itse en ainakaan enää koskaan uskalla tehdä yhtä ainutta lasta, toinen osapuoli kun näköjään voi koska tahansa kävellä pois kun ei enää huvitakaan.

on vielä edessä. Toisaalta mies saattaa muuttaa mieltään, kunhan vauva syntyy ja saa sen syliinsä ja asia konkretisoituu myös miehelle. Saatat huomata, että mies pyörii teillä viikot hoitamassa ja ihastelemassa vauvaa, mutta viikonloput viilettää sitten omissa menoissaan. Koeta siinä sitten käyttäytyä asiallisesti ja koettaa olla olematta katkera ja silti toivoa parempaa huomista.



Koetat nyt rauhassa luoda tasapainoisen tilanteen sinulle ja lapsille ja mietit tarkkaan missä määrin mies on tervetullut sinun reviirillesi. Tosi asia kuitenkin on, että vauvan ensimmäisen elinvuoden aikana ei sitä lasta juurikaan miehen mukaan laiteta, vaan ne tapaamiset tapahtunee paljolti sinun ja lasten kodissa.



Toivon, että mies on sen verran fiksu, ettei hommaa kuvioon ylimääräistä ihmistä pyörimään. Niin kauan kuin miehellä ei ole uutta suhdetta on sinunkin varmasti helpompi hänen kanssaan olla tekemisissä ja kenties saat siinä ajassa oman tunne-elämäsi paremmin balanssiin ja näet miehen sellaisena keskenkasvuisena kakarana kuin hän todellisuudessa on. Silloin olet valmis menemään eteenpäin omassa elämässäsi.

Tsemppiä.

tai elämääsi taikasauvalla paremmaksi muuttaa.



Me ei tiedetä, miten tulet jaksamaan tulevaisuudessa lastesi kanssa. Pahoja tarinoita riittää tuhottomasti, niistä vain ei täällä kerrota, koska äidit ovat niin "pihalla" muutenkin.



En voi kuin toivoa sulle parasta.

avuksi ole, joka lähtee kerran lätkimään. Kaikki riippuu omasta psyykkisestä vahvuudestasi, millainen lapsuus sinulla oli jne. Onko sulla turvaverkkoja ja sen sellaista.

no suoraan sanottuna itse en ainakaan pystynytkään suhtautumaan lapseen 'normaalisti' eli niinkuin olisin suhtautunut jos lapsen isä olisi ollut osa perhettä. tämä tuli esille kun vauva oli joitain kuukausia. rakkauden syventyminen lapseen kesti pidemmän aikaan kehittyä ja vaati enemmän työtä, eli eron tekemistä lapsen ja isänsä välille, omien tunteiden selvittämistä ja eron hyvää käsittelyä. eihän tilanne ole sama yksin äidiksi tulevalla tai yhdessä toisen vanhemman kanssa. eli alkutilanne ei ole se normaali kaksi vanhempaa. joten lapsentulokin ja vauvaan suhteen luominen on erilaista, mutta ei se tarkoita heti että suhteesta tulee huonompi, vaan että se vaatii äidiltä enemmän. itse pelkäsin eniten juuri sitä kostonhalua, ettei se kohdistu lapseen, sillä vauvahan aistii tuollaiset. mietin asian niin että aistii se vauva myös sen ettei äiti oikeasti häntä vihaa, kunhan äiti tosiaan käsittelee ne tunteensa. eli hyvä kun tunnustat omat tunteesi, olet niiden käsittelyssä jo hyvässä alussa. uskon että teillä menee kaikki hyvin.



minuakin enemmän suututti miehen kommentit mukana olosta (hänellä yhtenä syynä myös halu olla ja mennä miten haluaa ts.kypsymättömyys) jotenkin se kuulosti siltä että 'säälistä olen vauvan kanssa joskus mutta sinua en ainakaan halua' varo ettei tuo aiheuta itsessään sitä halua saada miestä takaisin. et sinä tuollaista miestä tahdo, vaan ansaitset paremman. meillä lapsen isä on ollut mukana miten sattuu ja pikkuhiljaa näen sen niin että itse hän siinä jotakin menettää, en minä. ainoastaan lapsen puolesta harmittaa välillä.



sellasia ehdotuksia tulee mieleen että niin käsittele ero tarkoin, hae keskusteluapua jos tarvitset. opi näkemään teidät perheenä, sinä ja kaksi lastasi, olette yksikkö, ydinperhe. voit vaikka piirtää kuvan tästä. hae vertaistukea esim yh-palstoilta tai ryhmistä jos se tuntuu oikealta. ota joku läheinen mukaan odotukseen, jos mahdollista, esim.oma äiti tai ystävä. ja ennenkaikkea yritä muuttaa se näkökulma että 'se on sen miehen lapsi' siihen että 'tämä on minun lapseni, poikani sisar ja me kolme olemme meidän perhe' koska niin se asia on. uskon että teillä menee kaikki hyvin :)

Olin parivuotiaan yh, rakastuin täysin mieheen joka jätti mut kuultuaan raskaudesta. Ja jäi siihen roikkumaan, eli kävi kylässä mutta juoksi baareissa ja teillä tietämättömillä, muiden naistenkin kanssa. Mä en ole koskaan varsinaisesti haaveillut mistään ydinperheestä, ajatellut aina aika feministisesti (lapsi on mun, me olemme perhe, ei siihen mitään miestä tarvita) mutta sattuihan se hirvittävästi, kun tajusin, että tämän toisenkin lapsen kasvatan ja elätän yksin. Asennoiduin niin, että mä selviän, näin nyt kävi, mutta lapseni hoidan ja sitä rakastan koska se on mun duuni, me kolme olemme perhe ja sillä selvä. Raskaana vain vitutti miehen toiminta, ei siin sitä lasta paljon ehtinyt ajatella, korkeintaan kierin itsesäälissä että mitä helvettiä olen mennyt tekemään. En ole muutenkaan ollut ikinä mikään lapsirakas ihminen, mutta kun tyyppi syntyi, niin se olikin vain hienoa ja mahtavaa, VAIKKA miehen toiminta pänni edelleen. Äitini kommentit olivat muuten samaa osastoa kuin sinun äitisi. Emme olekaan enää tekemisissä.



Mies on huidellut missä sattuu, välillä leikkinyt isää ja välillä ei (on ihan uskomaton ääliö), mutta kaikesta on selvitty, ja mulla on fiksut, isot lapset, joista olen ihan itse tehnyt sellaiset. Se on vaan otettava mitä tulee vastaan, elämä harvoin menee niinkuin haluaa, mutta PERKELE SISULLA ETEENPÄIN.

on ap:lla parempi fiilis?

Kiitos kysymästä. Inhon tunteet ovat hiukan laantuneet, mutta muuten olenkin sitten alkanut oireilla.



Kävin neuvolassa juttelemassa. Neuvolatäti oli todella mukava ja ymmärtäväinen. Sanoi kuitenkin että mies saattaa herätä tähän isyyteen vasta kun saa lapsen syliinsä, joten jos jaksan sinne asti sinnitellä niin saatan vielä yllättyä positiivisestikin.



En ole syönyt mitään yli viikkoon (tai olen yrittänyt, mutta kaikki tulee ylös) ja painokin oli tippunut muutamassa viikossa useamman kilon. Hemoglobiini on romahtanut ja verenpaineet koholla. Koitan kyllä pysyä positiivisena, mutta koko ajan ei vaan jaksa. Välillä olen jo hiukan paremmalla fiiliksellä ja seuraavassa hetkessä romahdan jo totaalisesti. Yleensä tämä tapahtuu kun esikoinen ei ole paikalla - hän on tärkein tukipilarini nyt.



En oikein vieläkään tiedä mitä tehdä. Yhä välillä toivon etten raskaana olisikaan ja vaikka nämä tunteet ovat hiukan helpottaneet, tulee välillä pintaan jopa suoranaista vihaa, että elämäni on nyt pilalla jne... Koen valtavasti syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta.

Minulle kävi samalla tavalla kuin sinulle ap! Vauva on nyt 6 kk ikäinen. Helppoa ei ole vieläkään, mutta pahin painajainen on väistynyt. Rakennan omaa elämää minulle ja vauvalle. Pärjäämme oikein hyvin. Toivon sinulle tässä hetkessä ennen kaikkea kärsivällisyyttä ja uskoa siihen, että asiat muuttuvat paremmaksi. Mikään tunne ei ole kielletty. Ei ole ihme, että tunteet vauvaa ja vähän kaikkea kohtaan ovat nyt sekaisin. Siitä ei kannata panikoida, ne ovat vain tunteita. Sinusta tulee vielä todella hyvä äiti vauvallesi. Ota rauhallisesti, luota tulevaisuuteen, luota itseeesi! Sinulla ja lapsellasi on vielä hyvä elämä edessä. Kuten minullakin ja vauvallani! Kaikkea hyvää ja iso halaus!

[quote author="Vierailija" time="11.01.2015 klo 11:17"]Miten tässä kävi? Tuliko vauvastakin jätti niin kuin isästään vai "normaalikokoinen"? Joutuuko mennä jättikouluun parin vuoden päästä ja haluaako isä sukuineen kasvattaa jättinä? Voimia!
[/quote]

Haaaaaaaaaaaaaaaahhhhhaaaaaaaahhh

xxx

[quote author="Vierailija" time="11.01.2015 klo 17:44"]

xxx

[/quote]

kkkk

[quote author="Vierailija" time="11.01.2015 klo 16:16"]

Voisinpa auttaa, samankaltaisen tilanteen kokenut ja asun pks.

[/quote]

Varmaan n. 3,5 vuodessa asiansa saanut kuntoon... Kannattaisiko katsoa ketjun alkamisvuosi tarkemmin?

2

Mulle kävi samanlailla... Olin muutaman päivän suorastaan psykoosissa ja toivoin vaan että raskaus menisi kesken tai jotain. Vasta kun lapsi oli yli vuoden, katkeruus oli häipynyt siinä määrin että suhde lapseen normalisoitui.



Rankkaa oli. Voimia ihan hirveästi sulle!!!

Uskon että selviäisin jos olisin nyt yksin, mutta minulla on esikoinen hoidettavana. Toisaalta hän on juuri se syy jolla päiväni jaksan - edes jotenkuten.



Jos nyt lähden vähän analysoimaan niin tuntuu että tunteeni esikoista kohtaan ovat syventyneet ja sitten taas vatsassa mylläävä vauva aiheuttaa lähes inhon väristyksiä.



Olen ollut aiemmin tulevasta lapsesta aivan haltioissani ja intoillut kun sitten meillä on pikku prinssin lisäksi pieni prinsessa ja pääsen puuhaamaan myös tyttöjenjuttuja.



Nyt lapsi on muuttunut mielessäni kuin sukupuolettomaksi olioksi, jota en halua. Aikaisemmin hän oli "meidän tyttö", nyt "se". En pidä itsestäni ja koen kamalasti syyllisyyttä näistä tunteista, mutta ihan rehellisesti toivon etten olisi raskaana ja voisin jatkaa elämää kaksin esikoisen kanssa.



ap

Kovasti voimia. Minulle kävi samanlailla, olin rv14 kun mies halusi erota ja muutti vain pari kuukautta eron jälkeen uuden naisen luokse asumaan. Oli ilmeisesti tämä nainen valmiiksi katsottuna ja kun ovat samassa työpaikassa. :/ Nyt minulla rv36 ja alku oli todella rankkaa, jouduin syömään aluksi ahdistukseen lääkettä että sain nukuttua. Mutta päivä kerrallaan ja nyt jo tuntuu helpottavan. Minulla ennestään 2,5vuotias tyttö jonka ansiosta olen jaksanut eteenpäin. Rankimpia ovat viikonloput kun silloin istun vain kotona yksin tai tyttöni kanssa riippuen onko tyttö isällänsä vai minulla. Kavereilla on perheet tai baari-elämä joten viikonloput menee yksin kotona. Välillä tuntuu päässeensä jaloilleen ja sitten taas tulee takapakkia ja ei jaksa kuin itkeä omaa tilaansa. Mutta siitä pääsee aina vain nopeammin yli. Jonain päivänä varmasti helpottaa. Kovasti voimia sinulle.