Lue keskustelun säännöt.
Poikalapset ärsyttävät suunnattomasti, miten pääsisi eroon tällaisesta?
28.09.2011 |
Minä olen naisvaltaisesta suvusta. Poikalapsia on vain muutama. Olen aina pelännyt että saisin pojan, se varjosti pahasti myös ensimmäistä raskauttani. Oikein näin silmissäni 15 vuoden kuluttua lökäpöksymörisijän sohvalla makaassa ja ikävä mielihän siitä tuli.
Kun tulin raskaaksi ja kuulin odottavani tyttöä, olin valtavan onnellinen. Olin aina nähnyt itseni kahden tytön äitinä ja lettipäät mielessä lentelinkin ilon ja onnen kukkuloilla mieheni kanssa koko raskausajan siitä eteenpäin kun sain kuulla sukupuolen.
Toinen raskaus olikin sitten aivan kauhea, jotenkin hirveämpi pelko pojasta kuin ensimmäisellä kerralla. En mitenkään voinut kuvitella tyttärelleni veljeä. Pojat ovat äänekkäitä, riehuvat, kiljuvat ja resuavat testosteronin voimin aamusta iltaan. Ajattelinkin, että miten kestän kun on pieni tyttö ja siihen vielä yksi riehuja päälle.
No, olin onnekas ja saimme toisenkin tytön. Lapset ovat nyt 6 ja 8 vuotiaat. Välillä herään vieläkin yöllä onnentunteeseen ja käyn katsomassa pellavapäitä, he ovat niin suloisia kiharatukkia että sydämeen koskee kun katson heitä. Jos uskoisin jumalaan, ristisin käteni ja kiittäisin. Nyt en tiedä ketä kiittää mutta kiitollinen olen.
Sisareni sai pojan samaan aikaan kun minä toisen lapsen. Hänellä oli ennestään kaksi tyttöä joten kolmas lapsi oli periaatteella "ihan sama kumpi". Hän on ainoa suloinen ja mukava poika jonka tunnen. No, on hänelläkin testosteronia liiankin kanssa mutta sopii siinä mielessä yhteen suvun tyttöjen kanssa että ovat kaikki pelkäämättömiä, reippaita ja riehakkaita. Olen tutustunut siis yhteen poikalapseen ja toiseen vielä ystäväni kautta mutta yhä tuntuu siltä, että en pysty heitä ymmärtämään enkä osaisi kasvattaa.
Mieheni on erittäin ylpeä tyttäristään, hänelläkin oli ollut aina haave saada tyttöjä joten siinä mielessä toiveemme osuivat yksiin. Miehelläni on kasvatusvastuu melko suurelta osin, sillä työasiamme olemme hoitaneet niin että isä on muutaman vuoden kotona. On hauska seurata miten isä kasvattaa tyttöjään, aika miehistähän se välillä on mutta ei haittaa mutta uskon että tytöistäni kasvaa rohkeita ihmisiä.
Nyt heräsin ajatukseen, että onhan miehenikin ollut lapsena poika. Ja kasvanut ihan täyspainoiseksi isäksi ja mieheksi:-) Aloin miettiä mistä tämä suorastaan inho poikalapsia kohtaan tulee. Samalla on epämiellyttävä ajatus, että lapseni olisivatkin olleet poikia. Olisinko voinut heitä rakastaa samalla tavalla kuin näitä toivetyttöjä. Vaikka vastausta ei voi tietää, vaivaa tämä minua. Kertokaapa siis, miten poikalapsia oppisi sietämään ja ennenkaikkea ymmärtämään? Heitä kun on nuo muutamat ympärilläni ja siis pakkokin. Ja tuovathan omat tyttäret joskus poikakavereitaan kotiin.
Ja miten totuttaa tyttäreni leikkimään poikien kanssa? Onneksi vain siis yhdellä tutulla on samanikäinen poika, mutta vaikka tyttärilläni on autot, star wars välineet, ritarimiekat, lohikäärmepuvut, teknolegot ja paljon muuta "poikakamaa" ei leikkejä silti tunnu syntyvän. Keskenään leikkivät mutta eivät kyläilijän kanssa.
Kaikkein kamalinta on kun poikia saapuu kylään ja he riehaantuvat niin että lelut lentää seinille. Tyttöni ovat tottuneet pitämään huolta leluista eikä eikä tietenkään kivaa jos lempipehmot toimivatkin pommeina tai sylvanialaiset tallataan palasiksi riehuessa. Eli kyllä tämä poikakammo aiheuttaa pulmia ja tarvitsen rakentavia ehdotuksia miten käsitellä asiaa.
Korostan, että en tietoisesti ja puheissa siirrä ajatuksiani lapsilleni, mutta lapset ovat viisaita ja huomaavat takuulla että en ole luonteva poikalasten kanssa vaikka yritänkin. En halua heistä mitään vahvoja feministejä vaan kykeneviä tiimityöhön joten neuvoja kaivataan.
Kommentit (104)
apua on sulla kyllä ongelmia,sun ei ois pitänyt hankkiutua raskaaksi alkuunkaan kun tommoset paineet on,minulla on poika lapsi ja olen poika valtaisesta suvusta ja silti en pidä tyttölapsia mitenkään alempiarvoisina päinvastoin lapsi ku lapsi,kaikkihan sen tietävät ketkä hankkiutuvat raskaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tai vastaavasti (sairaan tuntuinen) pakkomielle. En osaa selittää kirjoitustasi mitenkään muuten. Kokemuksesi on TODELLA epätavallinen. Tuo ei kuullosta sellaiselta normaalilta äidin toiveelta saada tyttö. Sinulla on poikaKAMMO.
JOs olisin sinä, niin menisin psykologille tai psykiatrille. Ihan silkasta mielenkiinnosta selvittämään, mistä moinen poikakammo johtuu.
Itselläni on kaksi tyttöä: esikoinen ekaluokkalainen, rauhallinen ihana tyttö. Pikkusiskonsa valloittava, määrätietoinen ja kovaääninen -ja ihana kuin mikä. Ensimmäisen kohdalla toivoin salaa, että tyttö olisi, toisen kohdalla olisin ollut riemuissaan pojasta. Mutta molemmilla kerroilla on ollut satavarma olo, että kumpi tahansa sieltä tulee, niin en voi olla rakastamatta sydämeni pohjasta saakka.
Ja vielä kysymys: onko sinulla itselläsi veljiä? Mitä äitisi ja isäsi, sukulaiset yms. ovat puhuneet pojista?
Millaisia kokemuksia sinulla on lapsena ollut pojista? Onko joku poika tehnyt sinulle joskus jotain pahaa?
Älä loukkaannu, voi olla kaukaa haettuja kysymyksiä, mutta jotain tuon kaiken taustalla on.
Itsesi takia toivon, että vapaudut näkemään, että ne poikalapset on aivan yhtä ihania kuin tytötkin!! Opettajana yläkoulussa/lukiossa monesti olen miettinyt monesta pojasta, että olisin NIIN YLPEÄ, jos tuo olisi minun poikani! Niin fiksuja, hauskoja, sydämetsulattavia tyyppejä siellä on!
miehistä sellainen kokemus, että heihin ei voi luottaa. Hän on siis pettynyt heihin jollain lailla, ollut joko koulukiusattu, ei ole koskaan kokenut kelpaavansa isälleen tai muille miehille jne. Ei tuollainen kammo puolta ihmiskuntaa kohtaan ole enää tervettä, vaan neuroottista. Joku iso pettymys tuon taustalla on. Ap:hän puhuu miehistä kuin jostain toisesta rodusta, jota hänellä on kova tarve halveksia. Halveksunnan takana yleensä on oma kokemus torjunnasta tai pelosta.
Luulisi etta olisi tullut vastaan aikaisemmin kun lapset olivat pienempia, eivatko tyttosi kykene 6-ja 8-vuotiaina itse etsimaan kavereita itselleen, niita TYTTOJA? Kun sinun pitaa poikia viela katsella?
En tarvitse psykologia, kuten ei monet muutakaan tällä palstalla normista poikkeavia mielipiteitään kertovat. Kyllä kuulkaas äitiyteen kuuluu monia ihmeellisyyksiä, ettekös ole jo hoksanneet jos tällä palstalla olette usein että hyvin monet tilittävät esimerkiksi sitä kuinka lapsen seinään heittäminen on käynyt mielessä, kuinka synnytys pelottaa, kuinka teini ärsyttää jne.
En myöskään usko että olisi mitenkään poikkeuksellisesta narsistisesta piirteestä kysymys. Olen saanut hyvin paljon palautetta esimerkiksi työssäni empaattisuudesta ja kyvystä ymmärtää erilaisuutta. Tietysti on ihanaa, että tytöt muistuttavat minua monessa asiassa, mutta ihailen heissä myös piirteitä jotka tulevat suvusta tai mieheltäni suoraan.
Se miksi nostan esille naisen tarvetta saada tyttö on tietysti luonnollista, siitähän tässä koko aloituksessani on kyse. Ja asiasta on myös paljon tutkimuksia ja selvityksiä, joita olen vuosien varrella lukenut.
Enkä herännyt tähän asiaan nyt, jos tuo yksi aloittaja joka tätä ihmetteli lukisi koko aloitukseni, huomaisi että kerroin siinä että heräsin POHTIMAAN tätä syvemmin vasta nyt.
Ei siis vieläkään mitään erityisen valaisevaa ole tullut tässä ketjussa, lukuunottamatta muutamia jotka ovat kertoneet omasta tyttö/poikalapsen halustaan.
Jään edelleen odottamaan. Ehkä tämä on vain tavallista, sellaista mitä monet kokevat eikä mitään syvällisempää psykologistakaan selitystä ole. Mutta eihän sitä tiedä mitä nämä ketjut poikivat, usein kiihkeän keskustelun ja myös solvaavien kommenttien avulla herää ajatuksia, jotka johtavat johonkin oivallukseen:-)
... kuten "mene hoitoon" kuin oikeasti pohtia asioita rakentavasti. Minua on usein ihmetyttänyt näissä palstan ketjuissa juuri se, miten herkästi äidit vain heittävät kommentin jolla halutaan kuitata kirjoittaja jotenkin vajaamieliseksi sen sijaan että yritettäisiin keskustella kohtuu asialliselta pohjalta.
Olen korkeakoulututkinnon omaava, vaativassa tehtävässä oleva, ulospäinsuuntautunut, tavoitteellinen ja yleisesti ottaen kelpo kansalainen. Teen työtä lasten hyväntekeväisyyden parissa, teen aloitteita ja olen yhteydessä viranomaisiin sekä lehtiin jos jokin asia vaatii sitä lasten etujen nimissä. Jos poikalapsi joutuu jonkin onnettomuuden tai väkivallan kohteeksi, tekee se yhtä pahaa kuin tyttölapsenkin kaltoin kohtelu. Mutta ei tämä silti muuta sitä tosiasiaa, että pelkäsin todella kovasti poikalapsen saamista ja olin äärimmäisen helpottunut kun sain toivomani tytöt.
Se että asia vaivaa, on mielestäni tervettä. Se ei olisi, että joka paikassa näyttäisin tämän ennakkoluuloni ja epäluuloni ja enkä pohtisi asiaa mitenkään. Pystyn siis toimimaan poikien kanssa ihan tavallisesti, mutta ei se poista sitä että ajatuksissani he eivät ole tyttöjen kanssa samalla viivalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle olivat pojat myös vieraita, en tuntenut heitä hyvin lapsena ja vierastin heidän leikkejään. Itsellä vain sisko. Esikoinen oli tyttö ja voi sitä onnea, ja salaa toivoin että tulisi toinenkin tyttö. No toinen oli poika, ja voi että rakastuin heti häneen! On ollut ihanaa tutustua siihen poikamaisuuteen ja katsoa hänen kehitystään nimenomaan poikana. Tunnen enemmän läheisyyttä mieheni kanssakin, kun pääsen tutustumaan näin poikien maailmaan ja ymmärrän sitten tavallaan miestänikin paremmin. Se poikalapsen riehakkuus on äidin silmissä vain suloista ja hienoa, ajattelen että hän on minun pieni "sankarini ja ritarini" ja olen ylpeä, kun hänestä kasvaa vähitellen iso mies. Pojat osoittavat rakkautensakin rajusti ja tunteet palaen, äidin ja pojan suhde on erilainen kuin tytön ja äidin. Pojan äitinä on myös tavallansa rentoa olla koska ei näe niin selvästi omia huonoja piirteitään kuin tyttärestä. Kumpikin lapsi on rakas meidän perheessä ja nimeomaan tyttönä ja poikana.
t. maailman ihanimman poikalapsen äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos hienosta viestistä, nyt vasta huomasin sen. Tässä on niin paljon kommentteja ettei ehdi ihan heti kaikkea lukeakaan.
Mutta siis sinä joka olit toivonut toisestakin tyttöä mutta sait pojan. Kuvasit hienosti poikien erilaisuutta tyttöihin nähden. Ehkä aivan hieman aavistin, millaisia poika-äiti suhteet voivat olla. Arvasinhan, että kyllä ahkerasti viestejä lukemalla saa ajatuksia. Kirjoitit viisaasti.
Olin/olen itse hukassa itseni kanssa ja jos olisin myöntänyt asian itselleni niin poikaa salaa toivoin ehkä, mutta tyttö tuli ja kuinka ihana lapsi hän onkaan, rauhallinen harkitseva, kaunis soma pieni tyttö jollaista en olisi ikinä uskonut saavani. Ja kyllä olisin niin onnellinen jos yksi terve pieni poikalapsi tähän perheeseen kuitenkin vielä tulisi, molempi parempi mutta tulee mitä tulee, tärkeintä että tulee :). Alun perin pelkäsin kovasti "joutuvani" tytön äidiksi koska olen kokenut vaikeaksi oman äiti-tytärsuhteeni ja mielestäni naisena olo ei ole niin helppoa mutta ei kai se miehenä olokaan aina niin helppoa liene...ja niinhän siinä sitten kävi että siperia opettaa ja olen ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen. Olen lähinnä hämmästynyt miten tuo tytön saaminen on joillekin naisille niin iso juttu? Itse olen hyvin "girly girl" mutta tyttö ei ollut minulle mikään pakkomielle kun ymmärrän hyvin ettei lapsi kuitenkaan ole sellainen kun ennalta kuvittelee -omanikin on huomattavasti ihanampi mitä koskaan olisin uskaltanut ajatellakaan :) Jälkeenpäin olen miettinyt että onkohan itseni kaltaisia naisia muitakin jotka todella olisivat toivoneet poikaa? Tai miehiä jolla toiveissa tyttövauva?
nim. tyttövauvan äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on luonnollista, nainen joka ei halua tyttöä on jotenkin hukassa naiseutensa kanssa.
Ei tuokaan kovin asiallista ole.
Itse en ole koskaan halunnut tyttölasta ja olen ns. naisellinen nainen. Jos minut näkee housuissa, olen joko ratsastamassa tai talli/navettatöissä.
Meikkaan, laitan itseäni, olen arvoiltani aika 50-lukulainen, vaikka käynkin töissä enkä hoida kotia ja lapsia täysin yksin.
Jotenkin vain kammoan ajatusta tytöstä teininä ja alakoululaisena. Minua kiusannut tyttöjoukko on luultavammin tuon kammon takana.
Siltikin, olen erittäin sinut itseni ja naiseuteni kanssa.
Sinun ajatusmaailmassasi on taas parantamisen varaa kun tuollaisia "totuuksia" latelet.
ap:n aloitus oli aivan suoraan omista ajatuksistani :) Olen vieläpä lähes samanlaisessa tilanteessa sukulaislapsia myöten. Olen monesti tuntenut tästä syyllisyyttä ja miettinyt syitä tähän poikien vierastamiseen. Tytöt vaan herättävät suojelu- ja hoivaamisvaistot paremmin. Suhde omaan isääni on loistava, minulla on läheiset välit veljeeni ym.. tässä ei siis ole takana mitään selittävää mies/poika-suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sellainen lantiofarkku-läskimakkara-napapaita-finninaama-blondattu kuiva fleda, mauttomasti meikattu naama, joka vielä vittuilee äidilleen ja syyttää kaikesta siellä sohvallasi näyttää.
Yläkoulun opena olleena kokemusta siitä, että tytöt ovat murkkuina kyllä kauheampia kuin pojat.
Ja heille, jotka tulevat nyt vittuilemaan, että on siinäkin yläkoulun ope, niin tiedoksi, että olen jo vaihtanut alaa:D
ja lähiympäristössä on poikia ollut riittämiin, ja myöntää täytyy, että minuakin on ottanut päähän poikien tapa mölistä, riehua päättömästi, rikkoa, pörrätä autoilla ja lyödä miekoilla... eli juuri tuo testosteronimekkalointi. Lisäksi pojat tuntuvat saavan enemmän idioottimaisia ideoita tyyliin "kiivetäänpä katolle" tai "katsotaan mitä nallen sisällä on". Siis kyllähän tytöistäkin ääntä lähtee ja heissä vauhtia riittää, mutta pojissa tuo näyttää olevan potenssiin 2.
Nyt tytöt ovat kaikki jo teinejä ja olen havainnut mukavan asian: 10 vuoden takaisista mölyapinapojista on kasvanut ihastuttavia herrasmiehiä.
Aplodit vanhemmille ja hyvälle kasvuympäristölle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että nykyteinit etenkin ovat aivan kamalaa katsottavaa, tytöt vielä ällöttävämpiä kuin pojat. Mutta kyse ei ollutkaan siitä, vaan jotenkin tästä "sisäsyntyiseltä" tuntuvasta vierastuksesta poikia kohtaan. Näin sen ainakin tulkitsin. Ihan samalla tavalla kuin ap, olen niin onnellinen kahdesta tytöstäni ja usein ajattelen, että kuinka olisi käynyt jos olisin saanut poikia. Toisaalta toivoisin saavani vielä pojan, jotta tämä vierastus häipyisi. Uskon, että se häipyisi kun oppisin rakastamaan edes yhtä poikalasta.
ja onneksi et ole poikaa saanut, jäät paitsi kaikesta siitä suuresta rakkaudesta, jota pieni poikasi olisi sinulle antanut. Oikein sinulle, et olisi poikaa ansainnut. Toivottavasti tyttäresi eivät myöskään koskaan saa poikia, näin et tule koskaan kokemaan isoäitinä sitä suurta riemua pienistä, ihanista pojista.
Järkyttävää.
Olin/olen itse hukassa itseni kanssa ja jos olisin myöntänyt asian itselleni niin poikaa salaa toivoin ehkä, mutta tyttö tuli ja kuinka ihana lapsi hän onkaan, rauhallinen harkitseva, kaunis soma pieni tyttö jollaista en olisi ikinä uskonut saavani. Ja kyllä olisin niin onnellinen jos yksi terve pieni poikalapsi tähän perheeseen kuitenkin vielä tulisi, molempi parempi mutta tulee mitä tulee, tärkeintä että tulee :). Alun perin pelkäsin kovasti "joutuvani" tytön äidiksi koska olen kokenut vaikeaksi oman äiti-tytärsuhteeni ja mielestäni naisena olo ei ole niin helppoa mutta ei kai se miehenä olokaan aina niin helppoa liene...ja niinhän siinä sitten kävi että siperia opettaa ja olen ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen. Olen lähinnä hämmästynyt miten tuo tytön saaminen on joillekin naisille niin iso juttu? Itse olen hyvin "girly girl" mutta tyttö ei ollut minulle mikään pakkomielle kun ymmärrän hyvin ettei lapsi kuitenkaan ole sellainen kun ennalta kuvittelee -omanikin on huomattavasti ihanampi mitä koskaan olisin uskaltanut ajatellakaan :) Jälkeenpäin olen miettinyt että onkohan itseni kaltaisia naisia muitakin jotka todella olisivat toivoneet poikaa? Tai miehiä jolla toiveissa tyttövauva?
nim. tyttövauvan äiti
Mulla ei vielä ole lapsia, mutta jos niitä tulee, niin toivoisin poikaa ja vähän pelottaa, että entä jos se olisikin tyttö. Mullakin on hankalaksi kokemani äitisuhde, ja jotenkin ajattelen, että poikalapsen kanssa saisi lähteä liikkeelle "puhtaalta pöydältä". Varmaan tällaiset ajatukset kuitenkin haihtuisivat, jos sen tytön saisin, kuten sinullekin kävi...
Oletko S.E.I.J.A taas keskuudessamme?
Kuten sinä joka sanoit että vähän kauhistuit poikavauvaa mutta hänestä tuli sinulle todella rakas. Näin varmasti olisi käynyt minullekin lopulta, olen kuullut tällaisia tarinoita paljonkin. Mutta silti kaivelee, että kuinkahan syvä tämä kammoni oikein on ja olisinko sittenkään osannut päästä siitä. Mutta sitä on turha miettiä kun ei tiedä.
Myös nro 15, kiitos kun olit asiallinen. En kirjoittanut tätä jotta saisin niskaani poikalasten puolustajat. Täällähän oli mm. jokin aika sitten ketju jossa kauhisteltiin tyttölapsia eikä käynyt mielessäkään ryhtyä haukkumaan noita ihmisiä. Ymmärsin kammon niin hyvin kun itselläni on sama tilanne, kohteena vain poika.
Miehelläni on vahva itsetunto, hän on hyvä isä ja kasvattajana loistava! Kuolleista lapsista minulla ei ole kokemusta kuin ystäväpiiristä, olen syvästi surullinen että joku ketjussa olisi menettänyt kaksi lastaan. Mutta eihän ihminen omia mietteitään voi aina verrata maailman kauheuksiin, jokainen kokee oman elämänsä suhteuttuna omana kokemusmaailmaansa.
Lapsettomuudesta kommentoinkin jo, ettei se ollut kohdallani lainkaan käänne että olisin alkanut ajatella "ihan sama kumpi on" periaatteella.
Tyhmä en ole, en ala luetella todisteita kun se olisi niin tyhmää:-)
Lapsistani on kasvamassa riehakkaita tyttöjä, tasa-arvoisia, itseensä luottavia, luovia ja urheilullisia ihmisen alkuja ovat molemmat.
Voi voi kun täällä on niin paljon kapeakatseisia ihmisiä. Äitiyteen kuuluu monenlaisia tunteita ja skaaloja. Minun poikalapsikammoni on yksi sellaisista ja pyysin rakentavia neuvoja. Toivottavasti niitä löytyy vielä lisääkin.
"Poikalasten puolustelijat" ?!!! LASTEN!!! ne on ihmisiä oli mitä sukupuolta tahansa!!! LAPSIA! Kyllä, äitiyteen kuuluu paljon tunteita, minäkin muistan miten väsymyksissäni koin myötätuntoa lapsensa surmanneisiin, hain apua.
Jos sinä koet noin syvää inhoa viatonta lasta kohtaan, mahdollisesti myös omaasi SUKUPUOLEN takia, olet ehdottomasti pienen tenkkapåån tarpeessa. Noin vahvat ja irrationaaliset tunteet vaikuttavat väkisin myös tyttäriisi ja heidän elämään, eikä kenenkään pitäisi tarvita kasvaa noin kieroon.
Teini-iässä tytöt on varsinaisia pissiksiä ja hankalia.
Pojat paljon helpompia teineinä, kuin tytöt.
Olen muuten työskennellyt teinejen kanssa.
Poikien kanssa oli helppoa ja mutkaton jutella.
Pojat on riahakkaampia, mutta tytöt taas sosiaalisesti hyvin ilkeitä.
Tytöt kyräilee jotain asiaa pitkään ja pojat unohtavat riidat 5 minuutissa.
Mulla 2 poikaa ja en tyttöihin heitä vaihtaisia.
Suloisia pellapäitä hekin ovat, vaikka toinen jo esiteini.
Mua ihan oikeesti pelottaa, että jonkun poikalapsi joutuu olemaan sinun kanssasi.
Niin mulle lapsi on lapsi ja tykkään hänestä, jos tykkään. Siinä ei sukupuoli vaikuta asiaan.
on sydänjuuriaan myöten jees-naisia. Heille on aina tärkeää, että kaikilla on hyvä mieli ja kaikilla on kivaa. He ovat usein ihan hirveän huolissaan siitä, että ovatko kaikille mieliksi ja tykkäävätkö kaikki heistä koko ajan. Sellaiset asiat, kuten kova ääni, särmikkäät persoonat ja ihan normaali, ihmiselämään kuuluva aggressiivisuus ovat heille kauhistus, koska heillä ei yksinkertaisesti ole mitään mallia siitä, miten näissä tilanteissa toimia ja miten käsitellä omaa tai toisten aggressiivisuutta. Heillä ei ole olemassa välineitä sellaiseen käytökseen, jossa ollaan yhtä aikaa sekä lujia auktoriteetteja että lempeitä ja rakastavia, ja sellaista joidenkin poikien kanssa tarvitaan. Siksi hyvä poika on jees-naisen mielestä kiltti ja hiljainen, siis VAARATON poika. Sellainen, jonka kanssa pärjää olemalla itse mukava.
Jees-naiset eivät ole ikinä oppineet, miten aggressiota käytetään tässä elämässä rakentavasti ja asioiden viemiseksi eteenpäin, koska he pääosin välttelevät kaikkia ristiriitoja ihmisten kesken. Heillä on alitajiunen tapa ajatella, että kun on kiltti, kiva, ahkera ja tunnollinen, niin hyvät asiat elämässä SAADAAN eikä ole luvallista OTTAA niitä. Ja näinhän miehet juuri tekevät; eivät he jää odottelemaan, vaan ottavat sen minkä haluavat, aivan itsestäänselvästi. Ei ihme, jos jees-naista harmittaa, että jotkut uskaltavat olla tuollaisia jo ihan pieninä (poikina).
Ihan ap:n oman itsetuntemuksen vuoksi voisi olla hyvä miettiä sitä, mikä poikien riehumisessa on niin kamalaa. Mitä tunteita se oikeast herättää? Sillä en usko, että se tunne on inho. Enemmän se voi olla pelkoa, epävarmuutta, avuttomuutta tai mitä muuta vain. Sen nimeäminen jo auttaisi.