Lue keskustelun säännöt.
Poikalapset ärsyttävät suunnattomasti, miten pääsisi eroon tällaisesta?
28.09.2011 |
Minä olen naisvaltaisesta suvusta. Poikalapsia on vain muutama. Olen aina pelännyt että saisin pojan, se varjosti pahasti myös ensimmäistä raskauttani. Oikein näin silmissäni 15 vuoden kuluttua lökäpöksymörisijän sohvalla makaassa ja ikävä mielihän siitä tuli.
Kun tulin raskaaksi ja kuulin odottavani tyttöä, olin valtavan onnellinen. Olin aina nähnyt itseni kahden tytön äitinä ja lettipäät mielessä lentelinkin ilon ja onnen kukkuloilla mieheni kanssa koko raskausajan siitä eteenpäin kun sain kuulla sukupuolen.
Toinen raskaus olikin sitten aivan kauhea, jotenkin hirveämpi pelko pojasta kuin ensimmäisellä kerralla. En mitenkään voinut kuvitella tyttärelleni veljeä. Pojat ovat äänekkäitä, riehuvat, kiljuvat ja resuavat testosteronin voimin aamusta iltaan. Ajattelinkin, että miten kestän kun on pieni tyttö ja siihen vielä yksi riehuja päälle.
No, olin onnekas ja saimme toisenkin tytön. Lapset ovat nyt 6 ja 8 vuotiaat. Välillä herään vieläkin yöllä onnentunteeseen ja käyn katsomassa pellavapäitä, he ovat niin suloisia kiharatukkia että sydämeen koskee kun katson heitä. Jos uskoisin jumalaan, ristisin käteni ja kiittäisin. Nyt en tiedä ketä kiittää mutta kiitollinen olen.
Sisareni sai pojan samaan aikaan kun minä toisen lapsen. Hänellä oli ennestään kaksi tyttöä joten kolmas lapsi oli periaatteella "ihan sama kumpi". Hän on ainoa suloinen ja mukava poika jonka tunnen. No, on hänelläkin testosteronia liiankin kanssa mutta sopii siinä mielessä yhteen suvun tyttöjen kanssa että ovat kaikki pelkäämättömiä, reippaita ja riehakkaita. Olen tutustunut siis yhteen poikalapseen ja toiseen vielä ystäväni kautta mutta yhä tuntuu siltä, että en pysty heitä ymmärtämään enkä osaisi kasvattaa.
Mieheni on erittäin ylpeä tyttäristään, hänelläkin oli ollut aina haave saada tyttöjä joten siinä mielessä toiveemme osuivat yksiin. Miehelläni on kasvatusvastuu melko suurelta osin, sillä työasiamme olemme hoitaneet niin että isä on muutaman vuoden kotona. On hauska seurata miten isä kasvattaa tyttöjään, aika miehistähän se välillä on mutta ei haittaa mutta uskon että tytöistäni kasvaa rohkeita ihmisiä.
Nyt heräsin ajatukseen, että onhan miehenikin ollut lapsena poika. Ja kasvanut ihan täyspainoiseksi isäksi ja mieheksi:-) Aloin miettiä mistä tämä suorastaan inho poikalapsia kohtaan tulee. Samalla on epämiellyttävä ajatus, että lapseni olisivatkin olleet poikia. Olisinko voinut heitä rakastaa samalla tavalla kuin näitä toivetyttöjä. Vaikka vastausta ei voi tietää, vaivaa tämä minua. Kertokaapa siis, miten poikalapsia oppisi sietämään ja ennenkaikkea ymmärtämään? Heitä kun on nuo muutamat ympärilläni ja siis pakkokin. Ja tuovathan omat tyttäret joskus poikakavereitaan kotiin.
Ja miten totuttaa tyttäreni leikkimään poikien kanssa? Onneksi vain siis yhdellä tutulla on samanikäinen poika, mutta vaikka tyttärilläni on autot, star wars välineet, ritarimiekat, lohikäärmepuvut, teknolegot ja paljon muuta "poikakamaa" ei leikkejä silti tunnu syntyvän. Keskenään leikkivät mutta eivät kyläilijän kanssa.
Kaikkein kamalinta on kun poikia saapuu kylään ja he riehaantuvat niin että lelut lentää seinille. Tyttöni ovat tottuneet pitämään huolta leluista eikä eikä tietenkään kivaa jos lempipehmot toimivatkin pommeina tai sylvanialaiset tallataan palasiksi riehuessa. Eli kyllä tämä poikakammo aiheuttaa pulmia ja tarvitsen rakentavia ehdotuksia miten käsitellä asiaa.
Korostan, että en tietoisesti ja puheissa siirrä ajatuksiani lapsilleni, mutta lapset ovat viisaita ja huomaavat takuulla että en ole luonteva poikalasten kanssa vaikka yritänkin. En halua heistä mitään vahvoja feministejä vaan kykeneviä tiimityöhön joten neuvoja kaivataan.
Kommentit (104)
On sinulla murheet.
Oletko koskaan ajatellut, että vaikka suloisista pellavapäisistä tyttäristäsi ei tulisikaan "sohvalla makaavia lökäpöksymörisijöitä", heistä voi tulla kikattavia teinipissiksiä, jotka tulevat raskaaksi 15-vuotiaana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en tiedä miten eroon pääsisit, mutta ymmärrän tunteen. itselläni poikia ja puolestaan tyttölapset ärsyttävät :D
Ettekö te voi oikeasti uskoa, että poikalapsi ei todellakaan ole keskimäärin naisen toive? Tiedän paljon äitejä, jotka ovat rehellisesti myöntäneet että ellei olisi saanut tyttölasta, olisi elämä jäänyt vajaaksi.
Tämä on luonnollista, nainen joka ei halua tyttöä on jotenkin hukassa naiseutensa kanssa.
Mitä se haittaa jos inhoaa poikalapsia? Tai tyttölapsia? Sehän on hyvä jos itselle ei niitä ole tuurilla tullut eli on saanut ne jotka toivoikin.
Tytöt ja pojat tottuvat toisiinsa päiväkodissa ja koulussa, ei äidin tarvitse syyllistää itseään jos ei oikein tunnu luontevalta ihastella kavereiden poikalapsia. Pääasia että omat lapset ovat niitä maailman ihanimpia, näin se vaan on.
Pojat ja tytöt ovat ennen kaikkea ihmisiä, enemmän varmaan samanlaisia kuin erilaisia. Ainakin yrittäisin sinuna välttää viestittämästä tyttärillesi, että pojat ovat erilaisia tai erikoisia. Esim. poikakaveriksi ei suinkaan tarvitse valita örisevää testosteronia huokuvaa machoa, vaan voi valita myös rauhallisen ja hiljaisen. Onkohan sinulla liikaa ennakkoasenteita?
Myönnän, että itsekin olen ajatellut kammoten murkkuikäisiä poikia, mutta yhtä lailla se epävarmuus huokuu sen ikäisistä tytöistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla voi olla kotisohvalla muutaman vuoden päästä teinipissismurkkutyttö, joka haistattaa vitut äitillään, nakkaa barbien seinään ja lähtee nauttimaan pussikaljaa kylälle.
Samaan aikaan toisaalla rauhallinen teinipoika lukee läksyt, siivoaa huoneensa, käy perheen koiran kanssa lenkillä ja lähtee kavereitten kanssa heittelemään koripalloa koulun pihalle.
Kumpi ois kivempi?
vauvat on ihania oli ne sitten kumpia vaan, mutta sellaiset 4-12 vuotiaat pojat on suurin osa ärsyttäviä!! En kestä riehuntaa ja mekastusta ja niitä idiootti juttuja.
Luulen että tää on kyllä ihan kasvatuksesta johtuva juttu, tapasin nimittäin just tänään 5v pojan joka oli hyvin rauhallinen ja hyväkäytöksinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävimme lukuisat lapsettomuushoidot läpi ennenkuin meille lapsi suotiin ja siksi minusta tämäntyyppiset keskustelut ovat todella ikäviä. Lapsi on ennenkaikkea YKSILÖ, vasta toissijaisesti sukupuolensa edustaja. Newsflash: on "poikamaisia" tyttöjä, jotka riehuvat kuin pahimmat adhd-pojat, ja on "tyttömäisiä" poikia, joita ei lätkä ja kalastus kiinnosta.
ap:n kaltainen tyhmä ihminen, huh huh..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse poikalapsen äitinä ja kahden menehtyneen tyttövauvan äitinä en voi ymmärtää sinua.
En voi kuin sanoa, että on joillakin mitättömät murheet.
Toiset ei saa eläviä lapsia millään, toiset pelkää koko raskautensa saavansa pojan..Uskomatonta.
Tämä on luonnollista, nainen joka ei halua tyttöä on jotenkin hukassa naiseutensa kanssa.
Onko mieskin, joka ei halua poikaa, jotenkin hukassa mieheytensä kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisarukset leikkii, riehuu, kaveeraa ja riitelee keskenään oli ne tyttöjä tai poikia, sama serkuksilla.
oli vähän samoja ajatuksia pojista, kunnes sain omia! Esikoinen oli tyttö ja kaksi seuraavaa olikin poikia. Muistan yhä kuinka ensimmäinen ajatus oli "voi ei!", kun näin ne pallit synnytyssalissa (joo, tiedän että kuulostaa kamalalta...). Hetki meni tottumiseen mutta kyllä poikani varasti sydämeni varsin nopeasti! Häntä katsoessani tunnen pakahduttavaa onnentunnetta (kuten myös muita lapsiani katsoessa). En luonnollisesti enää pysty ajattelemaankaan elämää ilman noita pojankoltiaisia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuoriutuu ajan myötä kunnon poikatyttöjä, jotka viis välittävät mutsin tyhmistä jutuista :D siinäpä sitä sitten lusikoi soppaansa
Tämä on luonnollista, nainen joka ei halua tyttöä on jotenkin hukassa naiseutensa kanssa.
nimenomaan jompaakumpaa sukupuolta olevan lapsen on jotenkin hukassa naiseutensa kanssa. blaah.
Mutta ajatus teinipojasta mörisemässä älyttömyyksiä oli siis oikeasti aivan kammottava. Teinipissis lapsestani tuskin tulee mutta hankala murrosikäinen ilman muuta, mistä sen tietää.
Ja jos kerran kysyn että millä keinoin pääsisi poikalapsi-inhosta eroon niin mitä minä tänne muuta lataan kuin noita käsityksiäni? Osa on stereotypioita mutta valtaosa omia kokemuksia poikalapsista.
Niin ja tapasinpa kerran tarhaympyröissä äidin, joka oli vielä enemmän sekaisin tästä poikakammosta kuin minä. Hän sai kolmannen lapsen joka oli poika. Oli yrittänyt tyttöä vuosia. Hän näki minun tyttövauvani ja alkoi itkeä tarhan portailla vuolaasti, halusi tyttölapseni syliin ja kertoi minulle aika rankkoja tuntemuksiaan ihan siinä portailla siitä, miten ei enää koskaan voi saada tyttöä kun ei uskalla yrittää jos tulisi vielä poika.
Sama sattui työpaikan tilaisuudessa. Eräs kollegani jolla on kaksi poikaa kyseli minun lapsistani, ihan normaalia small talkia. Minäkin kysyin että onko vielä ajatus tehdä lisää lapsia. Hän sanoi todella painokkaasti, että olisi jos voisi varmasti tietää että se on tyttö.
Nuo ovat vain muutamia juttuja mutta en ole yksin. Että sellaista. Ja tuleekohan niitä asiallisia kommentteja ollenkaan vai pitäisikö jättää tähän? Nimittäin epäasialliset poikalasten äitien kommentit vain meinaavat vahvistaa epäluulojani.
ap
että en ole oikein koskaan välittänyt tyttölapsista. Omastani toivoin poikaa ja esikoinen onkin poika. On erittäin rauhallinen tapaus, ei todellakaan riko tavaroita tai muuta, mitä kuvailit. Toisen lapsen kohdalla kyllä toivoin tyttöä, mutta kuitenkin mietin, että osaankohan olla tytön kanssa luontevasti kuitenkaan. Toinen lapseni on tyttö, eikä kyllä ole kertaakaan käynyt mielessä, että olisipa ollut poika. Kyllä se tyttö äidin sydämestä oman paikkansa otti.
Ei kai auta muu, kuin että tietoisesti yrität muuttaa ajattelutapaasi tai ainakin antaa poikalapsille mahdollisuuden, kaikki eivät ole hurjia riehujia kuitenkaan. Jospa tyttösi saavat joskus poikalapsia, kyllä viimeistään sitten mummuna mieli muuttuu :)
Inhoan sitä juonittelua, seurassa kuiskuttelua, kuka ei mahdu leikkiin mukaan jne. Ja sitä kauhiaa hössöttämistä ja koiraleikkiä kun haukutaan pöydän alla ja tullaan kahvipöytään muka antamaan tassua ja se on niin hassunhauskaa tyttöjen äidin mielestä, että se pitää palkita keksillä.
Pojissa tykkään suoraviivaisuudesta, pihallakin mahtuu vaikka 10 jätkää samaan touhuun. Vauhtia on, mut se pitää ohjata paikkaan ja toimintaan, joka sallittua. Poikien kanssa on myös ihana keskustella, lapsen kavereiden kanssa ollaan pohdittu monenlaista elämänmenoa. 9-11v
Eipä ole kovin asiallisia vastauksia
Ettekö te voi oikeasti uskoa, että poikalapsi ei todellakaan ole keskimäärin naisen toive? Tiedän paljon äitejä, jotka ovat rehellisesti myöntäneet että ellei olisi saanut tyttölasta, olisi elämä jäänyt vajaaksi. Tämä on luonnollista, nainen joka ei halua tyttöä on jotenkin hukassa naiseutensa kanssa.
Tässähän se asiallinen vastaus sitten tulikin? :D
Luulisin, että ap:n ongelma juontuu siitä, että lähipiiriin on aina kuulunut pieniä, ihania, rauhallisia tyttöjä. Mielipiteet voisivat olla ihan toista, jos lähipiiriin olisi kuulunut enemmän pieniä RAUHALLISIA poikia. Minusta tuntuu, että ap on nyt muodostanut oman mielipiteensä liian pienellä otoksella ja yhdistää poikalapset aina automaattisesti riehumiseen. Ehkä olisi ollut hyvä aikoinaan käydä perhekerhossa tms. ja huomata, etteivät ne pojat siellä(kään) seinille hypi, koska niin ei saa tehdä.
Sitäpaitsi, lapsilla on luonne-eroja sukupuolesta riippumatta. :) Meillä asuu kaksi rauhallista rakentelija- ja lukutoukkapoikaa.
Terveisin
kahden pojan äiti
^