Poikalapset ärsyttävät suunnattomasti, miten pääsisi eroon tällaisesta?

Minä olen naisvaltaisesta suvusta. Poikalapsia on vain muutama. Olen aina pelännyt että saisin pojan, se varjosti pahasti myös ensimmäistä raskauttani. Oikein näin silmissäni 15 vuoden kuluttua lökäpöksymörisijän sohvalla makaassa ja ikävä mielihän siitä tuli.



Kun tulin raskaaksi ja kuulin odottavani tyttöä, olin valtavan onnellinen. Olin aina nähnyt itseni kahden tytön äitinä ja lettipäät mielessä lentelinkin ilon ja onnen kukkuloilla mieheni kanssa koko raskausajan siitä eteenpäin kun sain kuulla sukupuolen.



Toinen raskaus olikin sitten aivan kauhea, jotenkin hirveämpi pelko pojasta kuin ensimmäisellä kerralla. En mitenkään voinut kuvitella tyttärelleni veljeä. Pojat ovat äänekkäitä, riehuvat, kiljuvat ja resuavat testosteronin voimin aamusta iltaan. Ajattelinkin, että miten kestän kun on pieni tyttö ja siihen vielä yksi riehuja päälle.



No, olin onnekas ja saimme toisenkin tytön. Lapset ovat nyt 6 ja 8 vuotiaat. Välillä herään vieläkin yöllä onnentunteeseen ja käyn katsomassa pellavapäitä, he ovat niin suloisia kiharatukkia että sydämeen koskee kun katson heitä. Jos uskoisin jumalaan, ristisin käteni ja kiittäisin. Nyt en tiedä ketä kiittää mutta kiitollinen olen.



Sisareni sai pojan samaan aikaan kun minä toisen lapsen. Hänellä oli ennestään kaksi tyttöä joten kolmas lapsi oli periaatteella "ihan sama kumpi". Hän on ainoa suloinen ja mukava poika jonka tunnen. No, on hänelläkin testosteronia liiankin kanssa mutta sopii siinä mielessä yhteen suvun tyttöjen kanssa että ovat kaikki pelkäämättömiä, reippaita ja riehakkaita. Olen tutustunut siis yhteen poikalapseen ja toiseen vielä ystäväni kautta mutta yhä tuntuu siltä, että en pysty heitä ymmärtämään enkä osaisi kasvattaa.



Mieheni on erittäin ylpeä tyttäristään, hänelläkin oli ollut aina haave saada tyttöjä joten siinä mielessä toiveemme osuivat yksiin. Miehelläni on kasvatusvastuu melko suurelta osin, sillä työasiamme olemme hoitaneet niin että isä on muutaman vuoden kotona. On hauska seurata miten isä kasvattaa tyttöjään, aika miehistähän se välillä on mutta ei haittaa mutta uskon että tytöistäni kasvaa rohkeita ihmisiä.



Nyt heräsin ajatukseen, että onhan miehenikin ollut lapsena poika. Ja kasvanut ihan täyspainoiseksi isäksi ja mieheksi:-) Aloin miettiä mistä tämä suorastaan inho poikalapsia kohtaan tulee. Samalla on epämiellyttävä ajatus, että lapseni olisivatkin olleet poikia. Olisinko voinut heitä rakastaa samalla tavalla kuin näitä toivetyttöjä. Vaikka vastausta ei voi tietää, vaivaa tämä minua. Kertokaapa siis, miten poikalapsia oppisi sietämään ja ennenkaikkea ymmärtämään? Heitä kun on nuo muutamat ympärilläni ja siis pakkokin. Ja tuovathan omat tyttäret joskus poikakavereitaan kotiin.



Ja miten totuttaa tyttäreni leikkimään poikien kanssa? Onneksi vain siis yhdellä tutulla on samanikäinen poika, mutta vaikka tyttärilläni on autot, star wars välineet, ritarimiekat, lohikäärmepuvut, teknolegot ja paljon muuta "poikakamaa" ei leikkejä silti tunnu syntyvän. Keskenään leikkivät mutta eivät kyläilijän kanssa.



Kaikkein kamalinta on kun poikia saapuu kylään ja he riehaantuvat niin että lelut lentää seinille. Tyttöni ovat tottuneet pitämään huolta leluista eikä eikä tietenkään kivaa jos lempipehmot toimivatkin pommeina tai sylvanialaiset tallataan palasiksi riehuessa. Eli kyllä tämä poikakammo aiheuttaa pulmia ja tarvitsen rakentavia ehdotuksia miten käsitellä asiaa.



Korostan, että en tietoisesti ja puheissa siirrä ajatuksiani lapsilleni, mutta lapset ovat viisaita ja huomaavat takuulla että en ole luonteva poikalasten kanssa vaikka yritänkin. En halua heistä mitään vahvoja feministejä vaan kykeneviä tiimityöhön joten neuvoja kaivataan.