Lue keskustelun säännöt.
Poikalapset ärsyttävät suunnattomasti, miten pääsisi eroon tällaisesta?
28.09.2011 |
Minä olen naisvaltaisesta suvusta. Poikalapsia on vain muutama. Olen aina pelännyt että saisin pojan, se varjosti pahasti myös ensimmäistä raskauttani. Oikein näin silmissäni 15 vuoden kuluttua lökäpöksymörisijän sohvalla makaassa ja ikävä mielihän siitä tuli.
Kun tulin raskaaksi ja kuulin odottavani tyttöä, olin valtavan onnellinen. Olin aina nähnyt itseni kahden tytön äitinä ja lettipäät mielessä lentelinkin ilon ja onnen kukkuloilla mieheni kanssa koko raskausajan siitä eteenpäin kun sain kuulla sukupuolen.
Toinen raskaus olikin sitten aivan kauhea, jotenkin hirveämpi pelko pojasta kuin ensimmäisellä kerralla. En mitenkään voinut kuvitella tyttärelleni veljeä. Pojat ovat äänekkäitä, riehuvat, kiljuvat ja resuavat testosteronin voimin aamusta iltaan. Ajattelinkin, että miten kestän kun on pieni tyttö ja siihen vielä yksi riehuja päälle.
No, olin onnekas ja saimme toisenkin tytön. Lapset ovat nyt 6 ja 8 vuotiaat. Välillä herään vieläkin yöllä onnentunteeseen ja käyn katsomassa pellavapäitä, he ovat niin suloisia kiharatukkia että sydämeen koskee kun katson heitä. Jos uskoisin jumalaan, ristisin käteni ja kiittäisin. Nyt en tiedä ketä kiittää mutta kiitollinen olen.
Sisareni sai pojan samaan aikaan kun minä toisen lapsen. Hänellä oli ennestään kaksi tyttöä joten kolmas lapsi oli periaatteella "ihan sama kumpi". Hän on ainoa suloinen ja mukava poika jonka tunnen. No, on hänelläkin testosteronia liiankin kanssa mutta sopii siinä mielessä yhteen suvun tyttöjen kanssa että ovat kaikki pelkäämättömiä, reippaita ja riehakkaita. Olen tutustunut siis yhteen poikalapseen ja toiseen vielä ystäväni kautta mutta yhä tuntuu siltä, että en pysty heitä ymmärtämään enkä osaisi kasvattaa.
Mieheni on erittäin ylpeä tyttäristään, hänelläkin oli ollut aina haave saada tyttöjä joten siinä mielessä toiveemme osuivat yksiin. Miehelläni on kasvatusvastuu melko suurelta osin, sillä työasiamme olemme hoitaneet niin että isä on muutaman vuoden kotona. On hauska seurata miten isä kasvattaa tyttöjään, aika miehistähän se välillä on mutta ei haittaa mutta uskon että tytöistäni kasvaa rohkeita ihmisiä.
Nyt heräsin ajatukseen, että onhan miehenikin ollut lapsena poika. Ja kasvanut ihan täyspainoiseksi isäksi ja mieheksi:-) Aloin miettiä mistä tämä suorastaan inho poikalapsia kohtaan tulee. Samalla on epämiellyttävä ajatus, että lapseni olisivatkin olleet poikia. Olisinko voinut heitä rakastaa samalla tavalla kuin näitä toivetyttöjä. Vaikka vastausta ei voi tietää, vaivaa tämä minua. Kertokaapa siis, miten poikalapsia oppisi sietämään ja ennenkaikkea ymmärtämään? Heitä kun on nuo muutamat ympärilläni ja siis pakkokin. Ja tuovathan omat tyttäret joskus poikakavereitaan kotiin.
Ja miten totuttaa tyttäreni leikkimään poikien kanssa? Onneksi vain siis yhdellä tutulla on samanikäinen poika, mutta vaikka tyttärilläni on autot, star wars välineet, ritarimiekat, lohikäärmepuvut, teknolegot ja paljon muuta "poikakamaa" ei leikkejä silti tunnu syntyvän. Keskenään leikkivät mutta eivät kyläilijän kanssa.
Kaikkein kamalinta on kun poikia saapuu kylään ja he riehaantuvat niin että lelut lentää seinille. Tyttöni ovat tottuneet pitämään huolta leluista eikä eikä tietenkään kivaa jos lempipehmot toimivatkin pommeina tai sylvanialaiset tallataan palasiksi riehuessa. Eli kyllä tämä poikakammo aiheuttaa pulmia ja tarvitsen rakentavia ehdotuksia miten käsitellä asiaa.
Korostan, että en tietoisesti ja puheissa siirrä ajatuksiani lapsilleni, mutta lapset ovat viisaita ja huomaavat takuulla että en ole luonteva poikalasten kanssa vaikka yritänkin. En halua heistä mitään vahvoja feministejä vaan kykeneviä tiimityöhön joten neuvoja kaivataan.
Kommentit (104)
Suuret kiitokset, tämä ketju päivittyy niin vauhdilla että kommentit hukkuivat mutta nyt luin uudelleen ketjua ja kyllä täällä on paljonkin asiallisia viestejä.
Äitien pitäisi mielestäni enemmän ymmärtää erilaisuuksia, olla suvaitsevaisia myös omituisia tunteita kohtaan. Niinhän minäkin yritän. Ensimmäistä kertaa kyselen keneltäkään, että miten saisin tätä asennetta/käsityksiäni/ennakkoluulojana/kammoani korjattua.
Sinulla oli hyviä ajatuksia. Veli minulla kyllä on, mutta suvussa on todella vähän poikia ja paljon vahvoja naisia jollainen itsekin olen (työssä ja muutenkin). Ehkä selitystä pitääkin hakea tästä "matriarkaalisesta" suvusta. Tähän sekoittuu tosin naisen perustarve saada tyttölapsi, olen lukenut että valtaosalla naisista se tosiaan on niin, että halutaan (myös) tyttö ja miehet taas haluaisivat pojan.
Olipa hyvä että kirjoitin tänne. Ehkä tätä voisi vauvalehtikin vähän pohtia joskus artikkeleissaan, niin paljon keskustelua nämä poikalapsi/tyttölapsi pohdinnat saavat aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähän sekoittuu tosin naisen perustarve saada tyttölapsi, olen lukenut että valtaosalla naisista se tosiaan on niin, että halutaan (myös) tyttö ja miehet taas haluaisivat pojan.
mutta se ei toki tarkoita sitä, että hänen miehisyydessään olisi mitään vikaa - toisin kuin niissä naisissa, jotka eivät halua tyttöjä?
saamalla oman poikalapsen. Tai ehkä joku muu "siedätyshoito" voisi auttaa?
Itse pelkäsin myös esikoista odottaessani, että tulee poika, koska asenteeni oli vähän samanlainen kuin sinun. Ainoat kokemukset poikalapsista olivat poikaserkut, jotka lapsena kiusasivat, riehuivat ja repivät hiuksista. No, poika tuli ja alkujärkytyksestä selvittyäni tajusin lapseni olevan ihaninta maailmassa, vaikka ei tyttö ollutkaan. Ja nyt ekaluokkalaisena poika on äärettömän suloinen, empaattinen, herkkä, osoittaa hellyyttä jne. Mutta tiedän, että ulkopuolisille hän on hirveä riehuja, meluaja, tavaroitten hajoittaja, sotkija jne. Ja se kyllä tuntuu pahalta, koska hän on minun oma suloinen poikani eikä millään lailla paha tai ilkeä vaikka vauhtia on välillä liikaakin.
Samalla myös asenteeni yleensä poikia kohtaan on muuttunut, kaikki nämä 6-10 vuotiaat meillä pyörivät "pikkukovikset", poikani kaverit ovat jollain lailla lähinnä liikuttavia enkä tunne heitä kohtaan mitään negatiivista. Ovat yhtä aikaa niin pieniä ja olevinaan jo niin isoja.
Jospa yrittäisit suhtautua poikiin ihan vaan viattomina lapsina, unohda se sukupuoliajattelu?
Sinä jolla on kolme lasta ja keskimmäinen tyttö josta et pidä samalla tavalla: olisi tosi mielenkiintoista keskustella, sehän on harvinaisempaa sitäpaitsi että lapsi on jo syntynyt ja ollut perheessä eikä hän oikein tunnu yhtä rakkaalta kuin muut. Mutta se on jo toisen pohdinnan aihe, paitsi siltä osin että sanot syyksi sukupuolen. Eli sinun tapaus näyttäisi osoittavan, että lapsen synnyttyäkin tunne voi jatkua. Se on kyllä itselleni ahdistavaa, sillä en koskaan voi tietää miten itse olisin reagoinut. Kenties samalla tavalla kuin sinä?
ja sitten kans se että huomaan yrittäväni olla tytölle vähän "parempi" äiti kuin pojille, eli yritän näin paikata asiaa että syvällä sisimmässä tunnen lempeyttä enemmän poikiani kohtaan. Hankin tytölle esim kalliimpia leluja ja vaatteita synttäri- ja joululahjoiksi (vaikka kierrätystä kyllä muuten harrastan jo taloudellisista syistä kaikkien lasten kohdalla) ja pyrin hirveästi viettämään tyttäreni kanssa kahdenkeskistä "laatuaikaa" vaikka en sitä totta puhuen itsekkäistä syistä haluaisi ehkä tehdäkään. Poikien suhteen olen myös "huolettomampi" äiti, olen hirveän tarkka jos tytärtäni kohdellaan huonosti, pojat ikään kuin pärjäävät paremmin vaikka en joka käänteessä olisi heidän puoliaan pitämässäkään. Analysoin itse, että tämä on ennen kaikkea "huonon tunneomatuntoni" paikkaamista, en siis tee asioita tyttäreni eteen 100 % puhtaasta rakkaudesta vaan että "Muuten mä olen ihan kamala jos nyt tässäkin tyttö jää vähääkään poikiani vähemmälle".
Vuosien saatossa olen oppinut antamaan itselleni jo vähän anteeksi näitä tuntojani, ja hyväksymään, että me ollaan ihan hyvä perhe näin, kaikkine tuntoineni. Tytär on nyt ekäluokkalainen.
Toista ihmistä voi ymmärtää vaikka ei itse olisikaan samaa mieltä. Minä en tuomitse tyttölasten tuomitsijoita. Ymmärrän heitä, koska minulla on "sukupuolikammo" kuten heilläkin. Pointti ei ole poika, pointti on itse asia josta kirjoitan. Vaihtakaa mielessänne pojan tilalle vaikka tyttö- sana. Auttaisiko se enemmän yleistämään ja käsittelemään tätä kysymystä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toista ihmistä voi ymmärtää vaikka ei itse olisikaan samaa mieltä. Minä en tuomitse tyttölasten tuomitsijoita. Ymmärrän heitä, koska minulla on "sukupuolikammo" kuten heilläkin. Pointti ei ole poika, pointti on itse asia josta kirjoitan. Vaihtakaa mielessänne pojan tilalle vaikka tyttö- sana. Auttaisiko se enemmän yleistämään ja käsittelemään tätä kysymystä?
Olet itse jokaisessa viestissäsi rakentanut eräänlaista normia siitä, että jokainen nainen haluaa tyttölapsen, ja yrittänyt normalisoida myös poikakammoasi jotenkin luonnolliseksi naiselle kuuluvaksi asiaksi (sama ei kuitenkaan ilmeisesti koske miehiä). Poikalasten äidit rynttäät yleistäviksi riehujiksi, jotka eivät osaa keskustella riittävän rauhallisesti ja analyyttisesti.
ja sitten kans se että huomaan yrittäväni olla tytölle vähän "parempi" äiti kuin pojille, eli yritän näin paikata asiaa että syvällä sisimmässä tunnen lempeyttä enemmän poikiani kohtaan. Hankin tytölle esim kalliimpia leluja ja vaatteita synttäri- ja joululahjoiksi (vaikka kierrätystä kyllä muuten harrastan jo taloudellisista syistä kaikkien lasten kohdalla) ja pyrin hirveästi viettämään tyttäreni kanssa kahdenkeskistä "laatuaikaa" vaikka en sitä totta puhuen itsekkäistä syistä haluaisi ehkä tehdäkään. Poikien suhteen olen myös "huolettomampi" äiti, olen hirveän tarkka jos tytärtäni kohdellaan huonosti, pojat ikään kuin pärjäävät paremmin vaikka en joka käänteessä olisi heidän puoliaan pitämässäkään. Analysoin itse, että tämä on ennen kaikkea "huonon tunneomatuntoni" paikkaamista, en siis tee asioita tyttäreni eteen 100 % puhtaasta rakkaudesta vaan että "Muuten mä olen ihan kamala jos nyt tässäkin tyttö jää vähääkään poikiani vähemmälle".
Vuosien saatossa olen oppinut antamaan itselleni jo vähän anteeksi näitä tuntojani, ja hyväksymään, että me ollaan ihan hyvä perhe näin, kaikkine tuntoineni. Tytär on nyt ekäluokkalainen.
ikäänkuin taakka putosi harteilta!
Huh miten vilkas ja tiivis ketju!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ymmärrä mistä nämä poikien inhoajat oikein tulee...
Mulle oli aivan sama kun odotin esikoista, kumpi sieltä tulee, kunhan on terve. Saatiin poika. Toista odottaessani hieman toivoin tyttöä, tulikin poika. Missään vaiheessa en kuitenkaan ollut kamanlan pettynyt. Sitten huomattiin,ettei lapsi olekaan ihan terve, mutta siihenkään siis ei maailman loppuen lopuksi kaatunut. Nyt on aivan ihana nelivuotias.
Mutta siis kahden pojan äitinä tällaiseen törmää jatkuvasti, että poikia pidetään ihan huonoina. Meillä on kaksi todella hellyyttää kaipaavaa poikaa ja luulisin että herkkääkin. Kiva sitten tuo kova maailma. Kyllähän meilläkin melua ja meininkiä löytyy, mutta en usko että tytötkään nyt ihan hiljaisia hiirulaisia on? Kokemusta ei ole tytyöistä, mutta ei mun tee mieli SUKUPUOLEN takia mollata tyttöjä. Onneksi asutaan maalla, jossa pojat ovat vielä arvossaan.
On se kumma, että ihmisten on niiin vaikea vastata asiallisesti. Kaikesta pitää etsiä jokin suuri merkitys ja vähintäänkin hoidettava psyk.sairaus. Siis ja ihan vain mielipiteestä.
Ajatukset on ajatuksia ja ne johdattaa meitä kaikkia eteenpäin. Kuinka moni äiti ajattelee matkalle lähtiessä, että entäs jos minulle sattuu jotakin, kuinka lapset pärjää? Ei kukaan sano, että onpa tuo äiti nyt vähintääkin lääkityksen tarpeessa, vaan se on ajatus joka kumpuaa jostakin ihmisen sisältä, koska siihen liittyy jotakin asiayhteyksiä ihmisen eletystä elämästä.
Silti me pystymme elämään tuon ajatuksen kanssa...koska erilaiset ajatukset vain kuuluvat elämään. HALOOOO!!! Ei niiden takia ole tarkoitus tuomita.
Jos minulta kysyttiin raskauden aikana kumpaa lasta toivon, sanoin "tyttöä". Mutta kun meille syntyi poika. Olin siitä onnellinen. Naapurissamme asuu paljon poikia. Yhdelläkin perheellä yksi poika on hyvin rauhallinen toinen poika on taas sellainen, että oksat pois, miten oksettaa katsoa sellaista käytöstä. Mutta tässä tulemmekin siihen, että mikä on meidän vanhempien rooli siinä, että pojat on sellaisia rämäpäitä ja huutavia kepposten keksijöitä. Voiko syynä olla se, että joillakin vanhemmilla ei ole auktoriteettia pitää poikia "aisoissa" JA EN NYT TARKOITA NORMAALIA TOIMINTAA, vaan sellaista ylimenevää rakkaritouhua, jossa toisten omaisuus hajoitetaan, koulukavereita kiusataan ja toisia aikuisia ei esim.tervehditä. En minäkään sellaista poikaa haluaisi. Mutta yritän itse kaikin tavoin vaikuttaa siihen, että minun pojistani tulee toisia ihmisiä kunnioittavia yksilöitä. Jos ketjun aloittaja on tavannut paljon näitä meidän naapurissa asuvien poikien kaltaisia poikia. Niin en ihmettele, miksi joku ei halua poikia. Mutta voin sanoa sen, että samoin kuin tytöt pojat ovat ihania, kunhan vain vanhempana asettaa samalla tavalla rajat ja antaa rakkautta kuin tytölle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarkoitan, että ehkä näet ja koet itsesi niin uniikkina ja ihanana, että haluat "monistaa" itseäsi? Tytöillä itsensä monistamisen ajatus toimii helpommin kuin pojilla.
Tai sitten kyse on vaan pelosta kohdata itselleen jotain vierasta. Et ole juuri ollut poikien kanssa tekemisissä, et osaa olla, oma epävarmuus pelottaa. Ja koska pelko on heikon merkki, olet defenssimekanismina kääntänyt pelon tunteen inhon tunteeksi.
AP:n kannattaa mennä vaikka psykologin juttusille. Tuo ei ole normaalia eikä tervettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP:n kannattaa mennä vaikka psykologin juttusille.
Tätä minäkin ajttelin. Jos vaikka taustalla on jotain käsittelemättömiä pahoja asioita poikiin liittyen.
mieti oikeasti miten saisit apua, rasistinen ajatusmaailmasi on kammottava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahhhahhahhaaa... Tähän viite kiitos..että kuka asiantuntija tällasen viisauden on mennyt sanomaan...ettet nyt an keksinyt ihan omasta päästä.
Saahan sitä haluta vaikka mitä mutta ei niitä omia mielihaluja pitäisi mennä ihan tosta vaan perustelemaan hatusta vedetyillä "teorioilla" ja yleistämään.
Ja oma mielipide vielä tähän loppuun, mun mielestä nimen omaan ne jotka pakkomielteisesti haluaa jotain,oli se sitten tyttöä, poikaa tai naapurin Kakea on hukassa se oman pakkomielteensä kanssa.
ennen kuin sain esikoiseni, ihanan pojan. Rakastan häntä ihan mielettömästi ja tosiaan öisinkin saatan hiipiä ihailemaan hänen pellavapäätään ja silittämään varovaisesti pehmeää poskea. Hän on suloinen, kultainen, reipas, ujo, hassu, herkkä, meluisa, täydellinen omana itsenään. Koen, että olen onnekas, kun sain tutustua häneen ja tavallaan "paranin" noista ennakkoluuloista, jotka tunnistan ap:n kertomasta.
En osaa antaa oikein muuta neuvoa kuin olemaan yhteydessä läheisten poikalasten kanssa ja tutustumaan heihin, niin ehkä alat nähdä heidät muunakin kuin sukupuolensa edustajina. Eikö siskon poika riitä todisteeksi siitä, että poikalastakin voi rakastaa? Täydellisin parannuskonsti olisi tietenkin kolmas lapsi ja toivoa kovasti, että hän olisi poika ;)
Itse olen niin onnellinen ihanasta pojastani, että sydäntä pakottaa kun häntä ajattelen. Ja kieltämättä kirpaisee lukea, että joku arvostelee ikään kuin häntäkin välillisesti haukkumalla kaikkia poikia.
Uskon, että tämä länsimaiden poikainho on seurausta narsistisesta kulttuurista, jossa oma hyvinvointi on tavallaan merkityksellisin asia. Ihmiset ovat tottuneet siihen, että oma itse on tärkein, ja tämä synnyttää toiveen monistaa nimenomaan itseään eikä niinkään luoda elämää - oli se sitten kumpaa sukupuolta tahansa. Kehotan ap:ta myös pohtimaan tällaisia asioita noiden ihan pinnallisten sukupuoliroolien aiheuttamien tunteiden lisäksi.
Tällaisia ajatuksia ja konkreettisia neuvoja rakentavassa hengessä :)
En jaksanut lukea ketjua edes loppuun, kun ihan naurettavaa jauhamista tyhjanpaivaisesta asiasta.
MUTTA, minulla on tytto joka haluaa olla poika.
Tallakin lailla voi kayda, ja en asialle mitaan voi. Tytto on halunnut olla poika 3,5-vuotiaasta saakka, on nyt 7-vuotias.
Hanella on isosisko seka pikkuveli, kaikkia lapsia kohdellaan tasa-arvoisesti. Hmm... vai pitaisiko minun alkaa nyt sorsia tata "poikatyttoa", koska han ei tayta ideaalista tytonkuvaa?
Luulisi etta olisi tullut vastaan aikaisemmin kun lapset olivat pienempia, eivatko tyttosi kykene 6-ja 8-vuotiaina itse etsimaan kavereita itselleen, niita TYTTOJA? Kun sinun pitaa poikia viela katsella?
Minulla on sekä poika että tyttö ja kolmas lapsi tuloillaan. Rakastan lapsiani tasapuolisesti ja pidän heistä kummastakin todella paljon.
Mutta...Pojan kanssa tarvin paaaljon enemmän kärsivällisyyttä ja hän kasvattaa minua paljon enemmän ihmisenä. Poika on meluisampi, vauhdikkaampi, äänekkäämpi, puhuu aivan jatkuvasti ja pahalla tuulella ollessaan pysyy siinä mielentilassa paljon kauemmin kuin siskonsa. Poika vaatii paljon enemmän kuria ja asioiden toistoa ja äänen korotusta. Kaiken kaikkiaan poika vie minulta hirmuisen paljon enemmän energiaa kuin tyttö.
Tästä huolimatta poika on ihan älyttömän kiva, meillä on mukavia juttutuokioita, hän on kiinnostunut monesta samasta asiasta kuin minä, on hyvin oma-aloitteinen ja rohkea, halaa ja pussaa jne. Kaikki mesoaminen ja äänekkyys kasvattaa minua etsimään keinoja niiden hillitsemiseen ja pojan parhaiden puolien esiin kaivamiseen. Olen myös hyväksynyt, että hänen kuuluukin olla vähän raikuli ja minun on hyväksyttävä se ja luotava sille vain rajat.
Täytyy myöntää, että salaa toivon hiukan kolmannesta lapsesta tyttöä ihan sen vuoksi, että talo olisi rauhallisempi ja minulta kotiäitinä kuluisi vähän vähemmän energiaa. Mutta saattaa olla minulle itselleni parempi, että tulokas on toinen poika. Lapsia kohtaan tuntemassani rakkauden määrässä ei ole eroja ja olen varma että näin kävisi sinullekin ap jos pojan joskus saat.
Nyt kun olet poikien kanssa tekemisissä, yritä saada poika mukaan keskusteluun ja yritä todella tutustua häneen. Luulen, että koet monta positiivista yllätystä.
Hyvä juttu on siinä, että se lökäpöksyinen poika miehistyy ja se teinipissis naisistuu. Todennäköisesti ihan kunnollisia ihmisiä tulee molemmista.
ap:n kirjoituksia ölisevistä teinipojista riittävän rauhallisesti ja analyyttisesti. Mutta mitäs muuta voi poikalasten äideiltä odottaa.