Lue keskustelun säännöt.
Kotiäidin helvetti -kuvaus
05.11.2005 |
En tiedä henkisesti raskaampaa " ammattia" kuin kotiäitiys ja samalla aliarvostetumpaa.
Kaikkein vaikeinta on kestää se jatkuva, 24 tuntia kestävä läsnäolo ja se, että on oltava aina valmiina lapsen tarpeita varten. Yöllä herätetään väjhintään joka kolmas tunti, joko vauvan nälkään tai uhmiksen univaikeuksiin. (Minulla on " vain" kaksi lasta, joista toinen elää pahinta uhmaansa ja toinen vielä vauvavaihetta.)
Vauva ei suostu olemaan muualla kuin minun sylissäni, isä ei kelpaa, ei kukaan. Minä kanniskelen siis kuumaa painavaa vauvaa päivät hartiat jumissa, (vauva nukkuu kaksi kertaa päivässä puolen tunnin unet) yrittäen viihdyttää uhmista. Kun lähdemme johonkin, uhmaikäinen sinnittelee pukemista, olemme molemmat hikisiä, itkemme ja puemme uudelleen ja uudelleen vaatetta päälle vauvan säestäessä sivussa stressaavalla itkullaan, koska ei saa olla sylissä.
Uhmaikäinen ei suostu käyttämään vaippoja (repii ne jossain vaiheessa aina pois vaikka mikä olisi) eikä osaa silti vielä kakata pottaan vaan kakkaa housuunsa pahimmillaan 3krt päivässä, istuu sen päällä ja minä saan pestä pyllyyn lujasti kiinni tarttunutta kakkaa yökkien pois, pestä liimautuneen kakan housusta, jne....ja vauva huutaa kun ei ole sylissä:(
Jos vauva on joskus satunnaisesti lattialla, uhmis ehtii siihen tekemään temppujaan, ei välttämättä tahallaan mutta siten, että satutaa vauvaa jotenkin, astuu esim. käden päälle.
Kotityöt on jätettävä iltaan, koska niitä ei voi eikä pysty tekemään muulloin. Vauva menee nukkumaan kello 23 ja me miehen kanssa siivotaan noin tunnin jälkiä, että järjestys olisi edes jonkinlainen seuraavaa päivää varten. Seksiäkö? Älkää naurattako.
Minä rakastan lapsiani, rakastan todella, mutta välillä tulee varsinkin uhmista kohtaan niin suuria vihan ja ahdistuksen tunteita, kun toinen juoksee ylivilkkaana, ei usko mitään, satuttaa vauvaa, ei syöeinukueipottaile, eten tiedä miten käsitellä näitä. Uhmaikäinen pyyhkii räkänsä ja likaiset kätensä vaikka minuun kasvoihini, jos ei muuta ole. Kun imetän vauvaa, uhmis huutaa haluavansa minut seurakseen vessaan, huutaa voinko pyyhkiä kymmenettä kertaa kaatuneen maidon, milloin pissa on tullut housuun ja vaatteet vaihdettava.......
En ehdi syödä, käydä vessassa, harrastaa mitään.
Aamulla kahdeksalta show alkaa alusta. Minusta, sievästä työssäni menestyneestä naisesta on tullut lihavahko verkkarihirmu, jonka ääni nousee herkästi falsettiin ja jonka on joskus mentävä hetkekesi ulos itkemään äänetöntä itkua suu auki, hengittämään edes hetkeksi. En voi ainakaan tässä vaiheessa harrastaa mitään, lähteä mihinkään kotoa, sillä haluan että uhmis saa isältään edes hieman jakamatonta huomiota töiden jälkeen, kun minun on aina pideltävä vauvaa.
Hoidan lapseni kotona kolmevuotiaksi, hoidan kunnialla, rakastan heitä suuresti, mutta sen vain sanon, ettei mikään, ei mikään työ ole henkisesti raskaampaa, vaikeampaa ja vaativampaa kuin kotiäidin arki
Kommentit (49)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten teidän parisuhteenne kestävät? Meillä on tämä lapsiaihe ollut pidempään " tapetilla" ja mies hinkuu enemmän isäksi kuin minä äidiksi. Joka kuukausi ollaan silti käytetty ehkäisyä, vaikka aina tavallaan odotellaan seuraavaa mahdollista kertaa raskautua. Ja just tämän tyyppiset tarinat saavat harkitsemaan pitkään ja hartaasti, vielä.
Mahtavaa että löytyy kohtalotovereita :) Olen nimittäin viime päivinä miettinyt kokoajan sitä, että miten tämä lasten hoitaminen voi olla näin raskasta ja sitä, että voivatko muut olla näin poikki kuin itse olen. Tuntuu, että kaikki samassa tilanteessa olevat tutut ovat vain tohkeissaan kahden lapsen äidin roolista ja pärjäävät ihan hienosti.
Meidän esikoinen on 2 v 8 kk ja pikkuinen 3 kk. Esikoiselle vauvan tulo on ottanut todella koville ja käytös on ihan mahdotonta. Satuttaa vauvaa aina kun vaan voi ja uhmaa mua kohtaan todella paljon. Nyt ollaan menossa psykologin juttusille tästä tilanteesta, kun tuntuu että homma karkaa ihan käsistä ja omat keinot on loppu. Onneksi neuvolan täti ymmärsi tilanteen ja puuttui siihen.
Tuntuu, että pahinta tässä on juuri esikoisen käytös vauvaa kohtaan. Olisi niin paljon helpompaa, jos vauvan voisi laskea lattialle edes hetkeksi. Se helpottaisi kotitöiden tekemistä, mutta myös henkistä jaksamista. Esikoisen jatkuva hyökkäily vauvan kimppuun aiheuttaa ikävän kierteen: vauvan on pakko olla kokoajan sylissä ja se taas lisää vanhemman lapsen mustasukkaisuutta, joten hän hakee huomiota viskelemällä tavaroita ympäriinsä ja tekemällä kaikkea muuta kiellettyä. No, siinähän palaa äidin pinna täysin ja soppa on valmis. (Niin, ja kantoliina löytyy, mutta vauva nukahtaa siihen aina ja valvoo sitten yömyöhään.)
Kaikille teille, jotka kritisoitte, että tämä on ihan normaalia elämää eikä mitään helvettiä, niin pitäisi muistaa, että me ihmiset ollaan erilaisia. Toiset vaan kestää paremmin kaaosta ja lasten aiheuttamaa hässäkkää. Itse en ole koskaan voinut sietää epäjärjestystä ja hermot menee kiukuttelevaan lapseen todella nopeasti. Pitäisi yrittää muuttua, mutta vaikeaa on...
Tuttua on muuten myös tuo ulkonäköahdistus. Olen aina ollut hoikka, mutta nyt makkarat vyötäröllä vaan kasvavat ja kasvavat. Eikä mikään ihme. Kun lapset menevät vihdoin nukkumaan, niin meikäläinen lösähtää apaattisena sohvalle töllöttämään Big Brotheria ja vetämään herkkuja naamariin. Seksiäkään ei tee mieli yhtään, osittain juuri läskien takia. Kertakaan ei olla harrastettu vauvan syntymän jälkeen...
Koitetaan kestää! Kai tämä joskus helpottaa... Tsemppiä!
Paitsi hetki joskus iltamyöhällä...
Itse käyn töissä ja saatan joskus aamuyöllä herätä stressaamaan työpäivää. Työni on todella vaativaa ja jatkuva huono omatunto kotitöistä ja lapsesta painaa niskaan. Työpäivän jälkeen elämäni pyörii kotona. En harrasta mitään, kuljen lumpuissa edelleen äitiysloman jäljiltä, koska en ehdi tai jaksa lähteä vaatekauppaan lyhyinä iltoina. Edes viikonloppukylään ei voi lasta koskaan viedä, kun " julmana äitinä pitää viikot pitkät hoidossa" . Joskus kun saisi edes nukkua yli kuuteen tai maata rauhassa työpäivän jälkeen.
että sellaista se on ja että tuo on normaalia jne. Kuinka moni teistä selittelijöistä tietää, millaista ap:n elämä on OIKEASTI?? Totta on, että tuo on varmasti normaalia lapsiperheen elämää toisinaan, mutta kokoaikaisuus on rasittavaa. Ap:n elämässä nuo eivät ole VAIN hetkiä vaan tilanne on päällä koko ajan. Ja, ehkäpä ap:n lapset ovat keskivertoja vaativampia lapsia? Ehkäpä lapset ovat olleet keskivertoa enemmän kipeinä tms. Ehkäpä lapset ovat tempperamentiltaan kovin erilaisia (tai raivostuttavan samanlaisia) kuin vanhempansa. Kuka tietää. On silti ap:n helvetin?ja elämän aliarvioimista väittää, että tuo on tavallista ja siedettävää. Ei se aina kuulkaa ole niin. Ap:n elämässä voi olla samaan aikaan satoja muitakin huonoja asioita, huolia tms. ja siksi tämä kotitilanne tuntuu niin vaikealta. Ja teidän mitätöinti ei auta yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minusta kotiäidin helvetti ei ole lapset, vaan suku ympärillä. SInulla ei liene suvusta rasitetta. MInä jaksan ja ymmärrän lapsen kitinät ja itkut, mutta että aikuiset ihmiset ja yllättäen miehen puolelta käyvät kitisemässä joka asiasta - en ole tottunut moiseen...
onhan tuo itseaiheutettuakin.. ei tietysti saisi sanoa, mutta moni tekee lapsia hirveän pienellä ikäerolla (onhan siinä toki paljon hyvääkin) ja olen miettinyt että yksi kannuste siihen on subjektiivinen päivähoito-oikeus... tosin itsekin varmaan käyttäisin ja käytän sen jos mahdollisuus olisi
...vaan ihan tavallisesta vauva-arjesta. Kotiäidin elämä on oikeesti paljon antoisampaa siinä vaiheessa kun ei oo vauvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja laitoin esikoisen 3-4pv/vk tarhaan.
On hienoa ja upeaa ja erittäin kannustettavaa että monet äidit ovat kotiäiteinä aina siihen saakka kun lapsi täyttää 3v. itse en moiseen pystynyt. Lähdin töihin kun nuorimmainen oli 10 kuukautta ja teen erittäin vaativaa työtä. Raskasta se on tämäkin, mutta kyllä kotiäidin elämä oli minulle henkkoht. vielä raskaampaa. Molemmat lapseni ovat erittäin vilkkaita ja touhukkaita alle 2v ikäerolla. Äititysloma meni säpäleisillä öillä, päivät kannoin vauvaa liinassa, ja toisessa kainalossa X:n muodossa sätkivää 2v. uhmista. Onneksi sain 3 kk:n jälkeen esikoisella paikan tarhaan, joten sain edes joskus nukkua. ehkä pahinta minulle kotona olemisessa oli se että mikään ei riittänyt muille. Esikoinen oli mustasukkainen, vauva huusi huomiota, mies olisi halunnut enemmän seksiä ja läheisyyttä. Itse itki väsyneenä, ja toivoi että edes joskus olisi hetki, jolloin kukaan ei vaatisi mitään. Tukiverkkoa ei ollut. Parisuhde rymisi karille, ja nyt kotona ihmettelee kaksi toisilleen vierasta ihmistä, joita yhdistää vaan rakkaus lapsiin.
Esikoinen on nyt 4 ja alkaa jo helpottaa. eniten kuitenkin minulla on vaikuttanut työ. Vaikka työ on raskasta sekä fyysisesti että henkisesti, onpahan edes jokin paikka, jossa edes joskus voi juoda kahvin rauhassa, tai saada kiitosta. Ja on ihana hakea lapset tarhasta, kun vastassa on iloisia halaavia lapsia, jotka haluavat pussata äitiä.
Kaikki äitiys on arvokasta, ja jokainen lapsi on oikeutettu lapsistaan onnelliseen äitiin, oli äiti sitten kotona tai työssä. Voimia kotiäideille maailman raskaimmassa työssä!
Mullakin on kaksi lasta ja on ollut TOSI paljon kevyempää!! Uhmat on olleet siedettäviä, lapset sairastaneet suhteellisen vähän, ei koliikkia, mies auttanut, yms. yms. ja SILTI olen välillä AIVAN puhki.
Eli voimia sulle, olet SUPERäiti kun tuosta selviät!!!!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei se ole ihan tavallista että kakis (tai enemmän) lapsia valvottaa koko ajan! Kyllä tavallisessa lapsiperheessä voidaan nukkuakin. Niistä ei vissiin haluta puhua kun halutaan vain pitää yllä superäitimyyttiä että miten _kaikilla_ lapsiperheillä on yhtä rankkaa.
Olen välillä katsonut esimerkiksi kolmen poikalapsen perheitä ja sydäntä on kylmännyt kuinka pojat ovat äitiään pompottaneet. On EHKÄ vähän helpompaa kasvattaa omaa rauhallista tyttöäni, joka ymmärtää melkoisen hyvin järkipuhetta.
Ja hulluinta tässä on se, että vaikka minusta meillä on matkan varrella ollut perheen kokoon nähden helppoa, silti välillä olen niin väsynyt etten käsitä miten jaksan eteenpäin. Sitten taas otan järjen käteen ja vääntäydyn eteenpäin...
osittain siksi, että minullakin on vähän rankahko vaihe elämässä uhmineen sun muineen. Voimia sinulle ja muillekin kamppailijoille!
Ja älkää te kanssasisaret muutelko toisten tunteita, jookos. Jos joku kuvaa tämänhetkistä elämäänsä helvetiksi tai miksi vaan, niin se on hänen tunteensa ja kokemuksensa asiasta. Voipi lisätä aika lailla pahaa oloa jos tunteet mitätöidään ja haukutaan rivien välissä ruikuttajaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhden kanssa on kivaa, varsinkin, saa käydä töissä.
Muistan kyllä hyvin vastaavat tunteet ä-loman ajalta, kun vauva vain enimmäkseen huusi. En ole niin jalo, että pystyisin olemaan 3 vuotta kotona vain lapsen edun vuoksi, kun oma pää alkoi hajota
miten ihmeessä joku voi viedä lapset hoitoon sen takia
ettei itse jaksa hoitaa heitä, onhan tää välillä rankkaa,
mutta itsepä olen nämä tehnyt ja itse heidät hoidan!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olisin jo antanut ympäri korvia, jos oma muksuni olisi edes uhmavaiheessa tuollaisia tehnyt.
Minä olen ollut sen verran jämpti äiti alusta saakka, että lasten kiukuttelu loppuu yleensä siihen kun vähän ääntäni korotan. Kovempiin otteisiin ei ole ollut tarvetta.
Se on ihan omaa syytä jos mukulat elävät kuin pellossa.
mut kirjoitit sen niin ihanan huvittavasti..
minkä ikäiset lapsesi on??
olisiko sille uhmaikäiselle joku kerho jossa voisi käydä saisi kavereita ja energiiaa purettua. onko lähellä kavereita ylipäänsä??uskon hänen kerjäävän vain huomiota..
entä vauvasi minkä ikäinen on? kyllä vauvaikäisen pitäisi nukkua enemmän kuin puol tuntia.. miksi ei nuku?? nukkuuko ulkona? yleensä lapset nukkuvat ulkona hyvin, omanikin, 10kk ,nukkuu jopa 3h putkeen ulkona, mutta takuuvarmasti aina 2h. jokin on pielessä jos vauva ei nuku, onko yliväsy?nälkäinen?liian kuuma?vatsavaivaa?
mielestäni arki ei ole ihan noin karseeta, sinun kannattaa hakea apua!!!! soita terv.hoitajalle vaikka. täälläkin mielestäni osataan kyllä antaa neuvoja...
Hanki kotiapua, lastenhoitaja MLL:stä tai jostain, siivooja siivoamaan, mummut ja muut apuun. Eihän tuota jaksa, hullu olet!
vauva vielä kaiken muun lisäksi melko itkuinen ja vähäuninen... nyt jo helpompaa, tyttö 1v. silti jo kaipaan sitä ihan pientä vauvaa! =) mutta luulenpa että meidän lapsiluku on nyt täynnä...
Olin kolmisen vuotta kotona, lapsillamme on ikäeroa 1v3kk, asuimme vauvaajan ulkomailla ja mieheni teki kahta työtä. Silti minun kohdallani totuus on, että vasta kun palasimme Suomeen ja minä aloitin työt, minulta loppui kaikki harrastaminen, tuli nukkumishäiriöt, aikaa ei ole koskaan mihinkään, kaikkein vähiten johonkin " omaan" . Emme koskaan edes tee mitään kunnon ruokaa, kuten ennen tapasimme syödä kunnon illallisen jne. Nyt minulla on tunne, että tätäkö tämä työssäkäyvän perheenäidin elämä on.
Eli ei se todellakaan ole aina niin, että kotiäitinä olo olisi kaikkein stressaavinta. Omalla kohdallani en olisi päivääkään töissä, ellei Suomessa järjestelmä olisi sellainen, ettei yhden työssäkäyjän tulot riitä keskituloisilla perheillä perheen elättämiseen. Ja minulla sentään on akateeminen koulutus ja erittäin hyvä työpaikka!
Voiko se äitinä olo olla tosiaan noin kauheeta? Onkohan sulla mennyt jo alusta asti päin persettä koko touhu? Mopo karannut käsistä ja pahemman kautta. Omat hankaluutensa ja ongelmansa tulee jokaiselle vanhemmalle lastensa kanssa, mutta tuota sun tekstiäsi lukiessa ei voi muuta kuin ihmetellä. Ryhdistäydy nyt hyvä ihminen jo! Annat pentujesi pompottaa miten sattuu ja sit valitat täällä. Pelkään pahoin, että peli on jo menetetty...
Mulla on ollut tänään itsesäälissä rypemisen päivä, jote tekstisi sai kyyneleet silmiin... mua stressaa taustalla myös se, ettei oo työtä, mihin palata. Tämän rumban keskeltä olis siis aikanaan hoidettava vielä työnhaku.
Tsemppiä!