Mitkä asiat sua ärsytti lukemissasi kirjoissa, kun olit lapsi?

mutta vain muistaakseni kolme kirjaa, niita olisin lukenut mielellani lisaa. Niissa oli Kiki-papukaija, ja lapsia taisi olla nelja, Philip, Dinah enka muista muiden nimia. Heillakin oli kivoja seikkailuja.

Muistaakseni kirjoja oli neljä tai viisi. Lapsia oli kahta perhettä Philip ja Dinah, joiden vanhempien luona lapset usein olivat ja sitten orvot Jack ja Anne, jotka aina käyttäytyivät hyvin. Pidin Jackistä mutta en Annesta, koska muistutti liikaa viisikon Annea. Pidin kovasti sellaisesta sirkus-kirjasta, jossa piiloutuivat jonkun perintöprinssin kanssa sirkukseen. Seikkailujen sirkus oli varmaan nimi. Paljon parempi kuin Viisikot tai Salaisuus-kirjat, mutta toki luin nämäkin kaikki.

ja tykkäsin minäkin sirkus-kirjasta. Toinen mistä tykkäsin oli Seikkailujen laakso. Siinä kirjassa lapsilla oli tarkoitus mennä Philipin ja Dinahin äitin miesystävän lentokoneella lentelemään ja pimeässä erehtyivät koneesta. Se oliki joidenki salakuljettajien kone ja lapset piilottelivat koneen perässä ja matkustivat jonnekin ulkomaille. Asuivat luolassa ja jostain kummasta onnistuivat sinne löytämään kaikki tarpeelliset tavarat.

Joka kirjassa söivät aina säilykepurkissa olevaa ruokaa. Esim. ananasta. =)

etten jaksa enää enempää noista samoista jauhaa, mutta lisäänpä nyt ainakin Pollyannan (yyyberärsyttävä yltiöpositiivimem pläjäys).



Muita ärsyttäviä oli lukemattomat kotimaiset nuortenkirjat, jotka varsinkin nyt jälkeenpäin ajateltuna olivat käsittämättömän täynnä ahdistusta ja yleistä ankeutta. Yksikin sellainen oli kertomus jossain Lapin perukoilla asuvasta tytöstä, joka tulee raskaaksi ja en kyllä ankeampaa kirjaa nyt heti tähän hätään keksi. Toinen ankea mieleenjäänyt oli joku Kitara on rakkauteni, tai vastaava, jossa päähenkilö on ankea sisäänpäinkääntynyt suomalainen pitkätukla jostain perähikiältä ja niillä on sitten bändi nimeltään Kaljanjuojat. Jee jee.

Perri -kirjoja (kirjoittanut Eva Illoinen) tai Vastamäen Saara -kirjoja (kirj. Ines Lappalainen)? Noista Perri -kirjoista jäi mieleen pula-aika ja paperinarukengät ja Saara -kirjoista poliittinen ilmapiiri ja 70-luvun rakennemuutos. En tiedä mistä ko. kirjat minun lukemistooni löysivät, kun en tiedä kenenkään muun ikäiseni (nyt 35 v.) niitä lukeneen.

Joo, luin. Olen vähän päälle kolkyt. Oli meidän lähikirjastossa. Se pula-aika-perri oli hyvä, muista en niin paljon tykännyt. Vastamäen Saara ei ole tuttu. Ärsytti perri-kirjoissa se, että muu luokka käänsi perrille selkänsä ja se jäi ihan yksin ennen kuin (tietysti...) löysi uuden kaverin, joka oli sitä paitsi paljon coolimpi kuin entiset.

Muistaako kukaan skotlantilaista Emma-tyttöä, joka asui tätinsä luona Edinburghissa? Rakastin Edinburghin Emmaa ja olin tosi pettynyt kun seuraavassa osassa ne muutti johonkin tyhmään saareen. Sitten oli kanssa orpo Paula, joka asui setänsä luona ja ystävystyi Blacheteihin tai johonkin. Ärsytti jo silloin että niin monet tyttökirjojen sankarittaret olivat orpoja? Mikä ihmeen orpousfetissi vai oliko ennen älyttömän tavanomaista olla orpotyttö vai matkivatko kaikki kirjailijat toisiaan.

Jostain syystä luin myös meidän kirjastossa ollutta Jennings-sarjaa, jossa Jennings asui englantilaisessa sisäoppilaitoksessa. Sen vanhemmat ärsytti.

Inhosin Kiljusen herrasväki -kirjoja (ilmeisesti kirjasto oli täynnä vanhentunutta materiaalia). Ne olivat ihan kamalan raivostuttavia kokonaisuudessaan.

Ärsytti jo silloin että niin monet tyttökirjojen sankarittaret olivat orpoja? Mikä ihmeen orpousfetissi vai oliko ennen älyttömän tavanomaista olla orpotyttö vai matkivatko kaikki kirjailijat toisiaan.

Mä ihmettelin tätä myös jo lapsena. Nyt aikuisena tulee mieleen monia orpohahmon etuja. Ehkä ensinnäkin "Tiinan äiti"-tyypisten hahmojen välttäminen! Ja ylipäänsä sankarittaren vähän irrallisempi, vähän itsenäisempi ja aika tavalla lähtökohtaisesti dramaattisempi asema. Ja sitten se etäännyttävä fantasia: kun orpolapsi istutetaan tarinassa johonkin outoon sukulaisperheeseen, jossa sitä kohdellaan enemmän tai vähemmän kaltoin, voi kirjailija kirjoittaa tytön/naisen sosiaalisesti heikosta ja haavoittuvaisesta asemasta ilman, että aikalaislukijan täytyi ahdistua _todellisten_ perheiden ja vanhempi-lapsisuhteiden kuvauksista.

Takaisin aiheeseen:

Jali ja suklaatehdas oli (ja on edelleen) loistava kirja, mutta mua ahdisti jo lapsena se välinpitämätön sadismi, millä niiden tuhmien lasten karmea kohtaloa kuvailtiin. Hups vaan, lapsi on kenties pysyvästi vammautunut ja runneltu, aika umppalumppien virittää pilkallinen laulu samalla kun vanhemmat itkevät hysteerisinä.

(Roald Dahl oli ilmeisesti ihan oikeassa elämässä täysi ihmisvihaaja. Helppo uskoa.)

Mio poikani Mio ja veljeni Leijonamieli taas tuli luettua sataan kertaan ja Leijonamielen elokuvakin käytiin katsomassa Oulun kirjastolla moneen kertaan :)



Tiina-kirjoista tykkäsin, mutta se äiti oli kyllä karmaiseva tiukkis.





Kuka on lukenut näitä: Bertramin pöksyt ei tutise, Puhdasta kultaa pussissa, Rosakpönttöjen ritarit? Olivat mielestäni tosi hauskoja, ääneen sai hörähdellä, vaikka aika ankeaa pojilla välillä oli.

Mies meinasi ostaa kirpparilta tuon Leijonamielen 7-vuotiaallemme ja minä estin kauhuissani. Voi se sen toki joskus lukea mutta ei vielä, kun on niin vähän lukukokemusta takana. Pelkään että menisi tuon jälkeen pitkä aika ennen kuin uskaltaa tarttua seuraavaan kirjaan...

Mio poikani Mio ja veljeni Leijonamieli taas tuli luettua sataan kertaan ja Leijonamielen elokuvakin käytiin katsomassa Oulun kirjastolla moneen kertaan :)

T

Luin sen vastikään ääneen omille lapsilleni, ja palautui mieleen heti, mikä siinä oli omassa lapsuudessa harmittanut. Nyt en enää sanatarkkaan muista, mitä se Mion isä sille aina leperteli - sillä oli aina se sama hempeä fraasi jonka se sille toisti - mutta niin tuhkatiheään se oli sitä hokemassa, että lopulta me kaikki pyöriteltiin vaan silmiä.



Ylipäänsä saman ilmaisun toistaminen kautta tarinan/kirjan on ärsyttävää. Ei nyttule mieleen muuta konkreettista esimerkkiä kuin Mio, mutta tiedän että muutkin kirjailijat ovat tätä tyylikikkaa käyttäneet. Plääh.

En vain voinut käsittää millaisia ne todella ovat (siis olin n.9-11v). Useissa vanhaa vanhaa aikaa kuvaavissa kirjoissa tytöillä oli aina pumpulipuuvillamekot,eniten muistelen näitä olleen Laura Ingalsin kirjoissa? Ajattelin niitä aina sellaisiksi ohuiksi,puuvillaisen tyylisiksi joissa on värit oikein haaleat,en tiedä miksi :D



Näissä kirjoissa ihmettelin myös kurpitsapikkelsiä ja kurpitsapiirakkaa :) Vaikka nämä valkenivat aika pian sitten joskus kun luin kirjat uudelleen n.15v ja uudelleen (ja uudelleen,olen lukenut varmaan 4-5krt,nyt aikuisena viimeisimmät kerrat).



3 etsivää sarjassa muuten minäkin ajattelin,et Bob on lihava :D:D koska Bob kuulosti niin pyöreältä nimeltä :D HAH!



Tarzan sarjassa minua myös jo aika nuorena (oon ollut varmaan joku n.11v?) ärsytti tuo,että siellä apinoiden keskellä oppi vaikka mitä vain koska oli hyvät perimät ja älykäs! Muistan erityisesti kohdan jossa meni ekaa kertaa johonkin juhliin tmv ja oli smokkia yms päällä ja osasi käyttääntyä just oikein,muistan kun mietin et miten hitossa muka kun on ekaa kertaa jossain tuollaisessa tilanteessa,apinoiden parista tulleena :D



Anna-kirjoissa mua ärsytti se,että se Diana meni naimisiin "noin vain",et yhtäkkiä vaan,ensin ne oli teini-ikäisiä,eikä paljon pojista välittäneet ja sitten Diana menikin jo naimisiin. Ihmettelin,että Anna ei muka ollut tajunnut sen ihastuneen jo aiemmin,koska eikö ystävät muka puhu tuollaisista jo aika varhaisessa vaiheessa.

Anna oli minusta varsinkin alussa aika itsekäs,koska luulisi,että kun pääsee orpokodista suunnilleen mihin tahansa niin pitäisi olla edes vähän aikaa niin,että koittaa miellyttää ja olla "kiltisti" ;D Siis ymmärsin kyllä luonteen,mutta ihmettelin etteikö se osaa hillitä yhtään itseään,että pakkoko kaikkeen on suhtautua itsepäisesti ja raisusti :)



Minkä ikäisenä te olette muuten oikein lukeneet Neiti Etsiviä kun teitä on ärsyttänyt nuo nimet yms käännökset?? Itse en tajunnut sellaista edes ajatella,koska en lukiessani osannut englantia enkä hirmusti tiennyt englanninkielisistä nimistä?

Siis olen itse lukenut sarjaa iässä 7-9v?



Ja sitten taas ihmettelen tuota kun teillä on ärsyttänyt monilla se,et nuori tyttö menee naimisiin vanhemman miehen kanssa tai että tyttö joutuu taipumaan/kiltteilemään ja poika raisuilee/saa mennä jne,niin minä kyllä taas sen tajusin jo silloin aika nuorena,että niissä kuvattiin "vanhaa aikaa",eli arvot ja aikakausi oli erit.

Mulla varmaan valotti näitä aika paljon se,että olin pikkuisesta saakka kuunnellut mummoni ja äitini juttuja "silloin ennen vanhaa ei saanut sitä eikä tätä" :)



Ai niin :D ja minä muuten muistan myös ihanat Onneli ja Anneli kirjat joita rakastin ihan pienenä,mulle luettiin niitä joskus 3-4v:nä ja luin ne ekoina kirjoina joskus 6v kun opin lukemaan ja voi että ne oli ihania!!



Muistan myös Perrin,Tinkan,Helena-hoitajan,Mirkan ja Masan ja muita vastaavia.



Ja kaikista parhaimpina kotimaisina kirjoina mulla on jäänyt mieleen Jorma Ranivaaran kirjat! Ne oli hyviä! Lisäksi tykkäsin ihan hulluna S.E Hintonin kirjoista,ne luin aivan järjettömän monta kertaa ja ne on edelleen minusta todella hyviä.

oli aivan mahtavan ihana kirja, luin sen varmaan kymmeneen kertaan. Myohemmin luin sen englanniksi eika se ollut ollenkaan niin hyva, siina oli suomeksi kaantaja onnistunut tosi hyvin kun kieli oli niin kaunista. Toinen vastaava on Ursula le Guinin Maameren velho, suomenkielisessa on upean kaunis kielimaailma, englantilainen oli jotenkin paljon tavanomaisempaa kielta.



Minakin luin Jennings-kirjat lapsena, niissa kiehtoi se sisaoppilaitoksen erilaisuus.

Neiti Etsivät, Helenat, Nummelan ponitallikirjat, Mirkat, Kirjoita minulle, Sam, ym. Mutta muistaako kukaan Pirunsaaren veljekset (Tuija Lehtisen) tai sen jossa pelattiin pesistä, myös Lehtisen? Sitten romantikkona tykkäsin kovasti teininä myös Anni Polvan rakkausromaaneista (sellaisista vanhahtavista 60-lukulaisista), Angelika-kirjoista ja pokkareista (Harlekiinit tmv). Mitäs muuta? Ja SinäMinät ja Reginat oli tosiaan suosittuja, Naisen unelmia Reginassa etenkin muistan, oli aikas kuumia tarinoita.:)

Maameren velhosta! Ja muista Ursula le Guinin kirjoista (ja ylipäänsä fantasiasta).



Enpä ole englanniksi S.E Hintonia tai Maameren velhoa lukenutkaan,mutta onpa jännä et suomeksi parempia,itse kun melkeinpä aina nimenomaan kiroian surkeaa suomennosta!!



t: 251(kö?) joka myös rakasti (rakastaa!) Me kolme ja jengi kirjaa + muita S.E Hintonin kirjoja

tosin en muista niitä muodossa "pumpulipuuvillamekko" vaan nimenomaan pumpulimekkoina. Puuvillaa kutsuttiin ennen pumpuliksi.

Gullan elämä oli NIIN kurjaa ja köyhää, ja hänelle sattui NIIN paljon vastoinkäymisiä, että tarina alkoi olla jo ihan absurdi. Luin sarjaa muutaman kirjan, sitä mukaa kun niitä ilmestyi, mutta lopulta (ehkä n. 11-vuotiaana) en jaksanut enää sitä kurjuutta, köyhyyttä ja saivareita... Ihmettelen todella, että sarja oli lapsille suunnattu!

pumpulipuuvilla mekoista et oliko ne pumpulipuuvilla vai pumpuli? Muistelisin,että itse olen lukenut pumpulipuuvilla :) mutta voi olla,että olen yhdistänyt vain nuo kaksi mielessäni :)



251

mulla on esim. vanha joka naisen niksikirja, jossa puhutaan pumpulikankaasta :)

tosin en muista niitä muodossa "pumpulipuuvillamekko" vaan nimenomaan pumpulimekkoina. Puuvillaa kutsuttiin ennen pumpuliksi.

Tirlittanista. Pitäisikin kaivaa se vanhempien luota ja lukea omille lapsille...

Ja sitten taas ihmettelen tuota kun teillä on ärsyttänyt monilla se,et nuori tyttö menee naimisiin vanhemman miehen kanssa tai että tyttö joutuu taipumaan/kiltteilemään ja poika raisuilee/saa mennä jne,niin minä kyllä taas sen tajusin jo silloin aika nuorena,että niissä kuvattiin "vanhaa aikaa",eli arvot ja aikakausi oli erit.

Mulla varmaan valotti näitä aika paljon se,että olin pikkuisesta saakka kuunnellut mummoni ja äitini juttuja "silloin ennen vanhaa ei saanut sitä eikä tätä" :)

No sehän oli tietysti selvää, että vanhoista ajoista oli kyse, ja eiköhän monikin meistä ollut jo pieninä ihan hyvin perillä siitä että ajat on olleet naisille monin tavoin ankeammat ennen aikaan. Sitä enemmänhän se epäreiluus vaan raivostutti, kun tiesi että se oli joskus TOTTA!

Tirlittan oli pienenä minulle jotenkin ihmeellinen lukukokemus, tavallaan rakastin sitä hirveästi ja tavallaan se ravisteli minua ja oudoksutti enemmän kuin monikaan muu kirja. En jälkeenpäin melkein meinannut uskoa todeksi että sellainen kirja oli olemassa, eikä ollut pelkkää unta.

Mutta kuten joku yllä mainitsi, jotain vähän kammottavaahan siinä oli. Sellainen sairas, unenomainen perusvire... kuvankaunis pieni orpotyttö vaeltamassa ypöyksin maailmassa pyjama päällä ja okariinoa soitellen... Koitin lukea sitä taannoin omille lapsille ääneen - eivät tykänneet - ja aloin miettiä minkä verran siinä mahtaakin ola jotain sodanaikaisten kammojen unenomaisia kaikuja, orpoutta ja pommitusten muistoja ja kodittomuutta. (Joskus 50-luvun alkupuoliskollahan se taidettiin kirjoittaa.)

Minua myös ärsytti Tiina-kirjat. En muista niistä yksityiskohtia saati että olisin ymmärtänyt niitä jotenkin sovinistisiksi, mutta muuten kyllä.



Muistan, että Tiina oli joissakin asioissa aivan nössö, vaikka periaatteessa rasavilli ja poikamainen olikin. Jokin vastaan sanomattomuus ja liika kuuliaisuus ärsytti. Minulla on myös sellainen mielikuva, että Tiina olisi ollut vähän yksinkertainen, tyhmä ja naiivi.

Oli aina ihan epäreilu, oli sen ilkeän Veli-veljen puolella aina ja Tiinalle aina että Tiina sinä. En oikein tiedä, kun oiekassa elämässä ei ketään noin toruttu, mutta mulle tulee aina ihan kauhea olo. Että siinä tuomitaan koko lapsi. Läksyt tekemättä: Tiina sinä. Huone sekaisin: Tiina sinä. Kaurapuuro ei maistu: Tiina sinä.



Ihan kuin siinä edessä olisi ollut sellainen äänetön huono, kelvoton (Tiina sinä).



Ja koskaan ei yltänyt äidin vaatimusten tasolle. Isä hyväksyi, mutta oli tahdoton nössö, joka palvoi maata äidin jalkojen alla.



Itse asiassa aika toimimaton perhe siinä 'idyllissään', millainenkohan äiti Tiina aikanaan olisi ollut?



Nimim. Äitikriiseilevä keski-ikäinen kirjanostalgikko :-)

Mua arsytti Tiina-kirjoissa eniten se isa! Ja lahinna se, kun joka kirjassa toistettiin, etta isa ei yleensa komentanut, mutta silloin kun komensi niin toteltiin (tai jotain siihen tyyliin). Silti tuota samaa jauhettiin mun mielesta liian usein.



Toiseksi se miesten paapominen - aiti sai melkein hepulin kun aikuinen mies lahti ilman sadetakkia toihin. Voi pienta pupu-parkaa.



Ja viela se Tiinan ylenpalttinen uhrautuvaisuus arsytti silloin. Itsella ei koskaan ollut mitaan, mutta kun vihdoin viimein sai itselleen jotkut norsutossut, niin nekin piti antaa Sylville, joka kuoli muutaman paivan kuluttua.

En käsittänyt ikinä sitä itserankaisua, mitä se kaiken muun saamansa pskan lisäksi harjoitti. Tiinahan itsepintaisesti virkkasi vihaamiaan tiukkoja käppyräisiä patalappuja sormet verillä aina kun oli ollut jotenkin "paha". Ihan sairasta.