Mitkä asiat sua ärsytti lukemissasi kirjoissa, kun olit lapsi?

miten siitä tehtiin jotenkin "reiluuden" ilmentymä, että Tiina ei halunnut ikinä pyytää anteeksi aiheuttamiaan hankaluuksia. Että mukamas anteeksipyytäminen jotenkin halventuisi siitä jos sitä yhtenään harrastettaisiin.



Pienempi, ihan yksittäinen ärsytys jostain Tiina-kirjasta oli, kun siinä tehtiin selväksi että vain nynnyt tytöt (koska kaikki tyttömäisyyshän on tosi nynnyä ja noloa, ja vain kaikki poikamaisuus on hienoa) syövät mansikkajäätelöä, ja ainoa vähänkään "reilu" vaihtoehto on suklaajäätelö. Mitvit??!

Mä muistan Helena kirjat. Ne oli hyviä, se meni sen lääkärin kanssa naimisiin ja sai liudan lapsia. Ne hilkkaan tulleet nauhat olivat merkkejä siitä kuinka paljon hän oli opiskellut.

Toinen sairaanhoitaja sarja oli Ursula.



Asiasta kukkaruukkuun. Anne kirjat ON kirjoitettu 50-60 luvulla! Ne on vaan suomenettu 80-luvun lopussa-90-luvun alussa ja loput kirjat on suomentamatta.

http://reviewdiaries.blogspot.com/2011/07/review-drina-series-by-jean-e…

Tuolta löytyy tietoa.

ja kihisen suorastaan raivosta sitä lukiessani. Itsekäs, itserakas narsisti, joka viisveisaa toisen tunteista ja aiheuttaa tälle tahallaan pahaa mieltä ja hankaluuksia. Ja loukkaantuu verisesti, jos Pikkuveli yrittää pitää puolensa. Mutta poikani, 4v ja 6v, rakastavat Kassista. tajuavat toki kuinka epäoikeudenmukainen hän on, mutta kun se on puettu pienen ja pullean, hassun sedän muotoon, se on suorastaan hervotonta.



Itse luin lapsena suurimamksi osaksi hevoskirjoja, Merja ja Marvi Jaloa etenkin. Noissa kirjoissa ihmetytti jo tuolloin päähenkilöparien ikäerot. Tytöthän olivat siinä 14-15v ikäisiä, mutta "seurustelivat" kuitenkin jo täysi-ikäisten miesten kanssa. Esim. Nummelan ponitalli sarjan alussa Kikka seurusteli Kristian Starckin kanssa, joka oli jo töissä Englannissa, ajoi autoa jne. Samoin Repe Jussila oli tallityttöjä hieman vanhempi, en muista ajoiko autoa kuitenkaan, mutta piti kuitenkin esim. ratsastustunteja. Eivätkä nämä kirjojen päähenkilöt vanhentuneet koskaan! Aina oltiin leirillä ja kesät oli tosi helteisiä, kärpäset pörräsivät ja hiki virtasi. Sitten tuli hiertymiä, joihin laitettiin aina mehiläiskittivahaa! Mutta silti tykkäsin noista Jalojen kirjoista tosi paljon.

Siis muistaako joku? Siinä se tyttö (Lotta?) hakee lentoemäntäkouluun ja pääsee sit reissaamaan vaikka minne. Lopussa rakastuu lentäjään..

Et oli ihan hauska sarja..oisko ollu 4-5 kirjaa?



Ja Kaisa Ikolan Hullu luokka-sarja? Aika huumoripainotteista oli..



Mulla nousee verenpaine Minttu-kirjoista..et ne kuvat on jotenki niin ARGH! Mut lapset tykkää..



Ja jossain "jännitys"-vaiheessa luin Pikku Vampyyri-kirjoja..lopulta ne meni niin tönköksi juoneltaan et alko tökkiä..



Mulla oli muuten Mastaritontun tarinat yks lempparikirja lapsena..ja on vieläkin..:)

Joo muistan noi Hullu Luokka -kirjat! Ne oli sellaisia modernimpia. Tykkäsin niistä kyllä..



Muistan myös, että oli joku Mirkka ja Masa sarja, mutta en tainnut koskaan lukea siitä ensimmäistäkään kirjaa. Ei jotenkin kiinnostanut ja en tykännyt noista nimistäkään :D

Mm. Nalle Puhissa ärsytti se taivastelu ja ihmettely ja joka ikisen männynkävyn tajuaminen ihan väärin. Eikö ne oikeasti tajua, että se tienviitta on se sama jonka ne itse teki! Mrr.



Ja silti harmitti Puhin puolesta, kun Risto Reipas suhtautui siihen niin alentuen, "vanha tyhmä karhu" -tyyliin. Vaikka aiheesta olikin.



Muutama muukin Puhin hahmo kävi hermoille (esim. kaikkitietävä Pöllö!), mutta pahin oli Ihaa. Se ynseä, passiivis-aggressiivinen marttyyrin asenne, älkää-minun-syntymäpäivistäni-piitatko-VÄRÄJÄVÄ-HUOKAUS-murjotus. Vaikka tavallaan se on hahmona sillä tavalla osuva, että jälkeenpäin tuo mieleen muutamia tuntemiani masennusherkkiä ihmisiä...

Mm. Nalle Puhissa ärsytti se taivastelu ja ihmettely ja joka ikisen männynkävyn tajuaminen ihan väärin. Eikö ne oikeasti tajua, että se tienviitta on se sama jonka ne itse teki! Mrr.

No sepä se..vrt. teletapit..uudestaan, uudestaan..;)

Dana-tytöt?



Samalta kirjoittajalta kuin Neiti Etsivä. Pienenä ärsytti kun nämä kirjat olivatkin erilaisia kuin neiti etsivät! niin kova fani olin.

kymppityttö ja mitkäs ne muut olikaan.

pienenä Herra Huun kuvituksesta. Siis näistä kirjailijan itse riipustelemista, jotka näytti alakoululaisen tekemiltä:

http://yle.fi/teema/sininenlaulu/kuvat/SL_iso_Herra_Huu2_11D7542.jpg



Nykyisin kun luen niitä (ja sitä saman kirjailijan silmälasinsa hukannutta hevosta) omille lapsilleni, kuvat on minusta hellyttäviä kömpelyydessään, mutta omat lapset vuorostaan valittaa niistä. Kriittisyys kulkee verenperintönä. :-D

Muumipapan tarve päsmäröidä ja olla oikeassa ärsytti. Muistutti vähän omaa isääni. :-D Sen lisäksi se (Muumipappa ja meri?) jossa se hylkää perheensä ja lähtee vaan seikkailemaan omin päin oli minusta tosi kammottava. Ei isät saa!!!!



Niin ja Niiskuneidin hienohelmaisuus vuoroin harmitti, vuoroin oikeastaan samastuin siihen myös salaa. Nilkkarengas olisi ollut ihana. :-)

Osa on mainittukin tuolla ylempänä jo.



Mutta yhtenä nolompana ärsytyksen aiheena: mua harmitti jotenkin hirveästi kun tajusin (esiteini-ikäisenä Tolkien-friikkinä), että Arwen on HIIIIRVEÄN paljon vanhempi kuin Aragorn. Aragornkin oli jo ärsyttävän vanha papparainen (jotain 80 kirjojen tapahtuma-aikaan?), mutta Arwen on kuolematon ja muistaakseni jo pari tuhatta vuotta vanha?



Ei istunut mun nuoruudenaikaiseen seksistiseen maailmankäsitykseeni, jonka mukaan miehen kuului ollapariskunnasta se vanhempi, piste. :D



Frodo ja Bilbokin oli jo jotain viisikymppisiä, jouduin lukiessani aina aktiivisesti koittaan unohtaa sen. Olin ikärasisti. :D



Tom Bombadilin olisin voinut kuristaa omin käsin ja ihan ensilukemalla. "Hei Nöpö iloinen," AAARG.

Olin ihan kauhistunut kun luin jonkun lastenversion niistä tarinoista. Perusasetelmahan on se, että Sheherazade (?) joutuu menemään naimisiin sulttaanin kanssa, joka aikoo mestauttaa hänet (kaikkien muiden morsiantensa lailla) heti hääyön jälkeen. (Sulttaani-ressu oli joutunut jonkun vaimonsa pettämäksi, niin että ymmärtäähän tuon...) Oma outoutensa sekin, että Sheherazade oli pyövelin tytär, joka siis joutuisi tappamaan oman tyttärensä (mutta puhettakaan ei ole että tämä suunnitelisi kieltäytyvänsä tai mitenkään yrittäisi suojella tytärtään, wtf?). Ahdisti lapsena.



Sitten Shehe...jne. alkaakin kertoa sulttaanille jatkokertomusta jonka jättää aamuisin niin jännittävään kohtaan, että saa aina yhden päivän lisää armonaikaa, jotta voisi jatkaa tarinaansa seuraavana yönä.



Kunnes on kulunut, no 1001 yötä. Hyvä homma, Shehe! MUTTA yäks, sitten siinä ilmoitetaankin etä sillä välin Sheherazade on synnyttänyt sulttaanille parikin lasta ja tämä lopulta päättää jättää hänet pysyvästi henkiin.



Minua inhotti, inhotti, inhotti siinä kymmenen korvilla tuota lukiessani ajatus, että se oli myös joutunut panemaan sen kamalan psyko-murhamies-sulttaanin kanssa. Ja oliko se juuri lapsen synnytettyäänkin vaan tyynesti jatkanut kertomustaan henkensä pitimiksi? Tsiisus. Traumatisoiva ajatus.

Vai miten mulla on sellainen mielikuva, että siinä lopussa Illusia synnytti lapsen? Ja Pessi oli jotenkin ihan että täh, miten tuo on mahdollista? Kuka muistaa?



Se oli lapsena jo mielestäni niin outo käänne että jäi jotenkin ällöttävänä mieleen. Ja kun vielä tiesin ihan hyvin miten vauvat saa alkunsa, eikä musta olut yhtään kiva ajatus, että ne oli TEHNEET SEN. :-D

Tiinakirjat, Viisikot ja oliko se nyt seikkailut (jossa oli se pulla) luin kaikki, ja paljon muutakin.

Anni Swanin kirjoissa lasten elämä oli ihan kauhean ahdistavaa. Iris-rukka, Ollin oppivuodet tms... Sitä elon loputonta surkeutta.

Ja oikein suutuin kun niissä oli se juttu, että se ihmiskieliä taitamattomana apinoitten kasvattina ois muka oppinu lukemaan kirjoitettua englantia. Ihan vaan koska oli niin fiksu että osasi aikansa kirjoja selattuaan päätellä, miten se systeemi toimii ja mitä mikäkin sana tarkoittaa. Tajusin jo silloin (n. 9v) että ei se voi olla mahdollista, jollei oikeesti ole yhtään mitään kontaktia kieleen.

Nosto jos sais vielä nauraa. :D

Hän käyttäytyi juuri niin kuin mulle oli opetettu, että ei saa käyttäytyä. Oli vaikea tajuta sitä ristiriitaa, että ensin mut opetetaan olemaan kiltisti ja sitten annetaan luettavaksi juttuja ihailtavan reippaasta Pepistä, joka toimii juuri päinvastoin.



Peppi oli mielestäni joissakin tilanteissa suoranainen kiusaaja. Hän kiusasi kylän poliiseja siinä missä rosvojakin ja hienoa herraa, joka halusi ostaa hänen talonsa. Yhdessä tarinassa hän kiusasi yhtä kadulla kulkevaa tuntematonta lastakin.



En vieläkään oikein tajua Peppi-tarinoiden suosiota. Yhdestä Peppi-jutusta pidin, se oli se, jossa Peppi menee kouluun ja auttaa lapsia tietokilpailussa.



En myöskään pitänyt kirjasta Veljeni Joonatan. Luokkakaverit kehuivat sitä minulle niin, että pyysin kirjan joululahjaksi ja sainkin sen. Oli pettymys, että se oli niin ankea ja tylsä tarina.



Kivittäkää vaan...



Kuitenkin pidin esim. muumikirjoista ja Pekka Töpöhäntä-kirjoista. Vaikka muumeissakin on se ärsyttävä Pikku Myy, josta kaikki muka pitävät, vaikka hän on ilkeä.

Minustakin Peppi oli usein aika ilkeä. Kadehdin myös niitä rahoja ja ajattelin katkerana ja kullanhimoisena että sen olisi pitänyt antaa niitä paljon enemän Tommille ja Annikalle (joihin normilapsina samaistuin Peppiä enemmän, vaikka Annika olikin taas välillä -huokaus- ärsyttävän mamo).



Se Pepin anarkistisuus hermostutti siis muakin. Onhan se tarkoitettu sellaiseksi vapauttavaksi samaistumiskohteeksi tytöille, joita ympäristö kasvattaa ihan liialliseenkin kiltteyteen ja mukautuvaisuuteen. Mutta täytyykösen vaihtoehdon sitten olla sillä tavalla itsekäs?



Ronja olikin sitten sillä tavalla ihana tyttösankari: reipas ja rohkea oman tiensä kulkija, mutta jotenkin... inhimillisempi kuin Peppi, joka ailahteli milloin mitenkin friikkiydestä kiusanhengen eleisiin ja itserakkaudesta hyväntekeväisyyteen. Ronja oli juuri se ihana "tyttöversio poikasankarista", johon vihdoin saatoin täysin samaistua.