Mitkä asiat sua ärsytti lukemissasi kirjoissa, kun olit lapsi?

tai ei perinteiset sadut kuten Grimmin, koska se yliluonnollisuus oli niissä vain mausteena. Mitä realistisempi kirja sitä enemmän tykkäsin. Luulen että kaipasin turvallisuutta ja en halunnut sekoittaa päätäni millään mielikuvitusolennoilla. Toisaalta jossain kirjoissa ahdisti liiallinen idyllisyys, koska näin sen normina, eli näin pitäisi elää, mutta eihän meidän perhe siihen pystynyt.

Nyt te sotkette kaksi juonta. Romu-Juuso esitti hullua ja vähän laitapuolen kulkijaa, oli sotainvalidi, "hieno mies", Tiina sai siltä kissan. Sitten toisessa kirjassa Tiina oli matkalla sukulaisiin? ja oikaisi metsän läpi, eksyi ja saapui talolle jossa tämä "pulsu" asui, toisin sanoen ei pulsu vaan yksinasuva mies joka oli saanut sairauskohtauksen ja halvaantunut ja virunut siellä (paskoissaan siis kuten alkuperäinen viesti infosi, oli hauskasti kirjoitettu :D). Ja Tiina jäi sinne sit auttaan, lopulta Juha tais löytää sinne ja mies pääsi lääkäriin eikä kukaan kuollut.



Mua ärsytti parikymppisenä uudestaan Tiinoja lukiessa se, että kukaan tyttö, joka oli ns. rikas, ei ollut hyvä tyyppi. Kaikki rikkaat oli bitchejä ja kanoja (Tuula, Leila, se tanssikoulun Eeva joka ihastui Juhaan jne..) ja sitten köyhät tytöt oli hyviä tyyppejä (joko ujoja ja kilttejää Tiinan statisteja, tai raisuja kuten Tuija, mutta ei silti siis mikään kanabitvch)...Aaarg!! Jos tyttö oli tyttömäinen, se ei ollut hyvä, itsekin lapsena yhdessä välissä en antanut harjata (pitkiä) hiuksiani koska halusin olla jotenkin mystisesti "Tiinamainen"...jonkinlaista ahdasta misogyniaa tuokin, vaikka eihän sitä lapsi niin aattele. Kivoja kirjoja ne oli! :)

muistan sen pulsun! Ja sitten ahdisti, kun Tiina sai jonkun hienon mekon kerran joiltain rikkailta, mutta äiti käski palauttaa sen. (Taisi saada pitää sen kuitenkin lopuksi). Tiina oli niin köyhä, Leila kiusasi ja yritti viedä Juhan. Se äiti oli kuitenkin kamalin.



Jotenkin kuvittelin sen Tiinan kodinkin sellaiseksi rumaksi silakan hajuiseksi pikkuloukoksi, jota seko äiti hulluna puunaa. Isäkin oli aina poissa.

Se oli romu-Juuso, mutta ei kai se mikään pultsari ollut? Mä muistelin, että se oli sodan veteraali ja sodassa menettänyt järkensä ja keräili niitä romuja. Asui kissojen kanssa, joista Tiinakin sitten sai yhden.

mulla oli noista Pieni talo preerialla -kirjasta sellainen muistikuva, että nimet olisivat olleet suomennettuja vain tyyliin ekassa ja tokassa osassa ja muissa sitten alkup. asussaan. Näin se muisti tekee tepposet! Hyvä sarja se kuitenkin oli.



Monissa kirjoissahan nuo suomennetut nimet on sellaisia, että voisivat olla myös englanninkielisiä nimiä, esim. Neiti etsivä -sarjassa (jota itse en paria yksittäistä kirjaa lukuunottamatta lukenut) Nancysta on tullut Paula, eräässä hevoskirjasarjassa päähenkilön nimi on alkuteoksessa Jill, mutta Suomessa Laura.

Etenkin Jalon hevoskirjoissa päähenkilö oli usein vähän ressukka, lapsellinen ja lähes poikkeuksetta LIHAVA hevostyttö jolle sitten mallinmittaiset, vanhemmat ja kauniimmat tytöt olivat kateellisia. Muistan miten etenkin Nea-sarjassa (en muista sarjan oikeaa nimeä) kaikki tuntui pyörivän Nean laihduttamisen ja lihomisen ympärillä...eikä Nea ollut kovin vanha niissä kirjoissa, koska luin niitä ala-asteella.

Kuinka ollakaan, mä satuin juuri eilen löytämään noita Nea-kirjoja, kun siivosin kaappeja! Lähinnä nauratti, kun niitä selasin... Mutta toi sama kaava toistuu turhan usein: juuri se vähän ylipainoinen ressukka pärjääkin loistavasti jossain ja kaikki on kateellisia.

Sillä kirjasarjalla ei muuten näytä olevan sen kummempaa nimeä, luettelossa puhutaan vain "Nea-sarjasta".

viisikko-kirjoissa se kun ne lapset työnnettiin aina ovesta ulos pihalle leikkimään ettei Paulin isä (tiedemies) häiriinny. Lapset kävi sisäoppilaitosta, oli kuukausia poissa kotoa ja tuskin pääsevät Paulin kotiin (sinnehän ne tais useimmiten mennä) kun Paulin äiti jo hönkäilee että menkäähän siitä ettei isän tärkeä työ häiriinny. sitten penskat lähtee keskenään telttailemaan ja ovat pari viikkoa pois ja sitten vanhemmat ovatkin yllättäen olleet huolissaan. ???



samoissa kirjoissa Annen jatkuva itkeminen. Näin aikuisena naurattaa kun Annen vanhempi isoveli kuvailtiin aina luotettavaksi ja turvalliseksi. Tuskin oli 14-vuotiasta vanhempi ja joka kirjassa hiippailivat murhamiesten ja salakuljettajien keskellä. ei siinä 14-vuotiaalla olisi nokan koputtamista.

Ensin seurataan hobitin joka askelta koko kirjan ajan, ja sitten kun tulee loppuhuipennuksen vuoro, Tolkien äkkiä marssittaakin ihan puun takaa esiin jonkun uppo-oudon Bardin, joka rupeaa sankariksi, ampuu lohikäärmeen ja jota kaikki sen jälkeen palvoo. Hobitin rooli jää kaiken vaivan jälkeen ihan statistiksi vaan. Edelleen mielestäni kummallinen ja juoniteknillisesti kömpelö ratkaisu.

Ykköstraumani on se, että Jo antoi pakit Laurielle ja meni naimisiin sen ikälopun professorikääkän kanssa. Mitä helkkaria, ensin herutetaan Jon ja Laurien suhdetta kokonaisen vuosikymmenen ajan ja sitten tuommoinen ultimate pettymys??? Inhosin sydämeni pohjasta myös Amya, jota olisi pitänyt pyöritellä mutalammikossa sen sijaan, että hurskasteltiin hänen "kultaisuuttaan" (missä sekin muka ikinä näkyi?). En voinut sietää myöskään tyttöjen pyhimysmäistä äitiä.



Runotytöissä risoi Emilian tosikkomaisuus ja ylimielisyys sekä täydellinen kyvyttömyys nauraa itselleen. Olisi relannut vähän. Lisäksi kummastutti se, miten se aina sai runon aikaiseksi jostain lammikon laineesta tai puun oksalta putoavasta vesipisarasta. Hohhoijaa. Siitäkin ärsyynnyin itse pyöreyteen taipuvaisena, kun langanlaiha Emilia pisteli munkkeja ja kakkua yhtä soittoa ja silti vaatteet putosivat päältä.

minua ärsytti se Bethin enkelimäinen hyvyys ja kun se sitten kuoli, minua ärsytti se että itkin sen kuolemaa silti :D. Taisin olla silloin kymmenen.

Katto-Kassinen oli hirveä itserakas narsisti, jota inhoan edelleen. Se aiheutti sille päähenkilöpoika-ressukalle (mikä lie oli nimeltään) kauheasti ongelmia silkkaa itsekkyyttään ja oli täysin sokea omille puutteilleen.



Muutenkin kauhean itseriittoiset hahmot sai mut aina kiehumaan. Peppikin oli tosi leuhka (vaikka näin aikuisena arvostankin että myös vahvan ja reippaan tytön roolimalli löytyy lapsille). Myös Pepin ruokkoamaton ulkonäkö eriparisukkineen harmitti, ja mua ihan nolotti sen puolesta.

Paitsi että kyseessä oli joku halvauksen saanut vanha mies joka asui erakoituneena keskellä ei mitään.

---- Viisikko paistaa munia olisi voinut olla yhden kirjan nimi

Myönnän etten ole vielä hobittia lukenut mutta tuollainen loppuhan on ihan Tolkienia. Jos kunnolla miettii Tarua Sormusten Herrastakin niin kyllä siinä kauan kauan rakennetaan juttua ja niitten sankaruutta ja kuinka Sauron on oikeesti ihan kaikkivoipa ja todella voittamaston pahis. Ja sitten ne menee ja kolkuttaa ovelle ja Sauron menee lankaan, hobitit hiipii takaovesta sisään ja heittää sormuksen vuoreen, hups. Ja näin sitten ne lentää pois kotkilla ja tekee siis saman reissun takas hetkessä ku mikä tullessa kesti ainakin kolmen kirjan verran. Mun mielestä aika latteaa :D



Joo ja sitten aiheeseen..



Neiti Etsiviä olen lukenut paljon lapsena, varmaankin melkein kaikki jotka silloin oli tarjolla. Ärsytti suunnattomasti se hokeminen miten Paula oli niin täydellinen ja Bess niin pallukka ja rassukka ja George oli niin urheilullinenettä oksat pois. Muutenkin toi asetelma oli niin klisee, yksi ympäritäydellinen päähenkilö (yksi tai useampi vanhempi kuollut) ja kaksi "kätyriä" joista toinen lyhyt ja paksu ja toinen pitkä ja hoikka.



Olen lukenut myös nuorempana isäni vanhoja aku ankkoja siis akkareita 60-luvulta. Ja ne oli todella ankeita nykyisiin verrattuna. Roope veti Akua jatkuvasti höplästä ja Akulle oikeasti vaan sattui kokoajan todella pahaa, nykyakkareissa sentään pikkasen paha saa palkkaansa ja edes vähän on reiluutta Akunkin vastoin käymisissä.

Niitä sillon lukiessa oikeasti suututti.



Samoin olen aina inhonnut Mikki Hiirtä. Ei niin täydellisestä omahyväisestä pikku p****sta voi pitää, aina se oli kaikessa oikeassa ja ah niin fiksu ja nokkela ja Hessu siinä vierellä oikein korostamassa Mikin erinomaisuutta. Plah.



Olin myös todella herkkä lapsena (kai edelleen) esim Tirlittan-kirja sai minut itkemään, oli niin yksin hän ja onneton. :'(

Katto-Kassinen oli hirveä itserakas narsisti, jota inhoan edelleen. Se aiheutti sille päähenkilöpoika-ressukalle (mikä lie oli nimeltään) kauheasti ongelmia silkkaa itsekkyyttään ja oli täysin sokea omille puutteilleen.

Muutenkin kauhean itseriittoiset hahmot sai mut aina kiehumaan. Peppikin oli tosi leuhka (vaikka näin aikuisena arvostankin että myös vahvan ja reippaan tytön roolimalli löytyy lapsille). Myös Pepin ruokkoamaton ulkonäkö eriparisukkineen harmitti, ja mua ihan nolotti sen puolesta.

Tutustuin itse Lindgrenin tuotantoon paremmin vasta omien lasteni myötä. Ihan järkytyin tuosta Kassisesta, oikea narsistin prototyyppi! Toisaalta poikani piti kirjoista kovasti, ja ehkä Lindgrenillä on ollut ajatus, että aina ei tarvitsekaan olla "hyvä", jotta muut hyväksyvät, mutta en silti pidä hahmosta :(

Peppi-kirjasarjan luin juuri pojalleni (8 v.). Hän ei pitänyt ajatuksesta, vaikka muuten juuri Lindgrenin kirjat ovat kolahtaneet, mutta sitten tajusin, että Peppi on valjastettu jonkinlaisen tyttöenergia-villityksen käyttöön, eikä varmaan poikaa kiinnostanut... Luimme kuitenkin ja ehtaa hyvää Lindgreniä oli ja poika piti kovasti. En mitenkään vastusta sitä, että myös tyttö voi olla rohkea ja villi, mutta joskus tuntuu, että Pepistä on tehty vain tyttöjen (tai äitien...) terapiakirjallisuutta, vaikka siinäkin on monia ulottuvuuksia ;)

Ihanaa että niin moni muukin inhosi sitä ällöttävää Amya Pikku naisissa... Pää meinasi haljeta kun se pääsi Eurooppaan Jon sijaan.



Ja Pieni talo preerialla -Lauran äiti oli sydämetön julmuri antaessaan sen nuken pois. Eikö se myös kieltänyt Lauraa valittelemasta ja sitten Laura valitteli mielessään. Ja pakotti koiran uimaan joen yli ja se koira melkein hukkui kun sitä ei huolittu vankkureihin, vai oliko se se isä.



Tiinakirjoissa se virkkaaminen oli ällöä ja jälkikäteen ajateltuna myös Juha. Ankeus kuvaa hyvin sen ajan suomalaisia lasten- ja nuortenkirjoja, kauheeta.



Inhosin ihan sairaan paljon niitä Uudenkuun Emilian runoja ja samoin niitä Vihervaaran Annan keksimiä nimityksiä tyyliin Tumma päilyvä aallokko. Kauheaa sheissea. Noin muuten kyllä tykkäsin Anna-, Emilia- ja Tiinakirjoistakin.



Inhosin Mikko Mallikkaan piikikkään näköisiä housuja, oliko ne tehty kaktuksesta. Ja kaikkia lastenrunoja Titi-nallesta Myökkipyökkimetsässä hyppelehtivään hiireen, yök, karvat nousi ällötyksestä pystyyn.

Voi herreguud!



Samoin Jane Victoria (Montgomeryn kirjoittamia) kirjoissa mua ärsytti sen isoäidin ahdasmielisyys ja se, että JV ei olisi saanut leikkiä sen naapurin (?) tytön kanssa, kun se oli köyghä.

Monet suomalaiset nuortenkirjat, joita luin noin 13-15-vuotiaana, ovat näin jälkeenpäin ajatellen aika ankeita.



Yhden lopussa abiturienttipoika (?) työnsi sukkapuikot korviinsa kesken äidin teekutsujen, kun ei kestänyt enää vanhempiensa aiheuttamia koulupaineita.



Toisessa alaikäisellä tytöllä oli suhde naimisissa olevaan mieheen. Harrastivat seksiä jossain mökillä ja lopulta tyttö jäi nuolemaan näppejään.



Kolmannessa nuori mies ja nainen elivät yhdessä / seurustelivat, ja mies oli ihan hirveä, huomautteli tytölle jos tämän säärissä oli vähän karvoja ja jos oli tullut yksi kilo lisää painoa. Läheisriippuvaisen tytön viikon kohokohta oli se, kun sai vaihdettua sänkyyn puhtaat lakanat. Suhde tietysti kariutui lopuksi.



Nämä kaikki siis löytyivät kirjastomme nuortenosastolta... Joskus sitä olisi ehkä kaivannut jotain vähän piristävämpääkin. Sanna ja Sam -kirjoista (muistaako kukaan?) tykkäsin kovasti, vaikka niissäkin käsiteltiin vaikeita aiheita ja Sannan jatkuva ulkonäkökriiseily oli vähän rasittavaa.

Tyttö oli Amerikassa tai sieltä täällä poika käymässä?

Monet suomalaiset nuortenkirjat, joita luin noin 13-15-vuotiaana, ovat näin jälkeenpäin ajatellen aika ankeita. Yhden lopussa abiturienttipoika (?) työnsi sukkapuikot korviinsa kesken äidin teekutsujen, kun ei kestänyt enää vanhempiensa aiheuttamia koulupaineita. Toisessa alaikäisellä tytöllä oli suhde naimisissa olevaan mieheen. Harrastivat seksiä jossain mökillä ja lopulta tyttö jäi nuolemaan näppejään. Kolmannessa nuori mies ja nainen elivät yhdessä / seurustelivat, ja mies oli ihan hirveä, huomautteli tytölle jos tämän säärissä oli vähän karvoja ja jos oli tullut yksi kilo lisää painoa. Läheisriippuvaisen tytön viikon kohokohta oli se, kun sai vaihdettua sänkyyn puhtaat lakanat. Suhde tietysti kariutui lopuksi. Nämä kaikki siis löytyivät kirjastomme nuortenosastolta... Joskus sitä olisi ehkä kaivannut jotain vähän piristävämpääkin. Sanna ja Sam -kirjoista (muistaako kukaan?) tykkäsin kovasti, vaikka niissäkin käsiteltiin vaikeita aiheita ja Sannan jatkuva ulkonäkökriiseily oli vähän rasittavaa.

Maks ja Morits.

Viimeinen kepponen:

"Maks ja Morits, voi, voi teitä,

kujeita kun ette heitä!

Miksi taasen teette pahaa,

viileksitte säkin mahaa!

Heikki ottaa selkähänsä

yhden myllysäkeistänsä

Siitä aikoo ulos ovesta.-

Jyvät valuu säkin lovesta.

"Sappermentti!" - Ukko suuttuu.

"Keveäks' tää säkki muuttuu!"

Ahaa! Jyväkasaan töytää,

pojat jyväin alta löytää.

Lapiolla säkkiin nuo

pojan lurjukset hän luo.

Poikiin nousee kylmä hiki,

mylly kun on aivan liki.

"Veli myllär! Käykö päin

heti jauhaa nämä näin?"

"Tuohan tänne!"- Myllär paiskaa

tuuttiin kaksi poika-raiskaa.-

Ra-ta-ta-ta! Kauhealla

mylly jauhaa ratinalla.

Pojat, joit' ei saatu hyviks,

nyt on jauhettuina jyviks.

Siitä syö nuo kelvottomat

myllärimme hanhet somat."

Tämä siis vain loppuhuipennus, mutta koko tarina on ihan samaa kamaluutta alusta alkaen. Kaiken kruunaa karseaakin karseampi kuvitus. (Kuva per värssy.)