Inhoan vanhempiemme ikäluokkaa (-45 jälk. syntyneet) koska

Minä olen ensimmäistä ikäluokkaa, joka pystyi opiskelemaan täysin omien kykyjensä mukaan, vähävaraisuuden rajoittamatta.



Silti hyvästä ja moninkertaisesta koulutuksesta huolimatta en ole onnistunut tähän päivään mennessä saamaan vakituista työpaikkaa. Ehkä minun ikäisistä parhaiten vakipaikan saivatkin ne, jotka menivät suoraan koulusta töihin melko vähäisellä koulutuksella ja sattuivat valitsemaan alan, jolla työpaikkoja riitti.



Aloittajan mainitsemaan aikaan varsinkaan naisten opiskelu ei ollut mitenkään itsestään selvää. Melko moni tuon ikäinen nainen harmittelee vielä tänäkin päivänä sitä, ettei päässyt opiskelemaan edes karjakoksi, kun isä ei antanut lupaa kun "naimisiin sinä menet kuitenkin" ja siksi tyttöjen koulutusta pidettiin turhana.

Tuo sukupolvi on saanut kaiken kuin kultalautaselta!



Omat vanhempani syntyivät 30-luvulla, olivat lapsia sota-aikana, joten heillä ei mennyt ihan niin hyvin mutta kyllä elivät hyvin mukavasti aikuisena kuitenkin minuun verrattuna.



Mutta todellakin 40 luvulla syntyneet saivat kaiken ja saavat yhäkin mm. ruhtinaalliset eläkkeet.

lapsilisät yms. nämä kaikki kehiteltiin juuri suuria ikäluokkia varten.



Nyt näitä kaikkia etuja onkin sitten ollut hyvä purkaa kun suuret ikäluokat ovat lapsensa kasvattaneet. Kuten kaikki muutkin edut voi purkaa ja meille nuoremmille ei jää kuin loppuun kaluttu Suomi pystyssä pidettäväksi miten parhaiten taidamme.



Näkeehän sen nyt kuinka nykypoliitikkojen nuoremman polven on tosi vaikea saada minkäänlaista elintoson kohennusta aikaiseksi millekään ryhmälle kun suuret ikäluokat kuluttivat kaiken ja ovat yhä eläkeläisinä olemassa vaatimuksineen. Rahat menee yhä suurien ikäluokkien ylläpitämiseen ja muu kansa saa nuolla näppejään.

Suuret ikäluokat ovat syöneet kolmen sukupolven varat

Vanhempiensa, omansa ja lastensa.

Kiva köllötellä 30 vuotta hyväkuntoisena korkealla eläkkeellä ja pelata talvet golffia Marbellassa. Kerran talvessa kortti Suomeen, että voi kun on ikävä lapsenlapsia.

Ja tämä sukupolvi on juuri sitä, joka kärkkäimmin haukkuu muita.

t. yhden erittäin itsekkään tosipullamössö"pojan" -71 syntynyt tytär

kumpikin sota-aikaan. Ja ihan tiedoksi: kyllä sota vaikutti ihmisten arkeen koko 1940-luvun, osin vielä 1950-luvullakin.

Kyllä olisi vielä koulun yhteiskuntaopin ja historian tunneille paljon asiaa! Aloittaja ei arvattavasti ole ylioppilas, kai sitä edes lukiossa jonkun verran on käsitelty sodanjälkeistä aikaa? Jos olisi jonkun verran perehtynyt historiaan ja yhteiskuntaoppiin, tietäisit jotain 1940-50-luvuilla syntyneiden elämästä. Silloin ei vielä lapsityövoima ollut kielletty! Ei ollut koneita eikä mukavuuksia, varsinkaan maalla. Oli sodasta enemmän tai vähemmän fyysisesti tai psyykkisesti invalideina palanneita isiä tai yksinhuoltajaäitejä, jotka olivat todella kovilla. Silloin ei myöskään saanut opiskella kykyjensä, vaan varojensa mukaan. Ylioppilaaksi pääsi kuka tahansa hunsvotti, kunhan oli varaa maksaa, ja siitä edelleen yliopistoon. Rakennusmestariksi, metsäteknikoksi ja muihin arvostetumpiin ammatteihin sentään pääsi omillakin ansioilla. Siksi niin moni sen ikäluokan ihminen ei ole "edes" ylioppilas. Lauantai oli työpäivä vielä pitkälle 1960-luvulle, mikäs vuosi se olikaan kun työviikko lyheni 5-päiväiseksi? Työpaikkoja = hätäaputyömaita oli, kun ei ollut nykyistä sosiaaliturvaa, ja naiset varsinkin olivat kotona. Mitäpä sitä muuta, kun lapsia tuli silloin kun oli tullakseen, eikä päivähoitoa ollut. Ruotivaivaisia ei sentään kaupattu huutokaupalla niin kuin ennen sitä, ja niin kuin nykyään tehdään. Ei kuitenkaan voi millään ohittaa sitä tosiasiaa, että nykyinen hyvinvointimme, koulutusjärjestelmämme ja kohtuullisen tasa-arvoinen yhteiskuntamme on juuri meidän vanhempiemme ikäluokan aikaansaannosta.

vanhempani ovat syngtyneet vuonna 1940. Kumpikin tulee perusduunarisuvusta. Kumpikin on tehnyt oppikoulun pääsykokeet ja päässyt oppikouluun, perheillä ei ollut varaa mitään ylimääräistä siitä lystistä maksaa.

Kumpikin teki töitä vuoden ylioppilasvuoden jälkeen (isäni mm. tukinuitossa, äitini taisi saada paikan jostain syrjäseudulta opettajana) ja pyrki sitten yliopistoon (jälleen ne pääsykokeet). Kumpikaan ei saanut mitään avustusta kotoaan vaan opiskelivat ihan omin voimin (kumpikin valmistui maisteriksi 1960-luvulla).

Kumpikin kyllä opiskeli ihan kykyjensä mukaan :)

Kotona ei ollut sähköä, ei vesijohtovettä, koulua käytiin 6 päivää viikossa. Oppikouluun eivät pääseet kun perheellä ei ollut siihen varaa. Työtä tehneet 16-vuotiaasta lähtien. Ja koulujen kesälomat ym. lomat myös tehtiin heinätyötä yms.



Talossa oli 2 makuuhuonetta ja tupa ja 7 henkilöä. Toisessa perheessä 5 huonetta ja 12 henkilöä.



Ei ollut televisiota, ei tietokonetta, koulumatkat käveltiin oli pakkasta vaikka 30 astetta.

Ulkomaanmatkoja ei ollut, vaatteita sai harvoin.



Äitini ensimmäinen oma vuokra-asunto oli sellainen jossa ei ollut edes suihkua, joutui uimahallissa käymään peseytymässä.



Omistusasunnoksi ostettiin pieni asunto, ei ollut mitenkään tavatonta että 4-henkinen perhe asui kaksiossa. Asuntolainoissa oli suuret korot, äidillänikin muistaakseni pahimmillaan lähes 20%.

Ällöttää vinkuminen siitä, miten se, että ei ole työpaikkoja tai isoja omakotitaloja, olisi jotenkin jonkun tietyn sukupolven syy. Mitä jos katsoisitte sinne peiliin? Kouluttautukaa uudelle alalle. Perustakaa yritys. Säästäkää. Kun olette 35 vuotta elänyt ostamatta juurikaan uusia vaatteita kuin lapsillenne, säästäneet ja kituuttaneet pienillä palkoillanne ja tehneet hanttihommia, kun firma on 90-luvun lama-aikana kaatunut, niin sen jälkeen voitte alkaa huokailla. Sitä ennen koettakaa takoa kalloonne se ajatus, että elämässä ei kaikkea saa helpolla eikä valtion velvollisuus ole tulla teitä sieltä sängystä saakka hakemaan töihin.

Nykynuorten ja hiukan vanhempienkin ongelma on se, että kaikki pitäisi saada tässä, heti ja nopeasti. Sen eteen ei pitäisi nähdä yhtään vaivaa, ja valtion velvollisuus on täyttää kaikki toiveet. Eikä veroja tietenkään makseta. Ei jakseta miettiä, miten tämä homma toimii, kuka on maksaja ja mikä se valtio edes on. Sekin on liian vaivalloista.

Pullamössösukulpolvi on se sukupolvi, joka valittaa siitä, miten kivaa edellisillä on ollut eikä edes yritä tehdä mitään omien asioidensa eteen. Riittää, kun syyttää muita ja valittaa.

Tämä on juuri se pointti! Elämä vaan on sellaista että kaikilla ei voi olla yhtä kivaa. Omaan elämään voi vaikuttaa, ei tosin 100 %. Mutta ainakaan yrittämättä ei mitään saa, se on varma.

olen vuosikausia odottanut, että sitten saan vakituisen työpaikan kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle

no kuinkas kävi, työpaikkoja lopetettiin sitä mukaa kun sen ikäiset eläköityivät, eli mitään työvoimapulaa ei ikinä tullutkaan

pikkusen olen kyllä katkera, olisin minäkin mielelläni ottanut vakipaikan

että sillä kellonlyömällä kun sota loppui, alkoi Suomessa vauras ja yltäkylläisyyden kausi? Suomi oli köyhä kuin kirkonrotta, maksettavana oli sotakorvauksia, isät(!) ja miehet olivat jääneet rintamalle jne jne...Siitä ponnistivat ne lapset, jotka nyt ovat meidän ikäpolven vanhempia, tehneet töitä ja ovat nyt eläkkeellä, ansaitulla sellaisella. Enpä muuta voi kuin sanoa: Häpeä! Ja tee jotain ihan itse! Olet oman elämäsi tekijä.

on HUOMATTAVASTI korkeampi elintaso kuin minun perheelläni. Ja tämä kaikki PELKÄSTÄÄN isäni tuloilla. Isäni ollut koko ikänsä saman firman palveluksessa teknikon koulutuksella. Ja niillä palkoilla sitä asutaan hulppeassa omakotitalossa, jollaiseen perheeni ei tule koskaan muuttamaan. Omasta perheestämme kummatkin käy töissä, minä olen akateeminen pätkätyöläinen. Meidän palkoilla yhteesäkään ei tulla saavuttamaan sellaista varallisuutta, mitä vanhemmillani on. Ja huom! Isovanhempani ovat vielä elossa, joten perintöjä ei olla saatu niin vanhempani, kuin minäkään. Jokin tässä yhtälössä mättää - mikä?

Sille, joka arveli, että olisin yhtä varakas heidän iäsään - on valitettavasti väärässä. Olen nyt 4-kymppinen ja vanhemmillani oli ikäisenäni jo silloin velaton hulppea talo (jossa siis minäkin silloin asuin) ja uusin automalli pihassa.

En muista, että lapsuusaikanani oltaisi taloudellisesti kituutettu mitenkään. Söin NamiNameja ja Weetabixejä, sain uudet vaatteet koulun alkuun jne jne.

Päinvastoin me emme matkustele, meillä ei ole viimeisintä kulutuselektroniikkaa, ajamme lähes 10-vuotta vanhalla autolla.

Ihan rehellisesti mietittynä: Voiko tänä päivänä teknikon koulutuksella elättää nelihenkisen perheen, tarjota ylempään keskiluokkaan kuuluvan elämäntavan perheellen?

Epäilen, ettei voi.

on HUOMATTAVASTI korkeampi elintaso kuin minun perheelläni. Ja tämä kaikki PELKÄSTÄÄN isäni tuloilla. Isäni ollut koko ikänsä saman firman palveluksessa teknikon koulutuksella. Ja niillä palkoilla sitä asutaan hulppeassa omakotitalossa, jollaiseen perheeni ei tule koskaan muuttamaan. Omasta perheestämme kummatkin käy töissä, minä olen akateeminen pätkätyöläinen. Meidän palkoilla yhteesäkään ei tulla saavuttamaan sellaista varallisuutta, mitä vanhemmillani on. Ja huom! Isovanhempani ovat vielä elossa, joten perintöjä ei olla saatu niin vanhempani, kuin minäkään. Jokin tässä yhtälössä mättää - mikä?

Sille, joka arveli, että olisin yhtä varakas heidän iäsään - on valitettavasti väärässä. Olen nyt 4-kymppinen ja vanhemmillani oli ikäisenäni jo silloin velaton hulppea talo (jossa siis minäkin silloin asuin) ja uusin automalli pihassa.

En muista, että lapsuusaikanani oltaisi taloudellisesti kituutettu mitenkään. Söin NamiNameja ja Weetabixejä, sain uudet vaatteet koulun alkuun jne jne.

Päinvastoin me emme matkustele, meillä ei ole viimeisintä kulutuselektroniikkaa, ajamme lähes 10-vuotta vanhalla autolla.

Ihan rehellisesti mietittynä: Voiko tänä päivänä teknikon koulutuksella elättää nelihenkisen perheen, tarjota ylempään keskiluokkaan kuuluvan elämäntavan perheellen?

Epäilen, ettei voi.

eikä mekään mitään köyhäilty. Jos nyt ei oltu kaikkein rikkaimpiakaan niin ei kyllä köyhimpiäkään. Kaikki samat vermeet pystyivät ostamaan mulle kuin mitä kaveripiirinikin sai.

Nyt ei taitaisi onnistua sama, ei vaikka kuinka yrittäisi.

Opiskelemaan ei niinkään päässeet, mutta töihin kyllä. Nykyään pääsee opiskelemaan ja on mahdollisuksia sen puolesta, mutta töiden saanti on niin ja näin ja siten talous epävarmaa.

Eniten mua risoo 50-luvun sukupolvessa se yksisilmäisyys ettei nähdä aikojen muuttuneen. "Ei meidän aikana vaan sitä ja tätä, ja kyllä meidän aikanakin niin ja näin"- kun verrataan jotain nykyisiä pikkulapsiperheitä ja heidän ratkaisujaan omiinsa huomioimatta yhteiskunnan muuttuneen ja pikkulapsiperheen nykyelämän olevan monilla, ei kaikilla, epävarmempaa taloudellsiesti kuin 50-luvulla syntyneillä.

Raskaasti karrikoituna musta tuntuu että tuo ikäpolvi on aina ensisijassa rahankiilto silmissä, ahnetta ja itsekästä väkeä. Raha vain merkitsee ja sen haaliminen, ikäänku viimesen pukuun sais taskuun mukaansa.

Olen seurannut tuon ikäpolven ihmisiä ja huomannut että ahneita ja itsekkäitä ovat.

Suurin itsekkyys näkyy mielestäni siinä että ovat jo vuosikymmeniä tienneet tulevasta huoltosuhteen vääristymästä mutta eivät ole tehneet asialle mitään esim. omaa eläkeikäänsä nostamalla. Nyt kun he itse alkavat olla turvallisesti eläkkeellä, monet eläkeputken kautta jo 55v. eläkkeelle päässeinä, he haluavat nostaa eläkeikää ja maksattaa kaiken nuoremmilla ikäpolvilla! Tämä on mielestäni suurta kusetusta jos mikä! He ovat haalineet suuret omaisuudet ja nyt viettävät talvet jossain Aurinkorannikolla ja tuskailevat kun eivät tiedä viettääkö kesää kaupunkiasunnolla vai kesämökillä. Heitä ei vähääkään kiinnosta nuoremman polven niskaan kaatuva maksutaakka. Pääasia että heillä menee hyvin ja on millä mällätä. Raivostuttaa todella paljon! Toki on heikommassa asemassa olevia, heitä en syytäkään vaan näitä kaiken itselleen haalivia hedonisteja joita ei lastenlasten hoitaminen kiinnosta kun on kivempaa golfata Marbellassa.

Verrattuna äitini eläkkeeseen, joka on noin 2600 euroa kuussa ja jota on siis maksettu nyt noin 10 vuotta, oma eläkkeeni, joka nykyarvioiden mukaan alkaa 65-vuotiaana ja on 40 prosenttia työtulosta (2200 euroa kuussa) eli n. 880 euroa, äitini on vetänyt jo silloin 65-vuotiaana minuun 156 000 euron kaulan, ja joka kuukausi tulee eroa hänen edukseen 1720 euroa. En ole katkera, mutta kuitenkin... Teemme suht samantasoista työtä samalla koulutuksella, äiti tosin teki valtiolla, minä yksityisellä.

kyse siitä, että on ihmisiä, jotka eivät pysty käsittämään, että jollakin toisella on asiat eri tavalla kuin toisella. Anoppini on tästä loisto esimerkki. Hän itse on elänyt koko elämänsä vanhempiensa, miehensä tuloilla ja varoilla, itse hoitanut lapsia kymmenen vuotta kotona, tehnyt työtä vain harrastuksena ja silloin, kun huvittaa. Lopulta irtisanoutui viisikymppisenä, koska "työ oli niin raskasta, en viitsi enää tehdä". Eikä hän pysty mitenkään ymmärtämään, että meillä ei ole rahaa kaikenmaailman asioihin vaan käymme työssä, maksamme asuntolainaa ja loput rahat riittävät normielämiseen, mutta ei juurikaan enempään. Eikä se minua häiritse, että meillä on välillä taloudellisesti tiukkaa, itse olemme valinneet omistusasumisen jne. Mutta se häiritsee, että anoppi ei lainkaan pysty ymmärtämään meidän tilannettamme vaan ihmettelee, miksi emme hanki sitä ja tätä jne. Eikä auta, vaikka rautalangasta vääntäisi, koska kyllähän hänelläkin riittää rahaa, vaikka ei töissä edes käy. Ei hänellä ole mitään realistista käsitystä ns. normaalituloisen ihmisen elämästä.Kas, anopin mielestä minä olin kummajainen, kun synnytykseni kesti eri ajan kuin hänellä (eli ei vaan pysty missään asiassa näkemään mitään muuta kuin oman näkökulmansa)... Mutta turha näistä asioista on katkeroitua, pitää vaan elää sitä omaa elämäänsä ja toivoa, että omilla lapsilla olisi hyvä elämä.

Mikäs teillä on lainoja ottaessa.

kyse siitä, että on ihmisiä, jotka eivät pysty käsittämään, että jollakin toisella on asiat eri tavalla kuin toisella. Anoppini on tästä loisto esimerkki. Hän itse on elänyt koko elämänsä vanhempiensa, miehensä tuloilla ja varoilla, itse hoitanut lapsia kymmenen vuotta kotona, tehnyt työtä vain harrastuksena ja silloin, kun huvittaa. Lopulta irtisanoutui viisikymppisenä, koska "työ oli niin raskasta, en viitsi enää tehdä". Eikä hän pysty mitenkään ymmärtämään, että meillä ei ole rahaa kaikenmaailman asioihin vaan käymme työssä, maksamme asuntolainaa ja loput rahat riittävät normielämiseen, mutta ei juurikaan enempään. Eikä se minua häiritse, että meillä on välillä taloudellisesti tiukkaa, itse olemme valinneet omistusasumisen jne. Mutta se häiritsee, että anoppi ei lainkaan pysty ymmärtämään meidän tilannettamme vaan ihmettelee, miksi emme hanki sitä ja tätä jne. Eikä auta, vaikka rautalangasta vääntäisi, koska kyllähän hänelläkin riittää rahaa, vaikka ei töissä edes käy. Ei hänellä ole mitään realistista käsitystä ns. normaalituloisen ihmisen elämästä.Kas, anopin mielestä minä olin kummajainen, kun synnytykseni kesti eri ajan kuin hänellä (eli ei vaan pysty missään asiassa näkemään mitään muuta kuin oman näkökulmansa)... Mutta turha näistä asioista on katkeroitua, pitää vaan elää sitä omaa elämäänsä ja toivoa, että omilla lapsilla olisi hyvä elämä.

olemme me, jotka ovat syntyneet 60-luvun jälkeen. Meillä on ollut helpot lainat saatavilla ja terveydenhuolto. Koulusta on saanut ruokaa ja tv:tä on voinut tapittaa päivät pitkät. Koulutusta aiemmin arvostettiin, koska sinne ei helpolla päässyt kotitöiltä. Kahviakaan ei säännöstelyn takia ollut ja monet joutuivat pakoon kotikonnuiltaan sodan jälkeen, jonkun loisiksi rintamamiestaloon.



Nykyään kaiken saa, sossu maksaa jos ei muuten pysty. Elintaso on noussut juurikin suurien ikäluokkien ansiosta. Heidän maksamansa verot ovat menneet meidän elintason parantamiseen. Ja nyt kehdataan itkeä, että heille pitäisi vielä eläkekin maksella. Todellisuudessa he ovat itse maksaneet enemmän eläkerahastoon kuin mitä tulevat koskaan sieltä saamaan. Harmi että Suomi on käyttänyt rahat meidän kouluruokiimme ja tupakoitsijoiden terveydenhuoltoon ja eskariin ja päivähoitoon

kyllä ne lainat on ihan nyt maksettava eikä sitten joskus kahdenkymmenen vuoden päästä :) Tai olishan se kätevää, että voisi pankkiin ilmoittaa, että maksetaan sitten vasta, kun ehkä saadaan jotain perintöä, jos mitään perittävää enää on... No joo, tässä ketjussa ei siis asiallisesti keskustella, joten soonmoro!

Huomasin työurani alussa miten erilainen asenne 40- lukulaisilla on töihin. Kauhea valitus miten on muka kauheesti töitä, ja kuitenkin puolet ajasta kuljettiin kahvimuki kourassa huoneesta toiseen. Olivat selvästi tottuneet letkeään tahtiin. Pikku hiljaa näitä valittajia jäi eläkkeelle eikä aina heidän tilalleen otettu uusia. Aina ei edes tarvinnut, mutta yleensä tahtia kiristettiin. Mielestäni ihan tarpeellistakin. Kyllä itse pystyin ihan hyvin tekemään kahdenkin työt. Isänikin aikoinaan jopa nukkuin krapulaansa työpaikallaan ja oli jupporokulia ja kaverit peesas. Ainoa huono puoli siinä on se, että jäävät usein aika nuorina eläkkeelle ja sitten näitä elätettäviä tulee aina lisää ja lisää. Me 70- lukulaiset saamme olla töissä maailman tappiin asti ja elättää samalla näitä isokenkäisiä hyväkuntoisia eläkeläisiä.

olen vuosikausia odottanut, että sitten saan vakituisen työpaikan kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle

no kuinkas kävi, työpaikkoja lopetettiin sitä mukaa kun sen ikäiset eläköityivät, eli mitään työvoimapulaa ei ikinä tullutkaan

pikkusen olen kyllä katkera, olisin minäkin mielelläni ottanut vakipaikan

ihan turha on toisia syytellä, peiliin kannattaa katsella.