Mulla on 30kg ylipainoa..mikä mua vaivaa kun en innostu laihduttamisesta?

Täälläkin yksi ylipainoinen, vähintään 30 kg saisi lähteä. Ja ikää 27 vuotta.



Minä olen erityisesti rasvaisten ja suolaisten herkkujen perään ja tahdon todella laihtua, koska pelkään terveyteni puolesta. Muutaman kerran olen yrittänytkin tehdä elämäntapamuutosta, mutta herkkujen himo vie aina voiton. :(



Itse kaipaisin elämääni itsekuria ja malttia jatkaa laihdutusta. Mutten oikein yksin pysty itseäni ruoskimaan. Lisäksi olen koukussa siihen hyvään oloon, minkä syöminen tuo.



Mutta nyt pitää mennä nukkumaan, ei pysy silmät enää auki. :)

Tavallinen ruoka tuntuu tylsälle, en saa siitä mitään nautintoa..nykyisin syön vain herkkuja,siis kaiken muun ruuan tilalla,aloitan aamunikin makeilla mätöillä ja jatkan kunnes menen nukkumaan.....

Ei kun sinä olet tylsä, vailla mielikuvitusta jos tuollaista väität. Maailma on täynnä makuja. Toiseksi, olet liian pahassa hiilarikoukussa.

Olen yrittänyt tsempata ruokailutottumuksiani järkevämmäksi. Kasvisten määrä on kasvanut huomattavasti. Annoskokoni on edelleen liian iso. Harrastan jonkin verran liikuuntaa. Mutta mulla myös on kompastuskivenä karkki, pulla ja jäätelö. Mikään pieni määrä ei riitä ja ilman olemisesta saan jo suorastaan vieroitusoireet.



Sama kuvio, kun olen selvinnyt päivästä ja lasten nukkumaan mentyä on sen tunti tai kaksi omaa aikaa, niin herkkuja on ihan pakko saada. Olen addiktoitunut :(

Olen ollut koko ikäni ylipainoinen,paitsi nyt.Ihmisten kommentit ovat olleet tätä luokkaa: "Oletpa sinä NYT kaunis!" "Joo,muistankin kuinka LÄSKI olit aikaisemmin" "Aika hankalan näköistä oli liikkumisesi silloin LÄSKINÄ" jne jne



Ihan sama ihminen sitä on kuitenkin laihanakin..

En odottanut tälläistä määrää ihmisiä tänne saman ongelman parissa, hienoa että nyt saamme vertaistukea!



Itse aloitin miljoonannen kerran tänään elämäntapamuutoksen, pikkuhiljaa. Mutta herkuista kieltäydyn nyt niin että joko kokonaan joksikin aikaa taikka siten että vai 1 pv:nä viikossa herkkupäivä, jolloin saan syödä mitä haluan,kohtuudella. En tosin tiedä onko järkeä antaa itselle mahdollisuutta tuohon herkkupäivään, koska aina olen sen sössinyt..?



Ostin vihkosen johon kirjoitin suunnitelmani :D Tein listan palkinnoista joista saan valita yhden jokaisen 3kg pudotuksen jälkeen! Lisäksi teen etukäteen parin kolmen päivän ruokalistan itselleni valmiiksi, voin laittaa tämän päivän esimerkkinä, ihan tavallista kotiruokaa ja välipaloja aijo syödä,en karppaa tms vaikka sitä ja kaikkea muutakin olen kokeillut.



Ap: Puuro, kevytmaito 2,5dl, oivariini



lounas: Pinaattikeitto, 1 muna, 2rkl raejuustoa,vettä



vp: 2persikkaa, 1/2 omena



päivällinen: Kanakastiketta ja riisiä+ kurkkua,raejuustoa ja salaatinlehtiä pari



iltapala: kevyt viili,makeutuaine, sämpylä jossa oivariini,sulatejuusto viipale (kevyt) ja kurkkua, tee+loraus maitoa.



Tärkeintä itselle ei ole aina kevyt tuotteiden valitseminen, vaan säännöllisen ateriarytmin seuraaminen ja kasvisten + hedelmien lisäsys ruokavalioon ja ennenkaikkea herkkujen tiputtaminen pois.



Mies meillä hyväksyy minut kyllä tälläisenään,vaikka olen 25kg lihavampi kuin tavatessamme, himot eikä muut ole muuttuneet mihinkään xD siitä olen onnellinen. Usein kuitenkin ajattelen että en kehtaa mennä sinne ja sinne ja mitähän minusta ajatellaanuudessa työpaikassa kun olen näin lihava, saankohan sieltä ystäviä vaikka olen lihava. Itsellä virallisesti 30kg ylipainoa, mutta 20-25kg sellaiseen hyvänolon painoon.



Olen täysin herkkujen ja sokerin huurussa, saa nähdä miten menee..nytkin tekisi mieli mennä hakemaan kaupasta vähän jotain pullaa tms..:O EN hae. AP

Ymmärrän hyvin tuon suojamuurin ja onnellisuuden kun kukaan "ei huomaa".



Minulla oli aikaisemmin ylipainoa 15 kg (se ei ole paljon verrattuna monen muun painoon), enkä edes kokenut olevani mikään mammutti. Mutta kun se lähti, olen ollut suorastaan loukkaantunut ihmisten kommenteista.

"Oletpa sinä ihan eri kokoluokkaa nykyään"

"Viimeksi kun näin sinut, olit paljon tuhdimmassa kunnossa"

Ja toisena päänä tämä "älä nyt enää laihduta", "lopeta jo".



Koen nämä kaikki loukkaavina edelleen. Ja niitä kommentteja tulee vieläkin vaikka olen ollut tässä painossa jo 3,5 vuotta.



Syöminen on mukavaa, samoin juominen :) Ja sitä faktaa ei muuta mikään. Ainoastaan naksahdus aivoissa, pysyvä sellainen. Minulle tuli pohjattoman väsymyksen ja juoksemisen (arki) vuoksi sen sortin zombius että en enää jaksanut syödä. Ja sitä kautta opin pitämään pienestä näläntunteesta. Ja kun vihdoin sain ruokaa, nautin suunnattomasti jokaisesta ruisleivän palasestakin. Se oli minun käännekohtani. Liian väsynyt syömään :)

Täällä myös yksi 30kg ylipainoinen 30-vuotias kolmen lapsen äiti. Itse aloitin kolme päivää sitten niin, etten syö arkipäivisin mitään herkkuja mutta viikonloppuna saan syödä. (Nyt painiskelen sen kanssa että onko perjantaiaamu jo viikonloppua... ei ole.)



Mä olen joskus laihduttanut 15kg ihan vain vähentämällä syömistä. Muistan miten helpolta se tuntui sitten kun vain olin päässyt alkuun. Aloittaminen on kaikista vaikeinta! Mun nää kilot on tulleet lasten myötä, joka raskaudesta on jäänyt jotain ja nyt viimeisen jälkeen olen melkein samassa painossa kuin synnyttämään mennessäni :O Kamalaa!



Tuokin kuulostaa tutulta että toisten kommentit laihtuneesta ulkomuodosta loukkaa. Ihan kuin ihmisten mielestä olisin muuttunut kokonaan eri tyypiksi, kuin en olisikaan enää se sama ihminen joka olin läskinä. Kuin läskinä olisin ollut vähemmän arvokas... ja nyt kun olen taas lihava, olen taas se vähemmän arvokas. Ja vaikka tiedän että suurin osa tarkoittaa kommenteillaan vain hyvää niin loukkaa ne silti.

Olen lihonut noin 35 kiloa viimeisen 14 vuoden aikana(!), sitä ennenkään en ollut missään ihannemitoissa. Kaikki pudotettu paino olisi tietysti hyvä, mutta oikeasti pitäisi laihtua vähintään 30 kiloa, mieluummin enemmän. Viimeisten kahden vuoden aikana olen yrittänyt varmaan 20 kertaa eri menetelmin, parhaimmillani saanut melkein 10 kiloa pois, MUTTA johonkin se on aina tyssännyt ja kilot ovat taas hiipineet korkojen kera takaisin. Pari vuotta sitten painoni oli ehkä 5 kiloa nykyistä vähemmän.



Nyt olen päättänyt, että minun on aika heittäytyä ottamaan kaikki mahdollinen terveydenhuollosta saatava apu vastaan ennen kuin olen siinä kunnossa, että yhteiskunta joutuu maksamaan sairaalahoitoni! Varasin soittoajan lääkärille. Aloitan siitä, että saisin ajan sokerirasitukseen ja sen jälkeen toivottavasti ravitsemusterapeutille. Olen sairastanut raskausajan diabetestä aikanani ja tällä painolla ja raskausdiabetestaustalla on vain ajan kysymys, koska diabetes minulla puhkeaa. Itse epäilen, että tulollaan on jo ja sokeriaineenvaihdunta ei pelaa enää täysillä, sillä tunti-pari herkkujen tai liian ruoan syömisen jälkeen minulle tulee todella huono olo.



Vaikka tiedän aivan hyvin mitä pitäisi syödä ja miten pitäisi liikkua ja elää, itsekuri puuttuu. Toivoisin saavani avun tiukkojen ohjeiden muodossa, ehkä pääsisin johonkin tk:n laihdutusryhmään. BMI on yli 40, joten pitäisi varmaan päästä...



Ihan aluksi, aloitimme koulun alun kunniaksi koko perhe kuukauden mittaisen karkkilakon! lapsetkin olivat sitä mieltä, että kesän herkuttelujen jälkeen se tekee ihan hyvää.

että aloitit tämän ketjun. Nyt minäkin saan vertaisktukea. Minulle on +50kiloa ja kerran olen nutrannutkin pois 20 kiloa. Eniten laihtumisessa ahdistaa sen seurauksena tuleva positiivinen palaute eikä vain miehiltä vaan myös naisilta. Ahdistaa, että nyt kelpaankin muille vaikka olenkin ihan sama ihminen. Haluan saada ehdotonta rakkautta tällaisena kuin olen. Ja tämähän on seurausta tietysti siitä, että lapsena koin vanhempieni rakkauden ehdollisena ja erityisesti painosta riippuvana vaikka en nykymittareiden mukaan ollutkaan ylipainoinen lapsi. Minttu

Omassa lapsuudessani kontrolloitiin kovasti syömistä. Ruokamäärät olivat pieniä, leipää ei saanut syödä montaa, karkkia saatiin harvoin, samoin limsaa ym. herkkuja. Monet herkut olivat kokonaan pannassa, näihin laskettiin mm. erilaiset murot. Varsinkin isäni saattoi kommentoida murrosiässä leivän syömistäni ihmettelemällä miten sinä nyt niin monta leipää syöt.

Olin jo unohtanut tämän asian kunnes sain omia lapsia ja lapseni kasvoivat isommiksi. Nyt isäni kommentoi heidän syömistään, siis suoraan lapsille. Olen yrittänyt ohittaa ne tilanteet tai kuitata isäni sanomisen jollakin sutkauksella, ja isompien koululaisten kanssa olen keskustellut asiasta. Minusta on nimittäin todella inhottavaa, että isovanhempi huomauttaa lapselle, erityisesti murkkuikäiselle lapselle, tämän syömismääristä. Kyse on siis normaalipainoisista ja normaalisti syövistä lapsista, ei mistään ahmimisesta tai ylettömästä herkkujen mässäämisestä. Tämän lisäksi isäni huomauttaa minulle, ettei minun pitäisi syödä sitä tai tätä tai ottaa lisää... Isäni luona lapset tuntevat olevansa nälkäisiä, koska ruoka-aikaan ei kehtaa ottaa niin paljon kuin haluaisi. :( Aivan kuten minun omassa lapsuudessani!

onko tuollaisessa kodissa kasvun jälkeen ihme, että omille muutettuani paisuin kuin ilmapallo? Lopultakin saa syödä mitä haluaa ja milloin haluaa. Kaikki syömisen kontrollointi on jäänyt oppimatta, kun toinen kontrolloi puolestasi. Itse yritän opettaa omille lapsilleni sen, että ruoka-aikaan saa syödä niin paljon kuin haluaa, jos on nälkä. Samaten välipaloilla saa ottaa juuri niin monta leipää/hedelmää tms. kuin itse tuntee tarvitsevansa. Herkkuja yritän jossain määrin rajoittaa, mutta jos vaikka leivotaan, niin tuoretta pullaa saa syödä, ei niitä lasketa!

t. nro 29

tässä tarinassa. Karkkilakko on hyvä idea, mutta voisi olla hyvä valmistautua sen lopettamiseen myös, ettei mopo karkaa kuukauden päästä käsistä.



Mitä jos yrittäisit(te) todella lempein elämäntapamuutoksin ja laihduttamista välttämällä päästä tilanteen herroiksi? Tässä ketjussa tuntuu olevan joukko fiksuja naisia, joille syömisen himo on ongelma. En ole ihan varma, lähteekö himo kuuriajattelulla -- voi palata paljon pahempana takaisin kun kuuri on ohi ja tuohon "lihoin kaiken takaisin korkojen kera" - tilanteeseen sitten kuitenkin joudutaan. Olisiko jotenkin rakentavampaa hyväksyä tilanne ja muuttaa sitä lopullisesti pikkuriikkisin askelin kerrallaan? (Itse selvisin näin jo kroonistuneesta vakavasta anoreksiasta, mutta se on tietysti toinen tarina... )



Tärkein elämäntapamuutos on positiivinen ajattelu, mutta sen toteuttaminen kylmiltään voi olla hankalaa. Siksi kannattaa lähteä liikkeelle konkreettisemmista jutuista, esimerkiksi veden juonnista. Tällä viikolla ryhdyn juomaan kahdeksan lasillista puhdasta vettä päivässä. Kylmää, raikasta, ehkä yrteillä tai marjoilla maustettua.



SEuraavalla viikolla kannattaa lisätä uusi tapa jos tuntuu, ettei vettä tarvitse taistella sisäänsä. Uusi tapa voi olla vaikkapa se, että syö kunnon aamiaisen. Herkullisen, terveellisen ja runsaan. JOka päivä. Kannattaa miettiä mitä todella tekee mieli ja etsiä näistä terveellisimmät mahdolliset versiot ja varata niitä riittävästi -- tärkeää on mielihyvän ja tyydytyksen kokemus joka aamiaisesta syntyy. Jos olet esteetikko, anna sen näkyä aamiaispöydässä!



Viikon päästä huomio välipaloihin -- vesirutiini ja aamiaisrutiini jo pyörii! Välipaloista pitää tehdä säännöllisiä ja funktionaalisia, ne toteuttavat sitä tehtävää, joka niille kuuluu eli pitävät yllä riittävää energiatasoa, jotta ahmimisvaihde ei kutsuisi. Niilläkin on syytä tarjota riittävä määrä mielihyvää tuottavaa laadukasta ravintoa. Hyvä välipala ahmimisongelmaiselle voi olla vaikkapa reilu annos (vanilja)jogurtista, myslistä ja marjoista/nektariinikuutioista tms. tehtyä "kerroskiisseliä" ja pala ruisleipää kera mustaleimaisen juuston ja paprikan -- mikä nyt sinun mielestäsi on todella hyvää, mutta silti ravinteikasta ja terveellistä.



Neljännellä viikolla voi ryhtyä syömään pääaterioita enemmän lautasmallin mukaan.



Viidennellä viikolla otetaan käyttöön vähän pienempi lautanen.



Kuudennella viikolla otetaan käyttöön 20 minuutin kävelylenkki tms. ennen herkuttelua -- herkutteluun siis puututaan vasta aikaisintaan kuudennella viikolla ja silloin sille asetetaan vain ehtoja, ei vielä rajoja. Herkkuhetken överiksi menemisen vastustaminen on vaan ihan erilaista jos elimistö on ravittu, mielihyvää saa jo muista aterioista ja ja herkuttelua voi harkita sen 20 minuuttia, jossa endorfiini alkaa jo erittyä kehoon.



Ne ihmiset, joiden kanssa olen töitä tehnyt EIVÄT ole näiden viikkojen aikana lihoneet, vaan paino on pysynyt samassa tai jopa lähtenyt hitaaseen laskuun. Varsinainen laihtuminen on käynnistynyt, kun ahmiminen on tasapainossa ja on päästy pohtimaan niitä positiivisempia toimintamalleja ja liikkumaan säännöllisesti.



Se lempeiden menetelmien pt

Ymmärsin tänään että myöhässä olevat menkkani eivät tule, koska olen taas lihonut yli sataan kiloon (tämän tajusin kun vanha paita kiristi). Aika pysäyttävää. Vatsani on vähän väliä sekaisin, koska syön kaikkea tarpeetonta. Hiivakin kiusaa. :(



Minä tykkään kyllä liikkua, mm. kävelen kaupungilla useamman kilometrin ikkushoppaillessani. Samoin tykkään kävellä kotimme läheisessä metsässä...mutta miksi ihmeessä en saa aikaiseksi lähteä edes sinne??



Olen laihtunut 10kg maksimipainostani pari vuotta sitten, mutta laihtuminen stoppasi kun jäin työttömäksi ja elämästä katosi mielenkiinto. Pelkkä mies ja lapsi + kodinhoito eivät riitä, pitäisi olla jotain "omaakin"...masennuin ja söin.



Ymmärrän kun sanotte että loukkaa muiden "oletpas hoikistunut"-kommentit...tuntuu että "hei, minä se olen, ihan sama ihminen kuin ennenkin..olin täällä myös silloin kun kamppailin painoni kanssa". Olen huomannut myös, että ammatillisessa mielessä läski ei ole suosittua: kävin yksi päivä työhaastattelussa ja haastattelija suhtautui minuun todella alentuvasti, tuijotteli lähinnä vatsani seutua. Olin siististi pukeutunut jne. ja oma iloinen itseni, mutta eipä sillä ollut merkitystä...



Kun pääsin tuolta kotiin, itkin vähän ja söin suklaalevyn. Stoppasin kuitenkin siihen koska tilanne oli jotenkin hullu: eihän se ole minun syyni että haastattelija oli asiaton! Lopulta nauratti :).



Ulkona sataa, johtuneeko siitä vai mistä, mutta minua nukuttaa kamalasti. Viime päivinä on pyörryttänyt myös.



t. kohtalontoveri

Oletko siis asiantuntija tässä ahmimisasiassa? Itsekkin mietin onko todella järkevää lopettaa herkkuja kuin seinään, samalla mietin onko se vain selittelyn makua itselleni,että voisin vielä hetken jatkaa...Olenkin miettinyt jos söisin vain 1 herkun päivässä,entisten herkku kasojen sijaan..mutta ylläpitääkö se vain himoa ja on entistä vaikeampi pidätellä itseä kun on kerran antanut pikkuisen pikkurilliä,niin helposti vie koko käde,karkki pussi meinaan..? Mutta jos aloittaa muuten syömään hyvin ja säännöllisesti,ehkä se yksi herkku riittääkin ja pian huomaa ettei tarvitse enää?



Itsellä alkaa pian työt ja toivon senkin tuovan säännöllisuyyttä elämääni. Eväät töihin. Itse ahmin jos joku asia harmittaa,surettaa,stressaa,arkisiin asioihin kuitenkin,jos olen alakuloinen (olen kuitenkin perus positiivinen ihminen), ahmin ja herkuttelen myös tylsyyteen, mikä minua riivaa näin kotona ollessa.joka päivälle kun ei ole aina tekemistä..Ap

Paljon samaa löydän itsestäni kuin teidän jutuista. Tosin olen vain lievästi ylipainoinen. Ja koska olen joskus ollut tosi hoikka, niin kaipaan kyllä sitä, enkä halua olla tällainen. Ja kommentit laihtumisesta otan niinä kehuina kuin ne on tarkoitettukin. Ja mielestäni kaunistun sitä mukaa, kun laihdun - ja haluan olla nätti. Ja minulla on liikuntaharrastus, jossa keveydestä on hyötyä, joten sekin on motivaattori.



Vuosien saatossa olen todennut, ettei ainakaan minulle laihtumisessa toimi mikään "herkut pois" tai "vain vähän katsotaan mitä syödään". Mulle pienikin mahdollisuus syödä jotain tavallista tekee sen, että homma riistäytyy käsistä kuitenkin. Vaikka kyse olisi vain leivästä tms. Ja sitten kun se kelkka lähtee käsistä, niin sitä ei pysäytä mikään.



Tällä hetkellä laihdutan ketoosilla. Eli kaikki tai ei mitään. Fyysinen nälkä lähtee tuolla helposti, mutta mielitekoja silti toki on. Mutta jotenkin mukavaa, kun kroppa rauhoittuu eikä ole niin levoton olo. Parissa viikossa on lähtenyt melkein 4kg. Tämä sopii mulle. Ja tosiaan olen kokeillut kaikki mahdolliset dieetit (mm. karppauksen) mitä maailmaan mahtuu.

siis koulutukseltani olen sosiaalipsykologi ja entinen syömishäiriöinen itse ja myös liikunnanohjaaja ja personal trainer. Olen auttanut aika monia ahmimishäiriöisiä mutta toki myös muita. MInun kokemukseni on, että kuuriajattelu sopii harvoille, samoin suurin pudottaja-tyyppinen rääkki. Useimmat kaipaavat sopeutumista muutoksiin ja hidasta lähestymistä, muuten ylämäkeä seuraa varmasti vielä jyrkempi alamäki...



MInusta ongelma on huono syöminen, ei herkuttelu. KUn keho on oikein ravittu, ei herkutteluun ole samanlaista himoa. Siksi on hyvä opetella hitaasti syömään oikein -- riittävästi ja nautinnollisesti, ei kieltäen, rajoittaen ja kuurimaisesti. Halu herkutteluun vähenee jokaisen positiivisen elämäntapamuutoksen myötä edes hiukan. Itsekuria ja päättäväisyyttä toki tarvitaan, mutta on eri asia käyttää itsekuriaan siihen, että juo riittävästi tai tekee itselleen nautittavan aamiaisen kiireessäkin kuin nälän ja mieliteon tainnuttamiseen. Ajatus on siis vähän anna hyvän kiertää -- tyyppinen, ei piiskaa ja keppiä. PIkku muutokset pakottavat pitämään kehosta huolta. Ja yleensä noin 2-4 kuukauden kuluttua kohtuuttomasta herkuttelusta kieltäytyminen on mahdollista ja uudet elämäntavat yhdistettynä sopivaan liikuntaan saavat reippaamman laihtumisen käyntiin.



Ahmimalla lihoneen on mielestäni hyvä vielä laihduttaakin hitaasti, että pää tulee muutoksissa mukana. Itse näkisin, että pysyvällä ja terveellisellä tavalla 30 kilosta pääseminen uusien elämäntapojen myötä vie aikaa pari vuotta ellei enemmän. Kiire yleensä kostautuu näissä hankkeissa.



Mainittakoon että oma toipumiseni kesti noin 3 vuotta ja välillä vieläkin sinnittelen vanhojen haamujen kanssa nelikymppisenä. Mutta olen ollut 15 vuotta terve ja hyväkuntoinen, saanut lapsia ja liikkunut ja ollut onnellinen. Sitä ennen vietin 10 vuotta helvetissä, jossa sain aina osastohoidossa tai muuten 5-10 kiloa lisä painoa ja laihduin ne korkojen kera ja olin entistä huonommassa kunnossa. Asteittainen ja tietoinen irti päästäminen sairaista tottumuksista tuotti tulosta. Siksi sitä mielelläni muillekin syömisongelmaisille tarjoan...

On vaikea laihduttaa, koska silloin ei ole enää ollenkaan mielihyvän hetkiä.

Onko siinä laihduttamisessa pakko hypätä ääripäästä toiseen? Mitä jos laihduttaisit niin, että saat edelleen herkkuja, mutta hallitummin, ei joka päivä.

On vain vaikea pysyä siinä, koska ne päivät jolloin ei syö mitään hyvää ovat ikään kuin pelkkää harmaata ilman iloa. Olen jotenkin joutunut siihen, etten osaa iloita enää muusta kuin syömisestä, niin hullulta kuin se kuulostaakin.

Tarvitsette apua. Herkkujen mässääminen ei ole ongelman ydin, se on oire. Se kielii teidän pahasta olostanne. Jostain, mistä olette jääneet paitsi, jostain, mitä kaipaatte. Joku teistä kirjoitti, "en tunne olevani hyvä missään".



Hetkellä, jolloin eniten kaipaatte herkkuja, pysähtykää ikään kuin keskustelemaan itsenne kanssa. Kysykää "miksi?" en voisi elää ilman syömättä tätä pullaa? Voisinko jäädä henkiin, vaikka pakkasessa on litra kermajäätelöä? Tunnetko surua, ikävää, murhetta, kannat huolta, mikä laukaisee mässäilyhimosi? Oiretta ei voi parantaa ellei syy selviä. Tai siis tietenkin voi mutta se tulee aina takaisin (jojo-laihdutus).



Läheisiltä salaa herkuttelu kuulostaa huolestuttavalta. Tiedätte ylittäneenne jonkin normaaliuden rajan. Voisitteko kertoa miehellenne salamässäilystänne? Miksi ette? Mikä tekee siitä niin pahan asian? Entä jos kuitenkin kertoisitte (miehenne sitä paitsi varmaan jo aavistaa...) eikö se olisi aikamoinen helpotus??



On erittäin hyvä, että olette edes tällä tavoin julkisesti myöntäneet mässäilyhimonne. Se on hyvä alku. Kaikki ponnistelut painon pudotuksen eteen ovat kuitenkin turhia, mikäli et ole varmuudella korvien välissä päättänyt tekeväsi sen. Ihminen ei pysty muuttamaan mitään, mitä ei ensin itse myönnä ja tunnusta.



"On vaikea laihduttaa, koska silloin ei ole enää ollenkaan mielihyvän hetkiä." Totta. Laihdutus ei saa olla kidutusta, itseään pitää palkita hyvistä suorituksista. Ihmiselle, joka mässäilee niinkin paljon mitä tästä ketjusta olen lukenut, en jaksa uskoa, että yksi herkkupala per vko olisi tarpeeksi. Se saa ainoastaan retkahtamaan. Ennemminkin yksi pieni herkku per pvä olisi alkuun paikallaan. Sekin aina erilainen päivittäin.



Oletteko seuranneet tv:stä Suurin pudottaja -ohjelmaa? Jos, niin mitä ajatuksia se on teissä herättänyt?



T. Suolaisen himoa vastaan taisteleva

Laihdutus ei saa olla kidutusta, itseään pitää palkita hyvistä suorituksista. Ihmiselle, joka mässäilee niinkin paljon mitä tästä ketjusta olen lukenut, en jaksa uskoa, että yksi herkkupala per vko olisi tarpeeksi. Se saa ainoastaan retkahtamaan. Ennemminkin yksi pieni herkku per pvä olisi alkuun paikallaan. Sekin aina erilainen päivittäin. T. Suolaisen himoa vastaan taisteleva

Yritys alkaa syyskuun alusta, koska tämä kuukausi on erittäin stressaava. Olisi kiva kun olisi laihdutusryhmä, sellainen epävirallinen.

t: se 10 kiloa lihonut

/että jos tekisin niin että aloittaisi keskittymään siihen että syö säännöllisesti sen 3h välein n. ja sallisi itselle sen yhden ainukaisen herkun,seuraavalla viikolla jokatoinen pv ja sitten joka kolmas jne :) olisiko ideaa?Ap

Hienolta kuulostaa, ap! Mutta tiedätkö mitä? Se painonpudotuksen ts. uuden elämän toinen vko tulee aika äkkiä.. Meinaan vaan, jos aiot heti silloin jättäytyä nauttimaan herkusta kahden pvän välein, saatikka seuraavalla kolmen päivän.



Ole hyvä itsellesi. Kohtele itseäsi lempeästi.



Tuolla tahdilla tapat uuden elämantavan heti alkumetreinä. Ota myös huomioon, että se "kielletty" herkku ei enää olekaan kokonainen Fazerin sininen tai jotain, se on vain esim. yksi palarivi, joten koko levy tulee kestämään sinulla pitkään. Tämä nyt oli vain esimerkki.



Perustakaa tänne se teidän laihdutusryhmä! Nyt kun te jo tunnette toisenne :) "Julkisesti laihduttamiseenhan" myös Painonvartijat pitkälti perustuu.



Mitä teillä muuten juuri nyt on siinä koneen ääressä, jos saanee kysyä..?

Tiedostin tästä ketjusta sen, että moni antaa itsensä lihoa, jotta olisi hyväksytty omana itsenään, eikä pelkästään ulkonäön vuoksi. Tämä kertoo tietystä epävarmuudesta ja siitä, että oma persoona on jotenkin hakusessa mielestäni.



Itse lihoin, kun pitkä suhteeni vuosia pettäneeseen ja väkivaltaiseen mieheen loppui. Tahdoin ehkä suojautua siltä, ettei minua enää kukaan houkuttelisi siihen "ansaan".



Nyt olen alkanut ajattelemaan, että tuo on kuitenkin itsepetosta. Elän kuitenkin itseäni varten, lastani varten, enkä kenellekään miehelle, työkavereille tms. Haluan voida hyvin!



Jos opin eriyttämään ulkonäköasiat siitä, kelpaanko ja mietin sitä onko minulla hyvä olo? Haluan valita hyvän olon itselleni ja helpot vaatehankinnat ilman kipuja ja särkyjä missään. Jos teenkin sen vain itseni ja lapseni takia, etten kuole liian nuorena, enkä näe lapsenlapsiani, koska söin pahaan olooni?



Ei! Nyt lähtee läskit! Minä olen arvokas minulle ja lapseni ansaitsee terveen ja hyvinvoivan äidin. Muut ihmiset voi unohtaa siinä suhteessa, mikä koskee tätä asiaa...



Tsemppiä kaikille! Kannattaa välittää ITSESTÄÄN!