Lue keskustelun säännöt.
Miksette ihmiset osaa ottaa osaa lapsen kuolemaan?
10.08.2011 |
Meiltä kuoli vauva täynnä vuonna kohtuun juuri ennen syntymää ja nyt jälkeenpäin on ottanut päähän, kun suurin osa ihmisistä ei osannut käyttäytyä tai ottaa lainkaan osaa suruun.
Jos lapsi kuolee, niin onko teistä yksi surukutekstari sopiva tapa ottaa osaa??????Eikö kenenkään mieleen tule lähettää surukukkia, korttia tai adressia? Tai tuoda ruokaa oven taakse tai kysyä saako tulla käymään?
Olen pettynyt ystäviini, jotka eivät osanneet minua tukea. Ja he eivät enää ota minuun yhteyttä. Joten ehkä he jäävät pois elämästäni. Surullista.
Jos sinun lähipiirissä joltain kuolee lapsi, niin lähesty häntä! Älä jätä surevaa ihmistä yksin. Hän ei jaksa ottaa yhteyttä surun keskeltä. Ja suru voi kestää kauan. Lapsen kuolemasta ei toivuta parissa kuukaudessa. Kiitos kun luit.
Kommentit (79)
Olet saanut joitain törkeitä kommentteja, jotka ovat ilmeisesti joidenkin mielenterveysongelmaisten kirjoituksia, älä noteeraa niitä. Toivottavasti luet vielä ketjua, sillä rakentavaakin kirjoittelua on ollut.
Oletko ilmaissut ystävillesi sitä pettymystä, mikä heidän hiljaisuutensa on ollut? Ehkä he odottavat sinulta merkkiä siitä että olet valmis puhumaan heidän kanssaan, purkamaan sydäntäsi?
Minäkään en usko, että kukat vs. tekstiviesti olisi mikään rahakysymys. Kukkien lähetys ei ole nykyään kovinkaan tavanomaista etenkään nuoremmilla ihmisillä. Muutoin toki olettaisi, että ystävät uskaltavat kohdata joka tilanteessa, vaikka kaukaisemmat kaverit antavatkin kohteliaasti tilaa surijalle.
Voimia perheellenne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ilmeisesti todella surkea ystävä, mutta.. Jos joku läheiseni menettäisi lapsen, syntymättömän tai jo syntyneen en minäkään osaisi adresseja lähetellä tai ruokaa tuoda. Soittelisin varmaan tavallista useammin, tyyliin "miten voit" ja tiedustelisin seuran/avun tarvetta, mutta... Nuo kukat ja kortit on mulle niin yhdentekeviä, etten osaisi edes ajatella että joku loukkaantuu kun en ymmärrä lähettää:(
Jos asia nousi esille, ystäväni nieleskeli, puhui asiansa nopeasti, käänsi päänsä ja vaikutti helpottuneelta, kun puheenaihe vaihtui.
Hänelle menetys oli niin kipeä, tuskallinen ja henkilökohtainen, ettei siitä halunnut puhua kuin vain ainoastaan lähimpien, kuten perheenjäsenten, kanssa.
En tiedä, kuinka paljon vaikuttaa se, että ystäväni on ns. "julkisuuden henkilö" miehensä kautta, joka on maailmanlaajuisesti huomattavassa virassa.
omalla tavallaan, en tiedä miten ystäväni suree niin oli vaikea käyttäytyä oikein vaikka surin todella paljon itsekin. Tekstareiden lähettelyyn jäi asiasta puhuminen kun ymmärtääkseni hän ei jaksanut tavata tai puhua puhelimessa. Itseäni ainakaan kukat tai kortit ei auttaisi joten niitä en lähde lähettämään, tuntuisi typerältä ja väärältä. On todella vaikea käyttäytyä oikein vaikka kuinka surisi ja ottaisi osaa. On myös vaikea puhua koko asiasta kun ei tiedä jos jollain sanalla loukkaa toista.
Toi ruuan tuominen ois kelle tahansa kriisissä elävälle avuliasta, mutta harvoinpa niitä kokkeja löytyy liikoja.. Turhaa rahan haaskausta noi kukat ja adressit, missä tahansa tilanteessa, ei ne ketään auta! Korkeintaan vähän mieltä lämmittää minkä asian ajaa ihan yhtä hyvin se tekstarikin!
Kun vauvani kuoli heti syntymän jälkeen. Sairaalasta palattuani kukkia oli paljon, niitä olisi kai pitänyt hoitaa mutta eipä tullut mieleen. Niissä oli jotain lehtiä, jotka alkoivat haista kun en ollut vaihtanut vettä maljakkoon. Ymmärsin toki hyvän tarkoituksen, samoin kuin niiden uskonnollisten adressien ja enkelikorttien, mutta mutta vähän ne ärsytti kuitenkin, koska luulin kaikkien tietävän etten usko enkä kuulu kirkkoon. Kortit olivat kuitenkin pitkään tallessa ja niistä jäi parhaiten mieleen se, jossa luki jotain "terveisiä", koska ymmärsin että ystäväni oli mennyt lähes sanattomaksi, mutta halusi kuitenkin muistaa. Olisin ollut ihan tyytyväinen tekstareistakin, siihen aikaan kaikilla ei vaan tainnut olla kännyköitä.
joka ei ymmärtänyt miksi tekstari olisi yhtään sen huonompi tai vähäisempi -itse kun en kukista piittaa vaan muistaminen kuin muistaminen on kaikki yhtä tärkeää. Joku jopa kirjoitti että tekstari ei merkitse yhtään mitään! Mietin pitkään vielä illalla aihetta -ja mielenkiintoista nyt että ketju on vieläkin "päällä", siksipä siis pakottava tarve kirjoittaa mitä illalla pohdin:
Jos kerran kyse on siitä että kukkakimppuun ja adressiin on "nähty vaivaa" tekstariin nähden (kukaanhan ei osannut illalla tarkemmin määritellä mitä kohde niistä enemmän saa irti) ajattelevatko nämä ihmiset samalla tavalla esim tarjotusta ruuasta? Eli jokin ruoka joka vienyt valmistajaltaan enemmän aikaa on se halutumpi ja parempi? Itse esim syön mieluummin paistetun kalan kuin savustetun -suhsista puhumattakaan- ja ihan pelkästään maun takia ja minulle valmistukseen käytetty aika on täysin yhdentekevää -jos valmistaja on siis joku muu kuin minä itse. Toisaalta taas pidän lasagnesta enemmän kuin makaronilaatikosta; tässä esimerkissä siis toisinpäin. Mutta edelleen tekijän näkemä vaiva ei ole minulle se merkitsevä vaan se, mitä itse lopputuloksesta pidän. Että ihan oikeesti, auttaako ne kukat -saati se adressikortti- yhtään enempää? Vai on ko kyse vaan siitä että joku haluaa toisen ihmisen käyttävän rahaa ja aikaa hänen suruunsa vaikkei itse kukista välittäisikään? Eikö ole tällöin aika turhaa? Yhtä turhaa kuin jonkun merkkivaatteen haluaminen ja hankkiminen, ilman todellista tarvetta ko tuotteelle?
Anteeksi nyt kaiveleminen näin arassa aiheessa mutta ihmettelen siis alkuperäisviestin tyyytymättömyyttä tilanteessa kuin itse olisin tyytyväinen että joku on muistanut, tavalla tai toisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietyt asiat pitää hoitaa suullisesti tai muuten asiallisesti.
On niin helppo lähettää viesti ja vältellä kommunikointia ja ihmisen kohtaamista.
Ei vaan, niille kuuluisi lähettää poliisi ovelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
helpommaksi lähettää tekstarin, en uskaltaisi soittaakaan. Tekstarin lähettäjä on ehkä ajatellut että näin ap ehkä vastaa hänelle ja keskusteluyhteys aukeaa. Adresseihin ei taida kukaan mitään vastata?
Tuttavan vauva kuoli aikoinaan kohtuun, enkä osannut adressia lähettää. Koin että adressi on paikallaan kun ihminen kuolee synnyttyään, tuossa kohtaa ajattelin että adressi olisi suolan hieromista haavoihin. Kohtukuolemassa harvemmin pidetään sellaisia hautajaisia joihin kutsutaan väkeä... Ainakaan en ole tällaiseen törmännyt. Adressihan lähetetään kun hautajaisiin ei voida osallistua. Lähetin siis "tavallisen" kortin ja sen kamalan tekstarin. Tekstariini vastattiin!
Minulta kuoli poika kohtuun talvella. Jokainen kokee eri lailla ystävien ja tuttavien muistamistavat, minulle saamani tekstarit olivat tärkeitä enkä osannut edes kaivata adresseja. Kukkia saimme pari kimppua, miehen työkavereilta ja vanhemmilta, samaten kortteja. Nekin ovat minulle tärkeitä. Osa ystävistäni kyllä tarjoutui tuomaan ruokaa meille ja otin avun vastaan, koska tuntui mahdottomalta pystyä pitämään huolta elävistä lapsista. Siinä ruoka-apu oli aivan ihanaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
päättyvän elämän vertauskuva. Hetken kukoistavat, kuihtuvat ja kuolevat pois.
Luultavasti pahastuisin jos leikkokukkia omaisen kuollessa saisin.
Adressikin vaikuttaa kovin teennäiseltä, ei tarvitse itse keksiä sanottavaa, kun ostaa valmiin adressin, jossa teksti.
Tekstarit toivat lohtua, puhelimessa en olisi pystynyt puhumaan. Vieläkin on tallessa muutama tekstarivärssy, jotka silloin lohduttivat. Toki pelkkä "osanottoni" -tekstari ei niin jää mieleen, mutta muistan kyllä kaikki ystäväni, jotka minua surussani yrittivät lohduttaa, tekstarein tai muin tavoin. Ihmiset ovat erilaisia ja lohtua voi tuoda hyvinkin erilaiset asiat, ystävät harvoin tietävät, mitä sureva heiltä toivoo, jos tietää sureva aina itsekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
läheisille vähän etäiseksi, koska kukaan heistä ei ole nähnyt häntä. Ja nyt sinä pelkäät, että ihmiset oikeasti ajattelevat niin, että vauva ei ollut mitään, eikä kuolemalla ollut suurta merkitystä.
En kuitenkaan usko hetkeäkään, että läheisesti ajattelisivat noin. Aivan varmasti he ymmärtävät hyvin, miten suuri suru teitä on tullut vastaan. Lapsesi on arvokas riippumatta siitä millaisen kortin tai viestin jotkut aivan ulkopuoliset ihmiset teille lähettävät. Älä kuvittelekaan, että muiden ihmisten lähettämiset määrittelevät lapsesi arvon.
On yksi asia, että sinulla oli arvokas ja ainutlaatuinen lapsi. Ja on toinen asia, että ihmiset huomioivat toisen surun eri tavoin. Ja nämä kaksi asiaa eivät liity mitenkään toisiinsa.
Minun kuollut lapseni on arvokas ja ainutlaatuinen. Ne kukat ja adressit, joita muutamat ihmiset lähetti, oli minulle suurin tuki ja myötätunnon osoitus. Se tuntui siltä, että he ymmärsivät suruni ja tuskani määrän. Harmi, jos joku kokee sen rahan hukkana. Minun lapseni ja minun suruni oli kukkakimpun arvoinen. ap
Surettaa ja harmittaa, kun läheiset eivät pidä yhteyttä. Miksei voi pitää yhteyttä kuten ennenkin? Soittaa, kysyä kuulumisia, saada siinä kuulla että esim väsyttää, ei jaksa mitään, hyvä kun pääsee sängystä ylös, mutta pakko on jaksaa. Miksi ystävät olettavat, että pelkkä tekstari riittää? Millainen ystävä sellainen on, joka unohtaa toisen kuukausiksi surun keskelle? Ovatko ihmiset niin vieraantuneen elämästä, että haluavat unohtaa kaiken ikävän? Antaa toisen nyt olla rauhassa ja surra, kyllä se sitten soittaa kun tilanne on taas normaali/ennallaan.. Niinkö?
Olen kuitenkin samaa mieltä muutaman muun vastaajan kanssa: kanavoit nyt surusi, vihasi ja katkeruutesi väärään suuntaan, niin oikeutettuja kuin nuo tunteet ovatkin.
Tuollaisessa tilanteessa ihmisen on vaikea tietää, miten toimia tai mitä toinen odottaa. Silloin kukin päätyy yksilötasolla tekemään omat ratkaisunsa sen suhteen, miten lähestyä surevaa ystävää. Aloituksesi aiheutti minulle pakahduttavan huonon olon myös ystäviesi puolesta, he kun ovat tehneet edes jonkinlaisen eleen, jonka sinä täällä julkisesti teilaat riittämättömäksi ja vääräksi. Hyvin surullista.
Voisin kuvitella, että vastaavassa tilanteessa aivan kaikki lohduttaisi minua. En osaisi todellakaan vaatia mitään, vaan olisin aidon kiitollinen jokaisesta yhteydenotosta. Kyllähän jokainen on kokenut sen, miten vaikea joskus on käsitellä kipeitä asioita. Ei lohtua mitata rahassa. Tekstiviesti ei ole vähemmän arvokas kuin kukka tai adressi. Kovin ikävää, että koet niin, mutta ehkä vielä jonain päivänä voit muistella tämän illan tuntemuksia hieman objektiivisemmasta vinkkelistä.
Voimia asian käsittelyn kanssa.
Ja aivan varmasti lähes jokainen tännekin vastanneista on kokenut läheisen ihmisen menetyksen ja suruajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaikilla ole kykyä miettiä kuolemaa
Koska ei uskalla ottaa yhteyttä. Nykyisin media ja some on täynnä vuodatuksia siitä, miten ihmiset käyttäytyvät väärin surutilanteessa, niin eipä sitä uskalla sitten lähestyä ollenkaan. Teit niin tai näin, aina teet väärin.
Vierailija kirjoitti:
Olen ilmeisesti todella surkea ystävä, mutta.. Jos joku läheiseni menettäisi lapsen, syntymättömän tai jo syntyneen en minäkään osaisi adresseja lähetellä tai ruokaa tuoda. Soittelisin varmaan tavallista useammin, tyyliin "miten voit" ja tiedustelisin seuran/avun tarvetta, mutta... Nuo kukat ja kortit on mulle niin yhdentekeviä, etten osaisi edes ajatella että joku loukkaantuu kun en ymmärrä lähettää:(
Näin minäkin toimisin. Ja toivoisin muuden toimivan jos omalle kohdalle sattuisi. Kukilla ole mitään väliä, eikä korteillakaan.
Ei osaa. Ihmiset ovat arjessa väsyneitä ja zombitilassa. Ei kukaan halua ottaa osaa sellaiseen suruun, koska se on kauheaa tai edes ajatella sitä tunteena - herkille se tarttuisi liikaa. Joku tunteeton osaisi käsitellä asiaa paremmin. Paitsi osa varmaan sanoisi jonkun lauseen kun tietäisi minkälaisen (sanoja ei osata keksiä, pitää olla valmis lause), mutta ei valehdella että ottaa osaa johonkin, mihin ei ota osaa tai halua ottaa osaa. Haluaa pysyä kaukana siitä. Vanha aloitus muuten tämä, joku nosti sen.
Ihmisten pitää antaa olla rauhassa. Lapsen menettäminen on yksityinen asia.
Surettaa ja harmittaa, kun läheiset eivät pidä yhteyttä. Miksei voi pitää yhteyttä kuten ennenkin? Soittaa, kysyä kuulumisia, saada siinä kuulla että esim väsyttää, ei jaksa mitään, hyvä kun pääsee sängystä ylös, mutta pakko on jaksaa. Miksi ystävät olettavat, että pelkkä tekstari riittää? Millainen ystävä sellainen on, joka unohtaa toisen kuukausiksi surun keskelle? Ovatko ihmiset niin vieraantuneen elämästä, että haluavat unohtaa kaiken ikävän? Antaa toisen nyt olla rauhassa ja surra, kyllä se sitten soittaa kun tilanne on taas normaali/ennallaan.. Niinkö?