Miksette ihmiset osaa ottaa osaa lapsen kuolemaan?

uskomattomia jotkut viestit.. ap on kohdannut hirvittävän menetyksen ja jotkut kehtaa olla noin törkeitä. hyi.



Tottakai kukat ja kortit lohduttaa enemmän kuin joku hätäpäissään naputeltu tekstari. Kukkien ostaminen vaatii paljon enemmän ajatusta ja vaivaa. Tekstareita voi lähetellä koska vaan ja kenelle vaan, ja yleensä tällaisia suruvalittelu ja onnittelu tyyppisiä tekstareita lähetetään nimenomaan sellaisille ihmisille jotka eivät ole niin läheisiä, ja joiden asiat ei niin kiinnosta. Läheisille sitten viedään niitä kukkia ja mennään käymään. Minulle ei ainakaan pelkät tekstarit merkitse yhtään mitään.

Ei suomessa viedä kukkia tai ruokaa kohtukuoleman vuoksi.Suurimmalle osalle ihmisistä se on rinnastettavissa keskenmenoon.Vain sen kokenut äiti osaa surra lastaan mut muiden syyttely on typerää ja yhtä ajattelematonta ja jopa itsekästä kuin mistä nyt itse syytät ystäviäsi.

Pitäiskö abortin tehneillekin laittaa adressi menemään????

Olet idiootti. Abortti on äidin aihettama, eli oma "syy". Keskenmeno ja kohtukuolema eivät ole äidin syytä. Sitä paitsi keskenmeno tarkoittaa kehityksessä olevan vauvan menetystä, kohtukuolemasta puhutaan kun jo kehittynyt vauva. Abortin tehnyt ei seiso samassa jonossa kuin keskenmenon saanut äiti, joka ei ikinä tahallaan menettäisi vauvan.

Harmittaa ystäviesi puolesta, että eivät ole osanneet tukea sinua (teitä) vaikeassa tilanteessa.



Miksi lapsen synnyttyä lähetetään kukkia? Miksi ne lisäävät vanhempien onnea? Miksei kuolleen lapsen syntyessä voi ottaa osaa kauniilla kimpulla tai addressilla?

Minulle ei ainakaan pelkät tekstarit merkitse yhtään mitään.

niin että koskaan ei puhuta siitä lapsesta. loppujen lopuksi ollaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se loukkaa syvästi, ikään kuin se lapsi olisi merkityksetön.

Voi että harmittaakin ap:n puolesta. Kun minulla kuoli koira, treenikaverini tulivat halaamaan, muutama kyseli chatissa vointia ja arjen sujumista. Haloo, kyse oli vanhasta koirasta! Muistoketjuihin keskustelupalstoilla tuli yhteensä varmaan 100 osanottoa (okei, nämä voi laskea vielä vähemmiksi kuin tekstarit).



Vauvan kuolema on hirmu iso suru. Miettikää oikeasti esimerkiksi vauvalle laitetun sängyn purkaminen (josta joku kertoi aiemmin). Tuhannet unelmat, toiveet, elämä, joka ei edes päässyt alkamaan. Tyhjä syli :(



Osanottoni ap:lle!

Olen pahoillani menetyksestänne.

Minusta voisit kuitenkin antaa hieman armoa ystävillesi. He eivät koskaan nähneet lastasi, eivät ole pidelleet häntä sylissään, eivät tunteneet potkujaan. On ollut vain sinä ja suuri vatsasi ja nyt sinä ilman vatsaa. Eivät he ymmärrä miltä sinusta tuntuu, etkä voi sitä heiltä vaatiakaan. Jos tukea tarvitset -PYYDÄ!

Jos ei ole koskaan sairastanut kuolemaan johtavaa sairautta, ei voi tukea millään tavalla, koska ei voi ymmärtää, miltä se tuntuu!

Miten lapsen syntymään ja eloon jääntiin voidaan ottaa ilolla osaa, jos ei olla itse koettu samaa...

perheeltäni ja soitin muutaman päivän päästä hänelle. MInusta tekstari olisi ollut jotenkin liian vähäinen osanotonilmaus, aivan ehdottomasti. En kyllä tiedä, miten ystäväni asian koki, mutta ainakin addressit luettiin hautajaisissa, ei tekstareita. Ehkä hän sai niistä jotain lohtua.



Olen kyllä ap:n kanssa sitä mieltä, että kun kuolema osuu perheeseen, niin tekstari ei ole riittävä. Ja aina voi soittaa surevalle - hän vastaa, kun jaksaa. Mutta voihan tosiaan olla, että monet eivät koe kohtukuolemaa "oikeana" kuolemana, kun lapsia ei ole vielä syntynyt. Ehkä itsekin miettisin asiaa, jos lapsi olisi kuollut jo mahassa.

Kortissa/adressissa ja kukissa on nähty hiukan vaivaa.

Siis onko nyt kyse pelkästään siitä taloudellisesta tosiasiasta

Minun kuollut lapseni on arvokas ja ainutlaatuinen. Ne kukat ja adressit, joita muutamat ihmiset lähetti, oli minulle suurin tuki ja myötätunnon osoitus. Se tuntui siltä, että he ymmärsivät suruni ja tuskani määrän. Harmi, jos joku kokee sen rahan hukkana. Minun lapseni ja minun suruni oli kukkakimpun arvoinen.

ap

että tekstari on niin paljon halvempi kuin kukkakimppu? Vai tykkäätkö kukista oikeasti niin että ne sua jollain lailla lohduttaakin??

Joo mut saako niistä joku vastaanottajana sit enemmän kuin tekstarista??

sitä juuri ajan takaa

Kukat ovat kauniita. Ne lohduttavat. Miksi hautajaisissakaan on kukkia? Tai häissä? Mitä niistä muutenkaan saadaan?

Kortteja ja addresseja voi lukea, pitää sylissään. Tekstiviestit katoavat puhelimen syövereihin. Lähettäjän henkilökohtainen allekirjoitus tekee osaotosta aidomman.

Kukat tai addressit pukevat surun ja osanoton fyysiseksi. Kohtukuoleman kohdanneelle ne myös lisäksi kertovat, että läheiset ymmärtävät surun suuruuden. Lapsi on oikeasti ollut olemassa ja hänen muistaminen on oikeutettua.

viestejä, mitä odotti, koska hänen suhtautumisensa ystäviinsä on kovin negatiivinen. Ystävät eivät ole osanneet oikealla tavalla muistaa häntä. Mikä on oikea tapa? Jokaisella on erilaiset tavat, mutta se konkreettinen kortti, tekstari tms. ei kerro välittämisen tasoa. Joltain voi tulla kukkakimppu, vaikkei juuri hän ehkä ajattele asiaa kuin sen hetken, kun ostaa kimpun. Joku toinen taas suree aidosti ap:n menetystä, vaikkei lähetä kuin tekstarin.



Muutenkaan nuoripolvi ei tiedä juurikaan addresseista tai muista mahdollisuudiksista muistaa. Se johtuu suutä, että monikaan ei ole joutunut kohtaamaan kuolemaa. Eivät he ilkeyttään toimi, kuten toimivat.

ja kaikki mahdolliset yhteydenotot olivat yhtä tärkeitä... tekstiviestit, kortit, adressit, kukat... kaikki. Pääasia oli, että en jäänyt yksin. Kamalinta oli, kun joku ei ottanut yhteyttä lainkaan, koska ei tiennyt mitä sanoa tai kirjoittaa. Mutta jokainen meistä suree omalla tavallaan, ei ole mitään valmista kaavaa.

ja silti itse itken sitä, että läheisistä ystävistäni ainoastaan yksi jaksaa nyt pitää yhteyttä ja pommittaa tekstareilla, kun olen valtavan väsynyt jo toisen koliikkisen vauvan kanssa. Eräs ystäväni sen sijaan on tuohtunut, kun en ole matkustanut hänelle näyttämään vauvaa - vaikka tietää varsin hyvin, että en edes uskaltaisi ajaa autoa, kun hädin tuskin pystyn tätä kirjoitusta lukemaan.



Itse olen joskus "luopunut" yhteydenpidosta, jos toisesta ei todellakaan ole kuulunut mitään kuukausiin ja tilanne siis "normaali".

Pelkkä halauskin voi antaa voimia jaksaa eteenpäin. Ei siinä sanoja tarvita. Oikeesti aina ei löydy sanoja..

Meidän esikoinen kuoli 2,5 vuotiaana syöpään.

En todellakaan kaivannut mitään ruokaa, eihän se edes ole Suomessa tapana! Jenkeissä tuodaan surutaloon ruokaa pilvin pimein..

Kukkia tuli kyllä juu, mutta mulle tärkeimmät viestit oli ne tekstarit.

Ja parin läheisen kaverin kanssa juteltiin paljon, mies jutteli yhden työkaverinsa kanssa, joka oli läpikäynyt saman asian pari vuotta aikaisemmin.

Toivottavasti kukaan ystävä/tuttava/sukulainen ei nyt luule minua tämän ketjun ap:ksi.



En ole katkera tai vihainen kellekään. Ihmiset lähelläni ovat suhtautuneet kaiken kaikkiaan hienosti. Vaikeaa tämä on ollut heillekin. Usein kuultu lause onkin ollut "Ei tässä oikein osaa mitään sanoa.." tai "en tiedä mitä tässä pitäisi sanoa".



Muutamia kukkia tuli ja ne lämmittivät tietysti mieltä. En kuitenkaan halua syyllistää ketään siitä, ettei hoksannut heti kukkia lähettää. Vauva oli meille kaikille vielä niin vieras ja tavallaan kaukainen haave (edellisistä keskenmenoista johtuen). Raskaus vaiettukin asia. Ei ihme, etteivät ihmiset osaa tällaista rinnastaa tavalliseen kuolemantapaukseen perheessä.



Eikä tämä ehkä itsellenikään niin iso juttu ole. Elämä jatkuu - jo olemassaolevien lastenkin takia.

Luulen, että nuoret ihmiset, jotka voisivat hyvin kuvitella itsensä samaan tilanteeseen eivät vain osaa / uskalla / kykene tekemään mitään. Tilanne ikäänkuin tulee liian lähelle.



Koin nimittäin vastaavan sairastuessani syöpään 28-vuotiaana. Ystävät lakkasivat pitämästä yhteyttä, olivat vaivaantuneita. eivät kysyneet minun vointiani, eivät kertoneet omista asioistaan. Ne, joihin törmäsi jossain tai joille vaikka soitti jostain muusta asiasta yrittivät kuitata sairauden ja elämäntilanteeni mahdollisimman lyhyesti tai unohtaa sen kokonaan. Moni ystävyyssuhde loppui tuohon sairastumiseeni, ihmiset eivät vain kerta kaikkiaan jatkaneet yhteydenpitoa, eikä siinä tilanteessa itse kykene vielä ystävyyssuhteitakin kantamaan vaan pikemminkin se olisi sen terveen osapuolen tehtävä.



Ymmärrän oikein hyvin harmituksesti ja suuttumuksesi. Tulet huomaamaan elämässäsi vielä monia kertoja, että oma napa on aina ihmisillä lähimpänä. Ihmiset ylläpitävät niitä ihmissuhteita, jotka kokevat itselleen hyödyllisiksi. Jos joku liian kauan piehtaroi surussa tai sairaudessa, niin kukaan ei viitsi eikä jaksa.



That's life - and then you die.

Olen kuitenkin samaa mieltä muutaman muun vastaajan kanssa: kanavoit nyt surusi, vihasi ja katkeruutesi väärään suuntaan, niin oikeutettuja kuin nuo tunteet ovatkin.



Tuollaisessa tilanteessa ihmisen on vaikea tietää, miten toimia tai mitä toinen odottaa. Silloin kukin päätyy yksilötasolla tekemään omat ratkaisunsa sen suhteen, miten lähestyä surevaa ystävää. Aloituksesi aiheutti minulle pakahduttavan huonon olon myös ystäviesi puolesta, he kun ovat tehneet edes jonkinlaisen eleen, jonka sinä täällä julkisesti teilaat riittämättömäksi ja vääräksi. Hyvin surullista.



Voisin kuvitella, että vastaavassa tilanteessa aivan kaikki lohduttaisi minua. En osaisi todellakaan vaatia mitään, vaan olisin aidon kiitollinen jokaisesta yhteydenotosta. Kyllähän jokainen on kokenut sen, miten vaikea joskus on käsitellä kipeitä asioita. Ei lohtua mitata rahassa. Tekstiviesti ei ole vähemmän arvokas kuin kukka tai adressi. Kovin ikävää, että koet niin, mutta ehkä vielä jonain päivänä voit muistella tämän illan tuntemuksia hieman objektiivisemmasta vinkkelistä.



Voimia asian käsittelyn kanssa.

Tekstarit olivat tosi ok.

En vieläkään pystyisi itkemättä puhumaan asiasta, joten käsittelemme asiaa vaan oman perheen tai sisaruksten kesken.

Minun kuollut lapseni on arvokas ja ainutlaatuinen. Ne kukat ja adressit, joita muutamat ihmiset lähetti, oli minulle suurin tuki ja myötätunnon osoitus. Se tuntui siltä, että he ymmärsivät suruni ja tuskani määrän. Harmi, jos joku kokee sen rahan hukkana. Minun lapseni ja minun suruni oli kukkakimpun arvoinen.

ap

muttet riittävästi - se on nykyään kun mikään ei riitä.

Uskon että monella suhtautuminen on toisenlaista kun lasta ei ole syntynyt ja nähty. Ei ole selkeää kohdetta, oikeaa ihmistä jota surra.

Suru on yksityinen asia. Hienoa että osa ystävistäsi sentään osasi toimia haluamallasi tavalla.

Toi ruuan tuominen ois kelle tahansa kriisissä elävälle avuliasta, mutta harvoinpa niitä kokkeja löytyy liikoja.. Turhaa rahan haaskausta noi kukat ja adressit, missä tahansa tilanteessa, ei ne ketään auta! Korkeintaan vähän mieltä lämmittää minkä asian ajaa ihan yhtä hyvin se tekstarikin!

Kun vauvani kuoli heti syntymän jälkeen. Sairaalasta palattuani kukkia oli paljon, niitä olisi kai pitänyt hoitaa mutta eipä tullut mieleen. Niissä oli jotain lehtiä, jotka alkoivat haista kun en ollut vaihtanut vettä maljakkoon. Ymmärsin toki hyvän tarkoituksen, samoin kuin niiden uskonnollisten adressien ja enkelikorttien, mutta mutta vähän ne ärsytti kuitenkin, koska luulin kaikkien tietävän etten usko enkä kuulu kirkkoon. Kortit olivat kuitenkin pitkään tallessa ja niistä jäi parhaiten mieleen se, jossa luki jotain "terveisiä", koska ymmärsin että ystäväni oli mennyt lähes sanattomaksi, mutta halusi kuitenkin muistaa. Olisin ollut ihan tyytyväinen tekstareistakin, siihen aikaan kaikilla ei vaan tainnut olla kännyköitä.