"Elämä muuttuu sitten vauvan myötä" - KOKO TOTUUS!

Sinulla on kädet täynnä palvelutyötä 24h vuorokaudessa ja koko tämän ajan olet valmiustilassa palvelemaan toista, kun kutsu käy. Nukut vähän, mistä seuraa yleinen krapulamainen, pöhöttynyt olotila, jossa olet jatkuvasti kiukkuinen ja huonomuistinen, aloitekyky katoaa ja kaikenlaiset asiat vaativat hillitöntä ponnistelua.

Meillä vauva on nukkunut alusta asti melkein täydet 7-8 tuntia öisin ja pitkät päiväunet vähintään 2 kertaa päivässä. Vain muutamana yönä hampaiden puhkeamisen yhteydessä olen kokenut nuo valvomisen kauhut ja siitä seuranneen hulluuden tilat. Kaikki sympatia niille jotka siitä kärsivät. Mutta pakko sanoa että meille oli yllätys siitä kuinka helppoa vauvan kanssa on. Odotettiin niin paljon pahempaa, koliikkia ja vaikka mitä. Olen ehtinyt tämän vuoden aikana viimeistellä väitöskirjani, aloittamaan uudestaan akvarelli-harrastukseni ja remontoimaan ja sisustamaan 2 huonetta talostamme, kaiken sen normaalin päiväruljanssin päälle. Eikä tehnyt edes tiukkaa. Mitään näistä en pystynyt tekemään työelämän ohella, joten ainakin minusta elämä muuttui paremmaksi.

Suhde mieheen muuttuu väsyneeksi kinasteluksi ja kyttäämiseksi, tekeekö toinen yhtä paljon kotihommia ja kuinka paljon hän ottaa osaa vauvanhoitoon.

Me olimme tylsiä ja listasimme jo ennen raskautta toiveet siitä kuinka kotityöt jaetaan ja vauvanhoitoon osallistutaan. Koska mä olin luonnollisesti se ainoa joka pystyi imettämään, sovittiin että mies saa oman roolinsa ipanan kylvettäjänä. Kotona olleessaan mies vaihtaa myös AINA vaipat. Koska ei haluttu alkaa riitelemään siivoamisesta, tilattiin suosiolla ensimmäiseksi vuodeksi kerran viikossa käyvät siivoojat avuksi. Se oli ihanaa.

Vaikka aikatauluttaminen ei ehkä ole kovin romanttista, parisuhde-hetket on myös hyvä yrittää suunnitella etukäteen, jotta niille ylipäätään löytyisi aikaa.

Jos kuvittelit raskaanaollessasi, että kiertelet kaupungilla shoppailemassa ja vauva vaan nukkuu koko ajan vaunuissa, se oli vain osa kuvitelmaa. Oikeasti vauva huutaa juuri silloin eikä suostu nukkumaan. Tai jos teet lähtöä johonkin , jossa on oltava määräaikaan, et varmasti ehdi ajoissa, sillä pääsy kotiovesta vauvan kanssa ulos on maailman hitain operaatio.

Jaa. No meillä tämä ainakin onnistuu, ja jos vauva huutaa, on syynä joko nälkä, jano tai täysi vaippa. Niistä selviää ruokkimalla, juottamalla ja vaipan vaihtamalla, ja matka jatkuu taas. Lähteminen toki on hitaampaa kuin ennen, mutta toisaalta, epäilen vahvasti että se tulee hidastumaan vielä enemmän sitten kun tulee tämä klassinen "MINÄ ITE" -vaihe.

Jos kuvittelit näyttäväsi joltakin muulta kuin homssuinen naapurinmamma näyttää, niin tulet huomaamaan, että sinulla on tasan 2 minuuttia aikaa laittaa ripsiväriä ja peittää mustat silmänaluset, kun lähdet leikkipuistoon. Hiukset jäävät kampaamatta, pipo korville ja juoksujalkaa pihalle.

Ehkä eka 5kk meni kieltämättä vähän homssuisessa lookissa, mut sit pienelle laittautumiselle pitää vain ottaa aikaa. Se piristää omaa mieltä ja saa hymyilemään herkemmin. Lapsikin tykkää kun äiti on iloinen ja kaunis. Monet kauneusjutut voi tehdä helpoiksi, esim hiuksiin helppohoitoinen malli. (mun mielestä pitkät on helpommat kuin lyhyet, ne saa nutturalle hätätapauksessa. Tai kun kosteita hiuksia vähän kieputtaa suortuville, saa ihanat laineet) Ripsivärin käytön skippaa (turhaan parjatuilla) ripsien pidennyksillä. Ja meikiksi riittää sipaisu roosaa huulipunaa huuliin ja samaa punaa sormenpäillä töpöteltynä poskiin. Usein muuten silmäpussien peittoyritykset pahentaa vaan sitä miltä silmänaluset näyttää...

Jos kuvittelet, että kotiäidin elämä on leppoisaa kahvinjuontia ja lehdenlukemista, tulet huomaamaan, että päivärutiineista tulee pakkomielle, jos haluat päivän kulkevan ennalta arvattavasti. Ja kahvia ehdit ehkä ottaa siinä järjestämisen ja siivoilun jälkeen, kun lapsi nukkuu päikkärit - ja herää juuri, kun kahvi oli valmista. Se siitä omasta hetkestä.

Rutiinit ovat toki hyvä asia jotta päivä sujuu hyvin, mutta ehkä mun salaisuus on sitten pikakahvi ja vedenkeitin ;) Olen ehtinyt juoda aamukahvini ihan loisteliaasti, ja muuten vihreää teetä. Nyt menee vähän brassailun puolelle, mut ehdin myös joogaamaan melkein joka päivä 30min - 45min päikkäreiden aikana. Ehkä se on sitten vaan täällä roikkumisesta pois ;)

Että silleen se muuttuu. Poissa ovat spontaanit lähdöt miehen kanssa syömään ja leffaan, pelkkä ruokaostoksillakäynti vaatii suunnittelua. Mutta onneksi pikkulapsistakin tulee isompia. Joskus. Kun ei niitä poiskaan antaisi.

Me käytiin spontaanisti syömässä ja leffassa ennen vauvaa niin paljon ettei siinä ollut enää mitään kivaa. Mä osaan kuitenkin laittaa parempaa ruokaa, ja kotona voi katsoa leffoja kotiteatterilla, kun beibi illalla nukahtaa. Kun sitten 2 kertaa vuodessa miehen kanssa pääsee ulos, se on oikeasti tosi ihanaa. Paljon arvokkaampaa kuin aikoinaan kaupungilla luuhaaminen. Kyllä, mun mielestä elämä muuttui paremmaksi, rikkaammaksi. Jos jonkin pienen hetken verran mielessä käy ajatuksia että voi kun voisin vaan mennä johonkin ilman mitään vastuuta, seuraavassa hetkessä vauva jokeltaa hassusti, hymyilee hampaatonta, vastustamatonta hymyään tai yrittää tapailla ensi askeleita kapsahtaen kikattaen kaulaan, sit sitä vaan miettii et ONNEKS elämä muuttui.

Paitsi, että tuo oli vielä ruusuinen kuva meidän arkeemme verrattuna, kun lapselle osui allergioita ja muita sairauksia, jotka verottivat entisestään unia ja tuottivat huolta, stressiä ja lisätyötä. Onneksi parisuhde kesti hienosti, joten siitä ei tullut stressiä.



Silti olen toki onnellinen lapsestani. Siinä vaiheessa, kun muut alkoivat tuskailemaan kuinka raskasta on uhmaikäisen taaperon kanssa, minulle se on ollut ihanaa ja helppoa aikaa, kun vertasin vauva-aikaan. Vauvavuoden jälkeen mikä vaan on tuntunut helpolta siihen verrattuna.

Olin ihan hulluna vauvaan ja parisuhdekin kukoisti. Oli vaan niin hyvä ja rakastunut olo (lähes) koko ajan :)



Olen taas raskaana ja jälleen olo on mitä säteilevin. Tuntuu vaan niin hyvältä olla äiti.



Esikoinen nukkui aluksi pari tuntia yössä, yöimetys jatkui puolitoista vuotta (muistaakseni), sairaalan osasto-reissuiltakaan ei vältytty sairastelujen vuoksi, olin paljon yksin vieraassa maassa miehen matkustellessa jne. mutta mikään ei pystynyt himmentämään mun iloani siitä, että meillä oli ihana vauva ja nyt ihana uhmis.



Ja ei, en uskaltanut avoimesti puhua tunteistani. Yritin etsimällä etsiä vaikeita hetkiä arjesta, jotten olisi ahdistavaa seuraa ystävilleni, joille vauva-elämä ei niin ruusuista ollutkaan. Täällä anonyymina netissä voin sitten hehkuttaa kokemaani ihanuutta ;)

totta varmaan monen kohdalla, vaan ei meidän :)

Vauva nukkui yönsä heti hyvin. Heräsi yöllä kerran syömään. Eli univelkaa ei ollut. Lopetti yösyömisen itse alle 6kk ikäisenä.

Vauvasta taaperoksi ajalla ei oltu kertaakaan kipeitä. Kengänpohjat ja kaikki tuli syötyä, silti terveenä. No ok, ehkä nuha-yskä on ollut, mutta sekään ei vaikuttanut mitenkään oikeastaan elämään. Hampaiden tulo ei vaikuttanut mitenkään.

Lapsi ihana ja kiltti, no haasteet edessäpäin, koska lapsi nyt vasta 1v 6kk.

Parisuhdetta on jaksettu hoitaa alusta asti, koska ei ole ollut univelkaa.

Rakastan lapsenhoitoa. Rakastan puistossa käymistä. Rakastan rakastan :)

Miksi meille ei ole tullut yhtäkään tuollaista. nm. yöt valvottu, päivät kanniskeltu.

Kaverini eka lapsi oli tällainen ihmeotus, joka toimi kuin neuvolan oppaasta. Nämä vanhemmat kehuskelivat erikoislapsellaan rintaansa röyhistellen ja antoivat meidän ymmärtää, että meidän tapamme hoitaa omaa (vaativaa) vauvaamme on jotenkin huono tai että vauvamme on kiukkuinen, huonouninen ja kanniskeltava, koska emme vaan osaa vastata tarpeisiinsa oikein. (Häh, yritimme kaikkemme!)

Noh, heille syntyi toinen mutta täysin toisenluonteinen vauva ja siellä vaivuttiin masennukseen ja tarvittiin ties mitä erityisapua ja rekrytoitiin koko suku hoitamaan lapsia. Meille taas tuli helppoluonteinen kakkonen, jonka hoito (ekan lisäksi) oli todella ihmeellisen helppoa, kun olimme varautuneet samanlaiseen rääkkiin kuin mitä ekakerralla oli. En nyt haluaisi lyödä lyötyä, mutta niin hyvältä tuntui, kun tämän tuttavaperheen näkökulma muuttui kertalaakista. Enää ei kehuskella vanhemmuudella.

mun vauvalla esimö. oli simatutka: rakastan simaa, ja sen vähän aikaa mitä sitä on myynnissä juon sitä lasin, apri päivässä. Vauvakeväänä joka ikinen kerta kun otin lasin simaa ja ajattelin istahtaa hetkeksi lukemaan, vauva heräsi. Ihan sama oliko nukkut 5, 20 vai 60 min. Alkoi tulla vähän vainoharhainen olo :D Testasin pari kertaa miehen kanssa niin, että annoin ensin lasin hänelle, odotin että joi sen ja otin sitten itse - JOKA KERTA vauva heräsi kun olin juonut pari hörppyä mutta ei koskaan silloin kun mies joi :P

Pikkuasia joo, mutta jotenkin niin kuvaavaa. Ja tietty esim. se kun yritti syödä ruuan lämpimänä ja rauhassa (=ilman että vauvan takia tarvitsee keskeyttää) oli usein samanlaista

Meidän vauvalla tuntuu olevan päikkäritutka... ei tosin olla noin tarkkaa tutkimusta tehty, mutta aina kun laitettiin vauva nukkumaan ja ajateltiin, että nyt on hyvä nukkua itekin (kuten suositellaan joka tuutista) niin vauva heräs. Aina ei edes kokonaan herännyt mutta kitisi niin, että oma uni meni ohi. Sit oltiin molemmat hirveen ärtyisi (mä ehkä äitinä enemmän), kun juuri ja juuri oot nukahtamaisiillaan niin vauva parahti itkuun! Jossain vaiheessa mies jopa ehdotteli mulle että nuku päikkärit kun vauvakin nukkuu, mutta kun hän ite testasi sitä muutaman kerran niin totes, että ei taida onnistua... Vai harvoin vauva antoi äidin tai isän nukkua myös päikkärit! Se oli oikeaa juhlaa! :)

Äidiksi sopimattomia naisia on ollut kautta aikain. Ei mitään uutta siinä. Itsekkäitä ja laiskoja ihmisiä, joilla ei ole älykkyyttä organisoida elämäänsä mieleisekseen. Syy on sitten syntyneessä lapsessa viimeistään.



Lapsia ei ole pakko tehdä. Yksikään lapsi ei estä äitiä olemaan ihmismäisessä huolitellussa kunnossa, kyllä se on itsestä kiinni täysin omasta ulkonäöstä ja olemisen mielekkyydestä huolehtiminen.



Kotiäidin elämä oli helpoin jakso mitä elämässäni on ollut. Päivä aikaa tehdä se, mitä nyt on illan muutama tunti!



Rakastan lapsiani, mutta myös työtäni ja se että päiväni alkaa 6.30 ja päättyy 23.30 ei vaivaa minua pätkän vertaa.

elämämme ei muuttunut oikeastaan mitenkään. Lapsi oli todella helppo ja puuhasimme ihan samoja juttuja kuin aiemminkin. Suhteemme vahvistui entisestään ja koimme vahvemmin kuuluvamme yhteen. Toisen lapsen myötä elämä vaatii vähän enemmän suunnittelua ja lasten hoito vie enemmän aikaa, varsinkin kun saimme lapset hyvin pienellä ikäerolla, ja he ovat vielä pieniä molemmat.



Haluaisin sanoa lapsia suunnitteleville pariskunnille, että elämä muuttuu vain paremmaksi lasten myötä ja kauhutarinat koliikeista, parisuhteen ja seksielämän näivettymisestä eivät välttämättä koske juuri teidän perhettä.

Äidiksi sopimattomia naisia on ollut kautta aikain. Ei mitään uutta siinä. Itsekkäitä ja laiskoja ihmisiä, joilla ei ole älykkyyttä organisoida elämäänsä mieleisekseen. Syy on sitten syntyneessä lapsessa viimeistään.

Lapsia ei ole pakko tehdä. Yksikään lapsi ei estä äitiä olemaan ihmismäisessä huolitellussa kunnossa, kyllä se on itsestä kiinni täysin omasta ulkonäöstä ja olemisen mielekkyydestä huolehtiminen.

Kotiäidin elämä oli helpoin jakso mitä elämässäni on ollut. Päivä aikaa tehdä se, mitä nyt on illan muutama tunti!

Rakastan lapsiani, mutta myös työtäni ja se että päiväni alkaa 6.30 ja päättyy 23.30 ei vaivaa minua pätkän vertaa.

Että kun sinä nautit vauva-ajasta, kaikkien muidenkin pitäisi niin tehdä tai ovat epäonnistuneita äiteinä ja ihmisinä?

Miten sinä organisoit sen koliikin klo 6.30-23.30 väliselle ajalle? Entä kun lapsi herää 30 minuutin välein? Miten organisoit lapsen nukkumaan katkomattomat yöunet? Miten se, että jonkun vauva huutaa yöt tekee ihmisestä laiskan?

On oikeastaan huvittavaa, että puut älykkyydestä, kun itselläsi ei sitä tunnu löytyvän pätkääkään. Luulet maailman olevan yhtä kuin sinä ja sinun päätöksesi. Et osaa olla avarakatseinen etkä empatiakykyinen. Ihmisenä olet pelottava mutta äitinä katastrofaalinen. Et hyväksy epäonnistumista etkä erilaisuutta. Olet luonut kuvan, minkälaisia lastesi täytyy olla ja mihin ammatteihin he päätyvät etkä suvaitse kapinaa.

Onneksi minun ei tarvitse sinua valistaa tämän enempää, koska elämä opettaa kovapäisempiäkin. Toivotaan, että sinussa on jäljellä vielä jotain nöyryyttää ottaa vastaan opit, mutta pahoin pelkään, että lyöt päätäsi vain seinään pitkään, ennen kuin jotain menee perille.

Olet prototyyppi ilkeästä ja arvostelevasta äidistä, jolle oma tapa on se ainoa oikea ja muiden tavat aina poikkeuksetta vääriä. Koliikki on äidin omaa vikaa, samoin allergiat. Lapsella on hyvä rytmi jo syntyessään, jos äiti vain on hyvä tyyppi. Eikö niin?

Välillä törmää esim. äiteihin, joita ei tunnu haittaavan oman ajan puuttuminen ollenkaan. Tai jos haittaa niin siihen riittää kerran viikossa vietetty tunti jossain joogassa.



Itse en ole sellainen, kaipaan paljon omaa rauhaa ja tilaa. Tämä on valjennut minulle oikeastaan vasta lasten myötä. Inhoan myös asioita mitä on pakko tehdä. Pakko tehdä ruokaa, pakko vaihtaa kakkavaipat, pakko ulkoiluttaa talvellakin jne. Ne tekevät omasta mielestäni raskaan äitiydestä. Ja ennen kuin joku ehtii sanomaan, että pakko on vain elää ja kuolla, niin mielestäni pakko on myös panostaa omiin lapsiinsa kun niitä kerran on tehnyt.



Kyllä lapset muuttaa elämää. Tiesin sen jo ennen kuin ryhdyin lapsentekoon, mutta elettyäni sitä nyt reilu kolme vuotta kolmen pienen ellergisen lapsen kanssa, ymmärrän vasta nyt ettei äitiys ole aina helppoa ja iloista mieltä. Jos olisin jäänyt yhteen en välttämättä ajattelisi näin.

Luulin, että mulla on melko realistinen kuva vauva-arjesta ja siitä miten elämä vauvan myötä muuttuu. Osasin jopa odottaa vaikeita öitä, koliikkia, huutavan vauvan kanniskelua ym. Mutta se koko homman rankkuus yllätti totaalisesti. En osannut odottaa sitä että itken kilpaa vauvan kanssa hyssyteltyäni ensin yöllä huutavaa lasta neljä tuntia putkeen. En kuvitellut, etten synnytyksen jälkeen saa nukuttua pidempiä unia kuin pari tuntia, koska vauva ei nuku. En voi kuvitellakaan lähteväni esim. rennosti shoppailemaan "vauva vaan vaunuihin ja menox", koska vauva todennäköisesti saa elämää suuremman raivarin viimeistään tunnin sisällä viimeisestä imetyksestä. Ja sitten sen ruokkiminen kestää 1-4 tuntia, istupa 4 tuntia kauppakeskuksen lastenhoitohuoneessa imettämässä. Ja sitten tunnin päästä taas sama rumba. Enhän mä ehtisi juurikaan shoppailla vaikka olisin koko kauppakeskuksen aukioloajan siellä.

Kun vauva nukahtaa, mun täytyy miettiä että söisinkö, nukkuisinko, surffaisinko hetken netissä, kävisinkö suihkussa vai pesisinkö kenties pyykkiä kun puhtaita vaatteitakaan ei enää ole. Kas kun noita kaikkia en takuulla kerkeä tekemään, hyvässä lykyssä ehdin juuri riisutua suihkua varten tai laittaa ruuan mikroon niin vauva herää ja sitten onkin taas tuntien imetys-, hyssyttely-, hytkyttely-, vaipanvaihto-, huutokonserttishow edessä. Huvittaa se, kun ihmiset sanoo että muista sit syödä hyvin, nukkua kun vauva nukkuu ja pitää huoli itsestäsi. Jaa ja missä hemmetin välissä? Se tuntuu lähinnä kidutukselta kun juuri kun oot nukahtamassa niin alkaa kauhea huuto.

En mä ajatellut ettei elämä muuttuisi mitenkään, mutta kyllä mä ajattelin että sentään ehtisin joskus syödä. Ja siis en syödä rauhassa lehden kanssa, vaan ylipäätään syödä ilman että toisessa kädessä roikkuu naama punaisena karjuva vauva.

Ja kauheat syyllisyydentunnot päälle että mä olen aiheuttanut vauvan koliikin ja vaativuuden jollain omalla toiminnallani. Kukkuu. En voi sanoin kuvailla miten joidenkin ihmisten kirjoitukset tässä ketjussa vituttaa. Olkaa vaan onnellisia älkääkä aukoko päätänne muille vauva-arjen helppoudesta, varsinkin kun on vaan yksi vauva.

Minä kanssa kuvittelin olevani melkoinen realisti vauva-ajan odotusten suhteen. Ja näin neuvolatätikin totesi. Luin etukäteen koliikista ja allergisista vauvoista ja pohdin miehen kanssa ratkaisuja.

Mutta mitäs sitten, kun se oma vauva ei olekaan se koliikkivauva eikä pahin huutaja? Ei saisi valittaa, ei saisi olla väsynyt, ei saisi kokea elämäänsä rankaksi.

Mutta kun väsytti! Vauva söi kolmen tunnin välein tunnin kerrallaan. Välissä ähki ja puhki, joten itse nukuin max. tunnin kerrallaan, yössä yhteensä ehkä 3-5 tuntia mutta pätkissä.

Päivällä imetystauot olivat usein 4 tuntiakin, joten ehdin usein tunnin imetyksen jälkeen pukea ja pakata vauva vaunuihin ja kammeta itseni lähimpään ostoskeskukseen, kun vauva päättikin olla nälkäinen kahden tunnin jälkeen ja aloitti kivan huudon. Meillä ei syöty ilman rintakumia, rintapumppua, maidonkerääjiä, tuttipulloa, johon se maito kerättiin, liivinsuojia ja muita apuvälineitä, joten ihan joka paikassa en viitsinyt sitä tissiäni esiin vetää.

Iltaisin klo 17 vauva aloitti imetysrumban, jolloi roikkui tississä kiinni vähintään puolille öin, usein myöhempäänkin. Ihan ekana ei tullut mieleen kivat shoppailureissut, kun kotitöitäkin kasaantui.

Oli niitä ihaniakin hetkiä - ja paljon. Ja vauvan kasvaessa 6 kk:n ikäiseksi, onnistui ihanat shoppailureissutkin, vauvamuskarit ja vauvauinnit.

Mutta silti en aamuisin loikoilllut pitkään vauvan kanssa vaan minut herätti ylivirkeä lapsonen klo 5.30 ja vaati seuraa, leikkiä ja ruokaa. Aamiaiseksi join klo 6.30 pannullisen kahvia, jotta vain jaksoin pitää silmiä auki. Lehdenluvusta ja vauvan jokeltelun katselusta ei ollut mitään iloa, kun pää tuntui samalta kuin pahimpina krapula-aamuina.

Kyllä, odotin realistisesti vauva-arkea mutta se rankkuus tosiaan yllätti. Ei se tietenkään ollut minun suht helpolla vauvallani kaikenaikaista raskasta raatamista, mutta vauva-arjen hallitsemattomuus ja unettomuus yllätti. Koliikkivauvaan olimme mieheni kanssa varautuneet siten, että vuorottelisimme. Mutta tavallinen virkeä vauva, joka söi vain älyttömän usein, yllätti. Ei se isä paljoa pystynyt helpottamaan valvomisiani, kun yleensä aina vauva halusi ruokaa.

Itse selvisin pahimmasta sumusta sinnikkäästi siten, että kahvipannullisen juotuani meikkasin, siistin kotia ja vauvan nukkuessa väänsin niitä kotitöitäkin ainakin hetken. Järjestin vähintään joka toiselle päivälle jotain kodin ulkopuolista ohjelmaa, ja yritin viikonloppuisin selvitä univeloistani. Aina kun menin isälleni ja äidilleni kylään, lykkäsin vauvan hetkeksi heille ja painuin nukkumaan.

Mutta vaikka olin meikattu ja huoliteltu, söin ateriani ja ihailin vauvaani syöttötuolissa aamulla klo 5.30 kahvikuppi kädessäni, niin ei se elämä ollut helppoa eikä auvoista onnea. Vauva-arki oli rankkaa, vaikka ei ollut koliikkivauvaa vaan melkoinen tavis jatkuvine syömisineen. Kun vauvani oli jo isompi, yli 6 kk ja meillä alkoi olla selkeä rytmi ja yöt eheämpiä, oikein hävetti kuulla tuttuni vauva-arjesta, sillä hänen vauvansa nukkui max 30 min. kerrallaan vuorokaudet läpeensä. Hänellä todella oli kysymys siitä, käykö suihkussa, syökö, siivoaako vai yrittääkö nukkua sen 30 min. aikana. Minä en tuota olisi kestänyt...

Yhden tutun muistan kun sai ekan lapsensa, olivat molemmat miehen kanssa 5 kk kotona ja mitään eivät ehtineet tehdö, eivät nukkua ja kun mummi tuli keran viikossa 5 tunniksi, käyttivät ajan siivoukseen ja kaupassa käyntiin.



Mulla on 3 pientä ja jos joku on joskus lapsiani katsonut, en ole alkanut taatusti siivoamaan! Ehkä siksi parisuhteemmekin on niin hyvä, kun omistamme toisillemme aikaa tilaisuuden tullen.



Anteeksi mutta en sitten käsitä miten vauva sitoo kaksi aikuista niin ettei siivota tai nukkua pysty.



Mieheni tekee nyt matkatyötä mutta kotiöinä voi kyllä hoitaa vauvan yösyöttöjä että saan välillä 5 tuntia yhtä soittoa unta.



Olen tullut siihen tulokseen, että ihmisillä on eri määrä energiaa ja oman rauhan tarvetta. Toisille lastenhoito on raskaampaa kuin toisille ja siinä eri tyylisen äidin elämässä onkin sitten ihmettelemistä.

Tosin sillä erotuksella että ulkonäön hoitamisesta en tingi sitten piiruakaan vaikka neljäs potkuttelee mahassa. Kampaajan tuolissa istun kerran kuussa ja meikki on naamassa joka päivä vaikka välillä saankin samaan aikaan levittää lumiväriä ja pitää jalalla vessanpöntön kantta alhaalla ettei taapero mene sinne sorkkimaan

=D

Silloin olet maailman rennoin äiti. Lapsesi saavat kiivetä tikapuita melkein katolle asti ja syödä paperinpalaa ilman että syöksyt pelastamaan heidät paperiviiltovaaralta. Lapsesi saattaa olla 4kk ikäisenä hiekkalaatikolla maistelemassa hiekkaa ja leluja, ja pihalla vauvakeinussa, kun esikoisesi taas oli ensimmäistä kertaa hiekkalaatikolla vasta lähempänä vuoden ikää tai vasta sen jälkeen. Kauppaan lähtiessäsi otat mukaan tutin ja puklurätin ja vaipan - jätät kotiin rintapumpun, maitopullon, vaihtovaatekerran itsellesi ja lapselle, monta vaippaa, hoitoliinat, ja muut kapistukset joita ilman et uskaltanut esikoisen kanssa kauppaan lähteä. Bussissa pyydät surutta tuntematonta rouvaa pitämään kaksiviikkoista vauvaasi sen aikaa kun saat rattaat kasaan ja muut lapsesi penkeille ja toteat vain että pöpöt lisäävät vastustuskykyä. Esikoista sai teille kotiin tulla katsomaan vasta kun hän oli 2viikon ikäinen - ettei pikkuinen saa pöpöjä. Luet lehden kaikessa rauhassa kun vauva viihtyy isompien kotileikeissä - toki valvot taustalta ja tarvittaessa kiellät lapsia laittamasta vauvaa uuniin. Vauva saa huomiota ja seuraa, ja nukkuu taatusti esikoista paljon paremmin kun koko päivän on saanut virikkeinä menoa ja meininkiä. Suoritat tiskit vasemmalla kädellä ja hallitset hommat puoliunessakin, hiuksien kampaamista ja meikkaamista et edes mieti, olethan sinä maailman tärkein ja rakastetuin ihminen ilman kampausta ja maskiakin.

paremmaksi. Tunnistan kyllä monet ap:n mainitsemat asiat, mutta asenteestahan se on kiinni. Tämä on nyt tätä elämää, ei sitä ikuisuuksiin kestä. Kannattaa nauttia elämästä nyt, myöhemmin sitä kuitenkin kaiholla muistelee. Ja lapsenhoito muuttuu koko ajan haastavammaksi sitä mukaa kuin lapsi kasvaa ja uusia tulee (jos tulee).



Toki on olemassa todella haastavia lapsia ja välillä on rankkaa. Meilläkin oli esikoisen kanssa puolesta vuoden pituinen tissitakiaskausi, mutta kyllä siitä selvittiin, ostoksilla, kahviloissa ja kylässä käytiin, eikä mamman pää levinnyt. Ei se maailma siihen kaadu, vaikka lapsi saisikin raivarin kaupassa.

Tässä sitä ollaan täälläkin raskaana viimemetreillä ja ihan ensimmäistä kertaa!



Eiköhän jokainen raskaana oleva saa kuulla tuota fraasia "elämä muuttuu" heti alusta lähtien kun uutinen paljastuu, ja saa kuunnella konkarimammojen omia terapiakeskusteluja siitä, miten heillä on mennyt tämä koko ruljanssi... Siksipä en itse kertonut raskaudestani kellekään pitkään aikaan, koska en yksinkertaisesti ole halunnut, että minua aletaan kohdella kuin jotain isoa vauvaa, joka ei ole sen jälkeen enää mitään muuta kuin iso maha!



Aina löytyy katkeria konkarimammoja, jotka haluavat pilata muidenkin odotusajan kertomalla, miten paskaksi elämä muuttuu lapsen syntymän jälkeen. Ja löytyy vielä lapsettomia, jotka ehkä kateuksissaan toivovat sitä, että jos toisen toive lapsesta on toteutumassa, niin se olisi sitten kuitenkin mahdollisimman paskaa, ettei vaan voisi nauttia yhtään mistään. "Itku pitkästä ilosta" ja "Vahingonilo on paras ilo" mentaliteetilla.



Mutta kyllä minäkin olen tässä valmistautunut henkisesti siihen, että kävi miten kävi, lapsen syntymä tulee varmasti muuttamaan minunkin elämäni. En tiedä miten. Sen näkee sitten päivä kerrallaan niin kuin tähänkin asti.



Ainakin tämä raskaus on muuttanut suhtautumistani tuttaviin ja siihen, mitä kaikkea soopaa jaksaa kuunnella heidän taholtaan - eli moni ystävyyssuhde ja niiden tulevaisuus on tiukan analyysin alla...



Ainakin minulla on "realistinen" kuva siitä, että äitinä oleminen on luultavasti hyvin yksinäistä suhteessa ns. ystäviin ja tuttaviin, jos niitä on ylipäänsä. Jos ystävät eivät hylkää jo raskausaikana niin sitten myöhemmin kiusallaankin, jotta mahdollisesti siedettäväkin elämä olisi edes vähän paskempaa, ettei heille vaan tulisi kateus, jotta he voisivat tuntea oman paskaelämänsä omien lastensa kanssa tai ilman enemmän elämänarvoiseksi kuin minä omani...



On se äitiys ja äidiksi tuleminen ystäväpiirissä kuitenkin sellainen asia, josta helposti rangaistaan lakkaamalla pitämästä yhteyttä millään tavalla. Siinähän sitten hoidat oman elämäsi ihan itse. Turha odottaa mitään yhteisöllisyyttä ja hyvää tahtoa.

Nämä jotkut valehtelee että kyllä 3 menee siinä missä 1 lapsi. EI MUUTEN MENE.

Iltapesujen, syömisten ja pukemisten lisäksi myös jos lapset eivät kaikki olekaan terveitä.

Voi tulla erilaisia hoitotoimia päivittäiseen elämään. Ja jos sattuu parikin allergista lasta samaan perheeseen on jo ruoka- ja muiden asioiden kanssa iso sumpliminen.

Meillä 2 lasta 3:sta oli huutavia ja tyytymättömiä koliikkivauvoja, lisäksi allergisia jne. Molemmat huutivat lähes päivät päästään ekat 8kk, kunnes lähtivät konttaamaan. Mulla oli niska niin jumissa että oksetti ja päätä särki jatkuvasti.

Ja kyllä jumppailin, kävin hierojat ja söin särkylääkettä ja vaikka mitä.

Ja kaupassakäyntiä en niiden alati huutavien kanssa edes harkinnut.

Kaikilla ei ole niin helppoa.

Mutta tiedoksi useampaa lasta harkitseville: elämä e i helpotu sillä, että hankitaan "kakkonen" kaveriksi sille ekalle, sillä ne eivät leiki yhdessä aina ja iankaikkisesti ja helpota näin vanhempiensa elämää. Työmäärä kaksinkertaistuu: on samat iltapesut ja pukemiset, syömiset ja muut kamppailut, mutta isommalla miehityksellä (Lasten lukumäärästä riippuen).

Harhaa on, että isommat lapset osallistuisivat sen nuorimmaisen hoitoon ja viihdytykseen, vaan, vaan kiusaamista, sisarkateutta ja ylimääräistä kiukuttelua on luvassa.

Niin totta.

Joten voi paukuttaa henkseleitä siitä kuinka kaikki on vain asenteesta kiinni.

elämän realiteetit hallussa jo ennen sitä vauvaa ja asenne sellainen ettei pienistä kitistä. Ja eletty se elämä ennen lapsia niin ettei sitä tarvi haikailla enää takaisin ja harmitella että tuli tehtyä se lapsi siihe riesaksi. Ihan turhaan säälit meitä raukkoja :)

Ei kai kukaan kuvittele että äitiys tai vanhemmuus olisi helppoa ja hauskaa?

Mulle syntyi koliikkivauva. Sekä minä ja vauva saimme rautakuurin. Olin ollut aneminen raskausaikana ja vauvakin syntyi siis anemisena. Anemia voi olla syy koliikkiin. Toki monilla vauvoilla on lyhyt koliikkivaihe muutenkin.