Lapset eivät saa harrastaa enää urheilua ilman kilpailua.

vaikuttaa siltä, että tyttö ihan itse haluaa pelata ja kehittyä taidoissaan. Mikäs sen parempaa. Ja jos isällä ja tytöllä on yhteinen harrastus ja kiinnostuksen kohde, asiat on vielä paremmin. Ei kuulosta siltä, että tyttöä tarvitsisi väkisin raahata harkkoihin ja jos itse itsensä toimittaa aamuvarhain harjoittelemaan omalla ajalla, täytyy olla ihan omaa motivaatiota treeniin.

On niitä lapsia ja perheitä, jotka rakastavat toimintaa ja menemistä, joille jokailtaiset harjoitukset ja viikonloppujen leiri- ja kilpailureissut ovat tärkeä osa elämää, kotona oleskelu voi olla jopa tylsää ja ahdistavaa. On ihanaa, kun on joka illalle ohjelmaa ja tekemistä, koko ajan tapahtuu.

Sitten on perheitä, joissa koetaan koti ja kotonaolo tärkeänä ja turvallisena, halutaan olla yhdessä perheenä, syödä ateriat yhdessä jne. Työpäivä/koulupäivä, lasten hoitoonviennit ja -tuonnit ja kaikki arkipäivän tohinat ovat ihan riittävä toiminta ja nekin joskus liikaa. Ajatuskin siitä, että tähän pitäisi ympätä joka illalle aikataulutusta, viemisiä ja tuomisia on ahdistava. Ja viikonloput ja lomatkin pitäisi ohjelmoida jonkun harrastuksen mukaan. Milloin on aikaa vain olla, lukea, katsella hyvä leffa, käydä laavulla makkaranpaistossa, istua juomaan kahvit terassilla tms.?

Meitä on erilaisia. Usein aikuisten asenne ja toiveet siirtyvät lapsille, mikä on varmaan hyväkin; on varmaan ahdistavaa olla rauhallinen, vaikkapa lukemista ja kirjoittamista harrastava, kotioloissa viihtyvä lapsi, jolle aktiiviset vanhemmat koko ajan tyrkyttävät eri harrastuksia ja kulkevat itsekin illasta toiseen eri aktiviteeteissa ja tietty toisinpäin. Olisi hyvä, että löytyisi tarjontaa kaikenlaisille perheille ja kaikenlaisille lapsille niin, että liikunnan ilo säilyisi aikuisikään saakka.

Aika musta-valkoinen on sinun käsityksesi.

Me olemme harrastava perhe, mutta ehdimme kyllä chillaamaan ihan tarpeeksi. Nukkua välillä aamuisin pitkään, käydä paistelemassa makkaraa ja lorvia kotona.

Kaikkea oikeassa suhteessa hei!

No täällä vastanneiden seuravalmentajien mukaan ei ole motivaatiota valmentaa, jos on vaan harrastusmielessä mukana ilman mahdollisuutta huipulle etenemiseen. Seuroista ei löydy vapaaehtoisia valmentajia,jotka tätä ns. harrastusliikunnan valmennusta viitsisivät tehdä. Täällä on jo moneen kertaan neuvottu, että jos tällaisia myöhäisheränneitä halutaan ryhmäliikuttaa, niin itse vaan valmentamaan. Seura-aktiiveilla ei kiinnostusta.

Harvahan oikeasti minnekään huipulle tähtää, mutta jos harjoittelijat ovat 50% kerroista pois, niin kyllä se jo tympii suunnitella esimerkiksi joukkueella ohjelmaa tai koreografiaa, jota ei koskaan päästä harjoittelemaan kunnolla. Vaikka sitä ei esitettäisikään kuin seuran omassa näytöksessä, niin silti!

Mitä tällaisille lapsillekin opetetaan? Että on ok olla pois harratuksesta, johon olisi pitänyt sitoutua edes puoleksi vuodeksi KERRAN viikossa tapahtuvaan 90 min harjoitteluun?

perusteella vain, että valmentajilla ei riitä motivaatio.



Mutta onko kaiken liikunnan sitten tapahduttava juuri urheiluseuroissa. Voihan järjestäjiksi löytyä muitakin tahoja, kuten kunnat ja kaupungit, kuntosalit ja muut liikuntayrittäjät, lapsi- ja nuorisojärjestöt, seurakunnat, ja niin edelleen.



Eihän se nyt voi niin mennä, että 10-vuotiaana ei "saa" enää aloittaa uuden lajin parissa.

Mieheni oli valmentajana 5-vuotiaan poikani futisjoukkueessa toisen isän kanssa. Palkaksi saivat seuran tuulipuvut ja oma lapsi vapautettiin harrastuksen maksusta (n. 50 e). Tosi huima palkka :)

Toisessa harrastuksessa valmentajat ja apuvalmentajat saavat palkaksi lippuja liigajoukkueen peleihin. Eli ei sitä työtä lasten parissa todellakaan rahasta tehdä.

Kyllä siinä into karisee suunnitella kivoja treenejä, jos suurin osa porukasta ei edes vaivaudu paikalle. Oman lapsen kanssa voisi pelailla omalla pihallakin.

Saman palkanhan ne opettajat saavat, on lapsia treeneissä vai ei. En ymmärrä, miksi siitä täytyy niin paljon valittaa. Samahan se on vaikka ravintolassakin, kun ollaan töissä.

Olen se aiemmin vastannut voimisteluäiti, jolla on hyvät kokemukset harrasteliikunnasta. Itse en olisi ikinä (lapsena, nuorena, valmentajana) motivoitunut "kerhomaisesta" harrastustoiminnasta, jossa vain jumppaillaan/pelaillaan/leikitään tms. kerta toisensa jälkeen. Nautin nimenomaan uuden oppimisesta ja tavoitteellisuudesta, joka johtaa taitojen kehittymiseen ja ryhmänä etenemiseen. Koreografioiden opettelu ja luominen sekä lopuksi esittäminen tuovat harrastukseen aivan omanlaisensa jännitteen, joka esim. tuntuu ajavan ohjaamani 9-11 -vuotiaiden harrasteryhmän tyttöjä innolla eteenpäin. En usko, että kovinkaan moni heistä jaksaisi tulla paikalle kerran tai kahdesti viikossa vain harjoittelemaan yksittäisiä liikkeitä tai muuten vain touhuilemaan.



Kauhulla toisaalta seuraan sisarlajiani joukkuevoimistelua, joka on edennyt vanhasta naisvoimistelusta varsinaiseksi huippu-urheiluksi. Etenkin pääakaupunkiseudulla (ja myös Turussa ja Tampereella) touhu on monissa seuroissa äärimmäisen totista, ja jo tosi pienet tytöt treenaavat useita kertoja viikossa. Tässä keskustelussa aiemmin mainittu HS:n juttu drop outista käsitteli voimistelun puolesta juuri tätä ilmiöitä. Toki näillä valmentajilla (ja varmaan myös voimistelijoilla ja heidän perheillään) on tavoitteena maailmanmestaruus, mutta täytyy silti sanoa, etten omaa tyttöäni siihen rääkkiin laittaisi. Onneksi on kuitenkin vaihtoehtoja!

Lapseni joukkueenjohtaja, ja huoltajat tekevät joka viikko joukkueen eteen useita tunteja töitä ja ovat reissuissa ja harkoissa aina paikalla, eivätkä ole saaneet siitä mitään maksuhyvityksiä ym.



Tosin uskon, että se miten lapsensa tätä joskus arvostavat on enempi kuin mikään raha.

paljon on harrastuksia lapsille ja nuorille tarjolla. Kertokaa joku ihan oikeasti yksikin kaupunki, josta ei jotain tiettyä harrastusta kerta kaikkiaan löydy pelkkänä harrastuksena. Omassa kaupungissa ainakin on kaikkea tarjolla laidasta laitaan, mutta ei tietysti ehkä siinä lähiseurassa. Joskus pitää olla itsekin valmis näkemään vaivaa, etsimään se oikea porukka kaikista vaihtoehdoista. Tai jos on aloittanut yhdessä seurassa, jossa harrastus tietyllä tasolla muuttuu liian kilpailuhenkiseksi, niin toki voi etsiä vähemmän kilpailuhenkisen harrastuspaikan ja vaihtaa sinne. Ei minusta kaikkien seurojen tarvitse tarjota toimintaa laidasta laitaan, ihan hyvä, että hieman keskyttyvät eri asioihin.

perusteella vain, että valmentajilla ei riitä motivaatio.

Mutta onko kaiken liikunnan sitten tapahduttava juuri urheiluseuroissa. Voihan järjestäjiksi löytyä muitakin tahoja, kuten kunnat ja kaupungit, kuntosalit ja muut liikuntayrittäjät, lapsi- ja nuorisojärjestöt, seurakunnat, ja niin edelleen.

Eihän se nyt voi niin mennä, että 10-vuotiaana ei "saa" enää aloittaa uuden lajin parissa.

Omat lapsenikaan eivät tykkää "harrastelusta" vaan motivaationa on nimenomaan oppia uutta. Kaksi lapsistani on kokeillut "harrasteluliikuntaa", mutta ei siitä erityisemmin välittänyt, koska etenemistä taidoissa ei tapahtunut ja tunnit olivat varsin samanlaisia. Nyt ovat kilpailuorientoituneissa harrastuksissa, mutta ainakin toinen varmasti siirtyy taas kilpailemisesta takaisin harrastamiseen, tai ainakin vähemmän "totiseen" lajiin. Ajan käyttö lähinnä syynä, lapsella on muitakin rakkaita harrastuksia ja jossain vaiheessa aikataulu tulee liian raskaaksi ja jotain on pakko karsia. Tämän lapsen harrastuksissa on kuitenkin monen tasoisia ryhmiä tarjolla ja olen ihan varma, että sopiva löytyy (jos lapsi siis haluaa harrastusta jatkaa), kunhan vain kunnolla tutustumme vaihtoehtoihin. Aina se eka porukka ei ole oikea, joten vanhempienkin apua tarvitaan vaihtoehtojen löytämiseen ja esim. seuran vaihto voi olla tarpeen.

Olen harrastaja mutta en tykkää "harrastelusta" Olen se aiemmin vastannut voimisteluäiti, jolla on hyvät kokemukset harrasteliikunnasta. Itse en olisi ikinä (lapsena, nuorena, valmentajana) motivoitunut "kerhomaisesta" harrastustoiminnasta, jossa vain jumppaillaan/pelaillaan/leikitään tms. kerta toisensa jälkeen. Nautin nimenomaan uuden oppimisesta ja tavoitteellisuudesta, joka johtaa taitojen kehittymiseen ja ryhmänä etenemiseen. Koreografioiden opettelu ja luominen sekä lopuksi esittäminen tuovat harrastukseen aivan omanlaisensa jännitteen, joka esim. tuntuu ajavan ohjaamani 9-11 -vuotiaiden harrasteryhmän tyttöjä innolla eteenpäin. En usko, että kovinkaan moni heistä jaksaisi tulla paikalle kerran tai kahdesti viikossa vain harjoittelemaan yksittäisiä liikkeitä tai muuten vain touhuilemaan.

Kauhulla toisaalta seuraan sisarlajiani joukkuevoimistelua, joka on edennyt vanhasta naisvoimistelusta varsinaiseksi huippu-urheiluksi. Etenkin pääakaupunkiseudulla (ja myös Turussa ja Tampereella) touhu on monissa seuroissa äärimmäisen totista, ja jo tosi pienet tytöt treenaavat useita kertoja viikossa. Tässä keskustelussa aiemmin mainittu HS:n juttu drop outista käsitteli voimistelun puolesta juuri tätä ilmiöitä. Toki näillä valmentajilla (ja varmaan myös voimistelijoilla ja heidän perheillään) on tavoitteena maailmanmestaruus, mutta täytyy silti sanoa, etten omaa tyttöäni siihen rääkkiin laittaisi. Onneksi on kuitenkin vaihtoehtoja!

Mun tyttö ei tekis mitään muuta ku futais. Koko ajan. Yksiäkään treenejä ei jätetä väliin. Ja minä joudun sitä sinne vielä toistaiseksi viemään, melkein joka paikkaan, muutamaan osaa mennä itse (tai siis pääsee edes joten kuten hyvin pyörällä/julkisilla). Tänä vuonna ollut jo talvisarja, piirisarjan kevät, 3 turnausta, 2 viikon leiriä, oman joukkuueen vkl leiri, Master of 1v1, seuran taitokisat sekä treenit keskimäärin 3krt/vko ja omat harjoitteet halleissa. Yli 150 tapahtumaa, jos jokaisen turnauspelinkin laskee yksittäisenä. Ja mitä tekee tyttö? Aamulla ku lähin ennen yheksää töihin, niin lähti pallon ja pyörän kanssa kaverilleen (joukkueen veska) vetelemään. Kivempi vedellä ku toinen palauttaa pallon. Siellä ne pelaa ja kikkailee taas koko päivän. Ja ens viikolla sit Hesa Cup. Tyttö on ala-aste ikäinen ja menestyy koulussa hyvin.

ja sillä, että isä on fanaattinen potkupalloilija, ei ole mitääään tekemistä asian kanssa ?

Mitä ihmeen väliä sillä on, kiinnostuuko lapsi samoista asioista kuin vanhempansa vai ei?! Onko ainoa oikea harrastus lapselle sellainen, jossa ei ikinä kilpailla eikä ikinä harjoitella mitään taitoa tavoitteellisesti ja josta vanhemmat eivät missään nimessä saa olla kiinnostuneita, jotta lapsi ei vahingossakaan toteuttaisi heidän haaveitaan? Hieman haiskahtaa siltä...Kyllä meillä lapset ovat luonnostaan innostuneet samoista asioista kuin mekin olivat ne sitten urheiluun TAI MIHIN tahansa muuhun elämänalueeseen liittyviä. Emme ole heitä sen kummemmin pakottaneet...

joka ilta ja joka viikonloppu jotain. Laspi ei USKALLA sanoa, että ei kiinnosta Siskoni lapset ovat urheiluhullun isänsä pakottamina kahdessa hararstuksessa molemmat. talvet kuluvat jääkiekossa/taitoluistelussa ja kesät pesäpallossa. Koskaan ei ole vapaa-aikaa. Siskoni mukaan lapset itse haluavat täyttää kaiken aikansa treeneillä, leireillä ja kilpailuilla. MUTTA lapset ovat sanoneet serkuilleen (minun lapsille) että he eivät halua/jaksa harrastaa koko ajan, mutta eivät uskalla sanoa isälleen. haluavat olla mieliksi.... kuinkahan monen tällaisen lapsen vanhempia täälläkin hehkuttaa lastensa harrastuksista ja siitä että kuinka minun nicopetteri niin HALUAA kilpailla koko ajan ???????????????

Sinä ET voi yleistää siskosi perheen tilannetta kaikkiin muihin perheisiin, joissa lapset urheilevat kilpaa. Meidän kaikki lapsemme urheilevat ja käyvät myös kilpailuissa silloin, kun niitä. Kilpailuissa käy paljon muitakin lapsia, joista suurin osa (kuten myös meidän lapsemme) ovat mukana varmasti omasta halustaan iloisina ja ei-tiukkapipoisina. Joukkoon mahtuu toki joskus 1-2 sellaista perhettä, joissa vanhempien karjunnasta kuulee, että kilpailu otetaan vähän liian tosissaan :/ mutta tämä on ainakin meidän lastemme lajeissa harvinaisempaa. Ei ol olemassa vain kahta ääripäätä (raaka kilpailu tai ei kilpailua ollenkaan). Erilaiset kilpailut voivat myös kuulua urheiluharrastukseen iloisena ja stressittömänä lisänä, vaikka ne aina joskus sanelisivatkin koko perheen aikataulun.

et taida tajuta lapsista mitään... kyllä varmaan näyttävät äidille ja isälle iloista naamaa ja menevät iloisina joka ainoa vapaa-ajan hetki harkkoihin, peleihin, leireille jne Tottakai, koska huomaavat jo nuorena, mikä tekee äidin ja isän iloiseksi ! Todella harva teini haluaa viettää vapaa-aikansa treenaamalla ! usko pois

SINÄ et ymmärrä, mitä ihmiset yrittävät sinulle sanoa. Ei ole vain sitä yhtä vaihtoehtoa, että treenataan ja kilpaillaan AINA, on myös välimuotoja. Lapsi/nuori voi myös harrastaa ja kilpailla maltillisesti ja harrastuksenomaisemmin. Kilpailu itsessään ei tee harrastuksesta pahaa, kuten yrität kovasti väittää.Se on ajanvietettä siinä missä moni muukin asia. Kilpailut eivät siis ole vanhempien näyttämispaikka vaan lapsille tilaisuus hengata kavereiden kanssa, parannella omia ennätyksiä jne. Kokemuksia tulee sekä voitoista että tappioista. Myönnän sen, että joissain tapauksissa vanhemmilla asia menee yli mutta kuten aiemmin sanoin, meidän lastemme harrastuksissa näitä tapauksia on vähemmän. Mutta kaikeasta huolimatta, toivokaamme, että sinun lapsesi kasvavat minun lapsiani paremmiksi ihmisiksi :) (minähän en lapsista mitään tiedä) sekä muistavat kiittää sinua aikuisena siitä, että et vienyt heitä harrastuksiin, joissa kilpaillaan.

Molemmat lapseni ovat harrastaneet kilpaurheilua. Mutta halusivat lopettaa kun harkkoja alkoi oll 7 kertaa viikossa: lauantaina aamulla aikaisin ja toiset illalla, sunnuntain myös aamulla 4 tunnin treenit.. Todellakin tiedän mistä puhun ! Aina lähtivät treeneihin "iloisena" kunnes kerran kysyin että miten te jaksatte kun ette ikinä saa nukkua tai olla kavereiden kanssa. Sitten vasta uskalsivat sanoa että on liian rankkaa, mutta että he olivat luulleet että se tekee minut onnelliseksi. JUST

Ja tämän perusteella voit vetää sen johtopäätöksen, että näin on kaikkien nuorten kohdalla? Itse treenasin vähintään 7 krt viikossa murrosiässä ja sen jälkeenkin, usein enemmänkin, ja tein sen omasta vapaasta tahdostani. Minun vanhempani eivät nimittäin olleet tippaakaan kiinnostuneita urheiluharrastuksestani tai menestyksestäni siinä. En siis todellakaan saanut vanhemmiltani huomiota tai kuvitellut tekeväni heitä onnelliseksi harjoittelemalla. Tein ainoastaan sitä, mitä itse halusin.

Tästä syystä esim sen 10-vuotiaan on vaikeampi päästä samalle tasolle kuin niiden, jotka ovat aloittaneet lajin jo 3-4 vuotiaina.

Sehän jo tiedetään, että jos huipulle haluaa, niin pitää aloittaa varhain. Mutta ei sillä verukkeella voida evätä isommilta lupaa aloittaa lajin parissa. Kyllä vielä 10-vuotiaanakin pitää päästä aloittamaan uutta lajia ilman, että se on noloa tai ihmeteltävää. Luonnollisestikaan silloin tavoitteena ei ole päästä huipulle, vaan harrstaa tai löytää laji, jonka parissa tykkää itse liikkua.

vaan totesin sen tosiasian että joissakin lajeissa jos laittaa rinnakkain kaksi 10 vuotiasta joista toinen on harrastanut lajia 5-6 vuotta ja toinen ei ollenkaan, niin tasoero voi olla huomattava ja voi olla haastavaa sekä vetäjälle että tälle uudelle tulokkaalle todeta että on taidoiltaan eri tasoilla kuin muut saman ikäiset.

Esimerkiksi ringetessä ovat käsittääkseni ensi kaudeksi laajentamassa ikäsarjoja, koska ovat todennet, että saman ikäisiä ei tosiaan voi laittaa yhteen joukkueeseen, koska tasoerot ovat valtavat. Eli uusi tulokas joutuukin harjoittelemaan vuotta tai kahta nuorempien kanssa ja sitä kautta hankkimaan pääsyn oman ikäkautensa joukkueseen. Joten saa lapsella olla hyvä itsetunto, että tuon kestää.

Ja joissakin lajeissa kuten tyttöjen jääkiekko jos haluaa edetä on pelattava poikien kanssa tai siirryttävä toiseen joukkueeseen, koska harrastajamäärät vähenevät iän myötä koko ajan.

en sanonutkaan että tulisi evätä vaan totesin sen tosiasian että joissakin lajeissa jos laittaa rinnakkain kaksi 10 vuotiasta joista toinen on harrastanut lajia 5-6 vuotta ja toinen ei ollenkaan, niin tasoero voi olla huomattava ja voi olla haastavaa sekä vetäjälle että tälle uudelle tulokkaalle todeta että on taidoiltaan eri tasoilla kuin muut saman ikäiset.

Vaan se, miten toimitaan siitä eteenpäin.

Yleensä yli 10-vuotiaat alkavat olla sen verran arvottavia oman ja muiden osaamisen suhteen, että ei ole kiva harjoitella vaikkapa 3 vuotta nuorempien kanssa.

Siinäpä sitten 12-vuotias aikaisin kehittynyt tyttö on päätä pidempänä 3-4 vuotta nuorempien lasten esityksessä esittämässä vaikka nukkea. Vaikka kuinka yrittäisi olla kannustava, niin uskoisin, että moni vanhempikin lastaan häpeäisi esityksessä.

Nimim. se ylisuuri 12v. siinä nukketanssissa :(

en sanonutkaan että tulisi evätä vaan totesin sen tosiasian että joissakin lajeissa jos laittaa rinnakkain kaksi 10 vuotiasta joista toinen on harrastanut lajia 5-6 vuotta ja toinen ei ollenkaan, niin tasoero voi olla huomattava ja voi olla haastavaa sekä vetäjälle että tälle uudelle tulokkaalle todeta että on taidoiltaan eri tasoilla kuin muut saman ikäiset.

Vaan se, miten toimitaan siitä eteenpäin. Yleensä yli 10-vuotiaat alkavat olla sen verran arvottavia oman ja muiden osaamisen suhteen, että ei ole kiva harjoitella vaikkapa 3 vuotta nuorempien kanssa. Siinäpä sitten 12-vuotias aikaisin kehittynyt tyttö on päätä pidempänä 3-4 vuotta nuorempien lasten esityksessä esittämässä vaikka nukkea. Vaikka kuinka yrittäisi olla kannustava, niin uskoisin, että moni vanhempikin lastaan häpeäisi esityksessä. Nimim. se ylisuuri 12v. siinä nukketanssissa :(

en vain osannut pukea sanoiksi.

Tästä syystä esim. ne, jotka eivät opi uimaan tiettyyn ikään mennessä eivät opi senkään jälkeen, koska eivät yksin kertaisesti kehtaa mennä pienempien tunnille opettelemaan lastenaltaaseen uintia.

Haluaisin vain harrastella, eikä oppia mitään. Ja sitten muut ei tykkää, kun ei osaa mitään ja kaatuilee muodostelmaluisteluketjussa. Just.



Kaikki lajit eivät sovi "harrasteluun". Näiden harrastelijoiden kannattaa valita just joku kirjallisuustutkimus, puutarhanhoito, akvaario tai vaellus. Niitä voi tehdä ilman tavoitteita, eikä tarvitse stressata, onko osaaminen ikätasoista.

"Tästä nykysysteemistä on sitten se seuraus, että 10-vuotiaana ei voi enää aloittaa uutta harrastusta, ei mahdu mukaan, koska on niin eri tasolla kuin muut" Ja niin totta. Esim jalkkista EI PÄÄSE harrastamaan enää 10 vuotiaana, muut ryhmässä ovat jo monta vuotta edellä ja uusia ei enää edes oteta. sama juttu uinnissa, luistelussa, pesiksessä, jääkiekossa Ihan sairasta

Juuri lapseni joukkueessa aloittaa uusia poikia. Pelaa d-junnuissa.

Olen erimieltä kanssasi.



Itse olisin halunnut pelata joukkueessa, pariakin lajia, ne siis kiinnostivat minua. Vanhemmat tappoi innostuksen; ei tuettu eikä viety harkkoihin, maksoi liikaa yms.

Eikä mitenkään sanottu että mietitään jotain toista lajia tai muuta. Ei siis tuettu.



Mitä olen lapsia oman 30- vuotisen elämän aikana seurannut niin liikkuminen on lapsille ihan lajikohtasta! Kyllä normaali terve ihminen lähtee liikkumaan ja usein se on miellyttävää.

Omia lapsia kun on seurannut ja käyttänyt tunnin, parin tunnin harkoissa niin virtaa riittää niitten jälkeenkin vääntää kotona ja kavereitten kanssa pihassa.



Minä olen aikuisena ihan opettelemalla itse liikkumaan. Minulla on rahaa laittaa se joko vaihtoehtoon A, B tai C. Ja liikunta on yksi johon haluan sijoittaa.

Tämä ei liity mitenkään siihen että vanhempani jotka ei liiku, ei ole koskaan liikkuneet eikä varmaan koskaan tule liikkumaan vaan siihen että minä itse menen ja teen!



Ja koitan tehdä kaikkeni että lapseni liikkuu ja harrastaa. Jos se on 2 h/päivä jossain seurassa tai joukkueessa (meillä on molemmat käytössä) tai liikutaan kavereitten/perheen kanssa.

Aivan sama mitä tekee, kunhan tekee!!! En käsitä miksi jauhetaan kuka on sopiva vetämään liikuntaa, kunhan se tehdään. Ihmeellinen juupas-eipäs vääntö.

seurakunnan leirin ohjelmaa. Leiriolympialaiset kahden päivän leirillä? Onko aina pakko kilpailla?

seurakunnan leirin ohjelmaa. Leiriolympialaiset kahden päivän leirillä? Onko aina pakko kilpailla?

se on. harrastukset ovat menneet juurikin kilpailuksi ja suorittamiseksi. ei meidänkään urheilulliset lapset kuulu seuraan ja syynä just tuo raju harjoittelu ja kilpailu.