Onko täällä ketään aikuisena Asperger-diagnoosin saanutta?

Olen jo vuosikausia epäillyt itselläni aspergeria, mutten ole varma mitä hyötyä diagnoosista olisi. Tai saisinko mitään tukea. Olen perheellinen ja sillä saralla homma luistaa ihan hyvin, mutta kaikki muut sosiaaliset suhteet sekä opiskelu ja oman alan valinta tuottavat suuria vaikeuksia. Onko mahdollista saada apua? Terapia tuskin auttaa sosiaalisiin taitoihin yhtään, en vaan osaa enkä koskaan tule osaamaankaan. Olen jo hyväksynyt itseni tällaisena. Mutta haluaisin opiskella ja tehdä työtä ilman että ne tuntuu suhteettoman kuormittavilta ja vaikeilta. Ammattikorkeakoulussa olen ollut pariin otteeseen ja aina keskeyttänyt vaikeuksien takia.

Voiko aikuisen Aspergeriin liittyä erikoinen kumara töpöttely kävely?

[quote author="Vierailija" time="02.07.2011 klo 22:16"]

"on väärät tiedot. Suorastaan harhaiset."

Hankipa itsellesi tautiluokitus. Ensimmäinen lähtökohta psykiatrian puolella (koskee myös neuropsykiatriaa) on ettei mitään häiriötä saa diagnosoida, jollei siitä ole henkilölle itselleen merkittävää haittaa joko ihmissuhteissa tai ammatillisesti. Tällä suojellaan ihmistä. Jos ihminen ei tarvitse hoitoa tai tukitoimenpiteita ei saa diagnosoida mitään, vaikka kriteerit muuten täytyisivätkin.

Diagnoosien idea on tukitoimenpiteiden ja hoidon järjestäminen. Ne ovat kaikki tavallaan negatiivisia, joten niitä ei saa turha takia antaa. Se on paitsi epäeettistä myös yksilön edun vastaista. Erityisen varovainen pitäisi olla elinikästen diagnoosien kanssa, joihin mm. asperger kuuluu. Se ei parannu koskaan.

Jokaiselle ihmiselle voidaan antaa yksi tai useampi psykiatrinen tai neuropsykiatrinen diagnoosi, jos vain kaikki riittävän tarkasti tutkittaisiin. Tämän myöntävät lähes kaikki neurologit ja psykiatrit sekä psykologit. Joten turhaan diagnosoimisessa ei ole mieltä. Jos ihminen suoriutuu elämässään ilman tukitoimenpiteitä, diagnosointi on väärin lääketieteellisesti ja eettisesti.

[/quote]

Meillä aikuisen, erittäin älykkään, korkeakoulutetun, aikuisena diagnosoidun, työelämässä hyvin menestyneen as-miehen (ex-puolisoni) "tukitoimenpide" oli se, että esim. etsin puolestaan kadonneet jalkineiden parit tai siedin sitä, että valot sammutettiin ennen kuin olin itse sängyssä, tms., läsnäollessaan ei saanut käyttää tiskikonetta tai pyykkikonetta... koska en tästä puolipäiväisestä henk. koht avustajan työstä saanut palkkaa tai kiitosta, erosin. 

Diagnoosikriteerien täyttyminen riippuu siitä, että onko joku läheinen ymmärtäväinen ja auttavainen. Mielenkiintoista.

"etsin puolestaan kadonneet jalkineiden parit tai siedin sitä, että valot sammutettiin ennen kuin olin itse sängyssä, tms., läsnäollessaan ei saanut käyttää tiskikonetta tai pyykkikonetta"

Sorry vaan, mutta noilla kriteereillä ei vielä pitäisi diagnoosia irrota. Jokaisella ihmisellä on omat vaatimuksensa, ja jotkut ovat niuhompia kuin toiset. Jos vanha mummo valittaa naapurin yöllisistä suihku- tai wc-käynneistä tai askeleista rappukäytävässä, kyseessä ei ole automaattisesti asperger. 

Diagnoosikriteerit ovat kaikille samat. Itseasiassa käytössä on autismin diagnostiset kriteerit sillä erotuksella ettei merkittävää kehitysviivästymää löydy. Asperger on muutoin kuin autisti, erona ainoastaan, että on saanut älyllisen kapasiteettinsa käyttöönsä toisin kuin autistinen, joka toimii älykkyydestään huolimatta kehitysvammaisen tasolla autisminsa vuoksi. 

Kertokaapa te, jolla käytännön kokemusta, miten diagnostiset kriteerit näkyvät arkielämässä esim. miten näkyy laadullinen poikkeavuus molemminpuolisessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja mikä merkitys tällä on työssä ja ihmissuhteissa suoriutumisessa? 

Olen kolmekymppinen nainen, saanut aikuisena ADHD diagnoosin ja usein mietin olisiko minulla myös lieviä as oireita?
Lapsesta saakka olen ollut yksinäinen, en oikein osaa jutella ihmisten kanssa paitsi ihan lähimpien. Töksäyttelen, loukkaan, tahtomatt
. Koen ahdistava jutella niin, että toinen tuijottaa tiiviisti ! Mieluiten olisin vaikka selin..
Sain työkyvyttömyys eläkkeen 25 vuotiaana, kun olin ensin käynyt läpi lukuisia työpaikkoja.

Olen avoliitossa, kaksi lasta. Rakastan lapsiani niin mmutta usein pelkään että en ole hyvä äiti. Tavallinen arkikin on ponnistelua: siivoa, maksa laskut. .

[quote author="Vierailija" time="08.04.2015 klo 22:06"]

"etsin puolestaan kadonneet jalkineiden parit tai siedin sitä, että valot sammutettiin ennen kuin olin itse sängyssä, tms., läsnäollessaan ei saanut käyttää tiskikonetta tai pyykkikonetta"

Sorry vaan, mutta noilla kriteereillä ei vielä pitäisi diagnoosia irrota. Jokaisella ihmisellä on omat vaatimuksensa, ja jotkut ovat niuhompia kuin toiset. Jos vanha mummo valittaa naapurin yöllisistä suihku- tai wc-käynneistä tai askeleista rappukäytävässä, kyseessä ei ole automaattisesti asperger. 

Diagnoosikriteerit ovat kaikille samat. Itseasiassa käytössä on autismin diagnostiset kriteerit sillä erotuksella ettei merkittävää kehitysviivästymää löydy. Asperger on muutoin kuin autisti, erona ainoastaan, että on saanut älyllisen kapasiteettinsa käyttöönsä toisin kuin autistinen, joka toimii älykkyydestään huolimatta kehitysvammaisen tasolla autisminsa vuoksi. 

Kertokaapa te, jolla käytännön kokemusta, miten diagnostiset kriteerit näkyvät arkielämässä esim. miten näkyy laadullinen poikkeavuus molemminpuolisessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja mikä merkitys tällä on työssä ja ihmissuhteissa suoriutumisessa? 

[/quote]

Noi oli vaan pari esimerkkiä. Niitä oli loputtomasti. Ihan hänen yksityisyyttään kunnioittaakseni en ala avata enempää, enkä jaksaisikaan.

Käytännön asioissa äärimmäinen kaavoihin kangistuminen, kontrollin tarve, mekaanisuus... Kyllähän niitä saa lähipiirin toimilla noudattaa, niin kauan kuin lähipiiri jaksaa. Niuhot tai oudot ihmiset ovat ihan eri juttu, sen eron näkee kyllä, jos tutustuu assiin kunnolla. Ehkä oireellisinta oli, ettei hän olisi halunnut olla sellainen, eikä osannut selittää miksi (toisin kuin pakkomielteisellä on "hyvät" selitykset), mutta pään sisäisiä sääntöjä oli vaan pakko noudattaa.

Vuorovaikutuksen ongelmista meillä näkyvin oli se, ettei itselleen huonossa tilanteessa pystynyt ollenkaan vastaamaan puhutteluun, kysymyksiin tms. Ei katsonut silmiin myöskään, ei voinut tietää oliko kuullut jne.

Työskentelee eräässä ministeriössä asiantuntijatehtävissä. Jos tästä joku tunnistaa, niin menköön.

Neurologiset piirteet eivät katoa aikuistuessa, ne vain muuttavat muotoaan, ja ihminen oppii elämään niiden kanssa.

Lääkärilläsi oli yleinen maallikkojen harhaluulo.

minulle lääkäri sanoi että asperger on lasten tauti, eikä siksi lähdetä enää aikuisena minulla tutkimaan.

Ensimmäinen lähtökohta psykiatrian puolella (koskee myös neuropsykiatriaa) on ettei mitään häiriötä saa diagnosoida, jollei siitä ole henkilölle itselleen merkittävää haittaa joko ihmissuhteissa tai ammatillisesti. Tällä suojellaan ihmistä. Jos ihminen ei tarvitse hoitoa tai tukitoimenpiteita ei saa diagnosoida mitään, vaikka kriteerit muuten täytyisivätkin.

Diagnoosien idea on tukitoimenpiteiden ja hoidon järjestäminen. Ne ovat kaikki tavallaan negatiivisia, joten niitä ei saa turha takia antaa. Se on paitsi epäeettistä myös yksilön edun vastaista. Erityisen varovainen pitäisi olla elinikästen diagnoosien kanssa, joihin mm. asperger kuuluu. Se ei parannu koskaan.

Jokaiselle ihmiselle voidaan antaa yksi tai useampi psykiatrinen tai neuropsykiatrinen diagnoosi, jos vain kaikki riittävän tarkasti tutkittaisiin. Tämän myöntävät lähes kaikki neurologit ja psykiatrit sekä psykologit. Joten turhaan diagnosoimisessa ei ole mieltä. Jos ihminen suoriutuu elämässään ilman tukitoimenpiteitä, diagnosointi on väärin lääketieteellisesti ja eettisesti.

Tällä palstalla törmää välillä sellaiseen ikävään ilmiöön että ajatellaan että diagnoosi itsensä vuoksi olisi hyvä asia. Joskus jopa -ehkä sentään osin leikkimielessä- kuvataan tavanomaisia inhimillisiä piirteitä kuten esineiden kadottelu, hajamielisyys ja laiskuus kotitöissä, ja pyydetään palstalaisia arpomaan diagnoosi, joka selittäisi koetut pienet elämänvaikeudet.

Tuollainen on juuri sitä medikalisaatiota joka helposti kääntyy ihmistä vastaan. Psykiatrian ei ole tarkoitus korvata ihmisen omaa ponnistelua itsensä kehittämiseksi ja elämänvaikeuksien voittamista omin voimin tapauksissa, joissa henkilö pystyy itsekin pärjäämään. Vaan todellakin auttaa tapauksissa joissa psyykkiset oireet aiheuttavat merkittävää haittaa elämässä pärjäämiseen eikä henkilö saa niitä itse ratkaistua.

Aspergerista on valitettasti tullut myös palstojen muotidiagnoosi, niin että helposti tietynlaiset persoonat ja temperamenttipiirteet leimataan perusteettomasti aspergereiksi. Esim. hiljainen introvertti, jolla on matala sosiaalisuus helposti leimataan aspergeriksi, vaikkei sellaisista suurin osa sitä todellakaan ole, eikä tällainen ihminen kärsi todennäköisesti yhtään siitä että hänellä on aika vähän ihmissuhteita eikä hän kauheasti puhu tunteistaan. Pahimmassa tapauksessa väärä maallikkodiagnoosi saa jonkun ihmisen itsekin uskomaan että hänellä on parantumaton neuropsykiatrinen sairaus, ja estää sitä kautta uskon mahdollisuuksiin kehittää itseään näillä alueilla joilla kokee vaikeuksia.

t. mielisairaanhoitaja

Asperger-ihmiset yleensä pystyvät työelämään, valitsevat vaan sellaisen alan missä ei tarvitse välttämättä hirveesti olla ihmisten kanssa.



Työelämä eikä perhe ole syy sille, että olis väärä diagnoosi. Kaikki tuntemani assit on parisuhteessa mutta lapsia eivät halua.

ja todella kovapalkkaisessa työssä. Ja on diagnostisoitu. Ja 2 heidän lapsistaan on asseja.

aika vaikea juttu. Monilla on kyllä piirteitä, mutta harvalla on asperger (ei edes silloin kun diagnoosi on jostakin yksityislääkäriltä "ostettu").

Ensinnäkin aspergeria ei voi diagnosoida ellei henkilöllä ole:

-huomattavia vaikeuksia ihmissuhteissa ja/tai

-huomattavia vaikeuksia ammatillisessa suoriutumisessa

Toisinsanoen, jos pystyy elämään parisuhteessa ja käymään töissä, ei voi olla asperger.

ja menestyvät. Yleensä valitsevat ammatin jossa sosiaalinen kanssakäyminen on vähäistä. Esim. tutkijan tai tietokoneohjelmoijan työ on sellaista jossa aspergerit menestyvät yleensä oikein hyvin.

maailmalla on runsaasti ja meidän lastemme sukupolven myötä tulee olemaan aina vain runsaammin asperger-diagnoosin aivan oikein ja aiheesta saaneita ihmisiä, joilla menee tätä nykyä oikein hyvin sekä ammatillisesti että esim parisuhteessa ja muuten sosiaalisesti. He ovat onnistuneet joko sattumalta tai sitten kovan kuntoutustyön ja henkilökohtaisen etsinnän kautta löytämään itselleen tavat, joilla he selviävät yhteiskunnassa ainakin tarpeeksi hyvin ja saavat lahjakkuussalueensa käyttöön.



Kokonaan toinen asia on sitten se, että diagnoosia ei (varsinkaan julkisella puolella) tule, ellei aspergerin oireista ole selvää ja huomattavaa haittaa. Haitta voi olla vetäytyvyyttä tai yliaktiivisuutta, koulussa tai työelämässä tai harrastuksissa, mutta diagnoosin saamiseksi (ja tarvitsemiseksi) sitä täytyy olla.



Kuitenkaan diagnoosin saaminen ei ole ikuinen tuomio siitä, että näin tulee aina olemaan - eikä kuntoutuminen tarkoita sitä, että diagnoosi olisi väärä, vaikka asperger sinänsä onkin pysyvä neurologinen ominaisuus. Aspergeria voidaan hoitaa ja kuntouttaa sillä tavalla, että sen kanssa pystyy elämään ihan menestyksekästäkin elämää.



Minä itse olen tällainen kuntoutettu/kuntoutunut asperger-ihminen (mutta en kelpaa vastaajaksi ap:n kysymykseen, sillä sain diagnoosin jo kouluaikana) - takanani on toki isoja ongelmia, pahin niistä ehkä vuosien koulukiusattuna oleminen ja sen seurauksena syntynyt ocd. Mulle kävi kuitenkin kahdenlainen tuuri. Minä sain terapiaa tuohon ocd:hen ja josksenkin samaan aikaan yliopistossa solahdin puolivahingossa kahteenkin sellaiseen ryhmään, joissa minut hyväksyttiin omana itsenäni kaikista kummallisuuksistani huolimatta. Nyt minulla on sekä pitkäaikainen parisuhde ja perhe että vallan menestyvä tutkijanura.



Pojallani on myös asperger. HÄnelläkin on ollut vaikeita aikoja, mutta onneksi niistäkin ainakin pahin näyttää olevan takanapäin. Hän on saanut täsmäkuntoutusta aspergerin oireyhtymänsä oireisiin neuropsykologeilta ja lääkehoitoa keskittymisongelman hoitamiseen (juu, myös asseilla voi olla keskittymisongelmia). Suhtaudun melko luottavaisesti siihen, että vaikka hänelläkin on varmasti ihan oikea diagnoosi, hänkin tule selviytymään yhteiskunnassa aikuisena ihan hyvin.



Aikuisten aspergerin "hoito" ja kuntoutus on kyllä nykyään aika huonoa, joten ap:nä en ripustaisi siihen mitenkään rajatonta määrää toivoa. Jos rahaa riittää, niin tietyt neuropsykologikeskukset tarjoaa kunnollista kuntoutusta, mutta se vaatii myös kuntoutujalta paljon. Muuten "hoito" voi olla mitä sattuu. Uniongelmat on asseille aika yleisiä ja voi johtua sekä aivokemiasta että stressitason noususta. Suosittelen rentoutusharjoituksia (melatoniini on suosittua, mutta itse en halua sorkkia hormonitoimintaani...)

Hän ei sängyssä uhrannut ajatustakaan toiselle osapuolelle. Todella vastenmielistä. Kun otin asian esille, hänen kantansa oli vain, että molemmat hoitelevat itse itsensä. Just.



Lienee turha mainitakaan, että erosimme varsin pian.

Asperger-ihmiset yleensä pystyvät työelämään, valitsevat vaan sellaisen alan missä ei tarvitse välttämättä hirveesti olla ihmisten kanssa.

Työelämä eikä perhe ole syy sille, että olis väärä diagnoosi. Kaikki tuntemani assit on parisuhteessa mutta lapsia eivät halua.

Omalla pojallani (21-vuotias) on AS, ja hän ei ainakaan tällä hetkellä kykene normaaliin työelämään. Käy työpainotteisessa kuntoutumiskeskuksessa.

etenkin Suomessa ovatkin varmasti lähinnä ne äärimmäisimmät tapaukset, eli ympäristö ei kerta kaikkiaan ole voinut olla sulkematta silmiään ihmisen piirteiltä, vaan ne ovat todella vaikeuttaneet ihmisen elämää.



Diagnosoidut assit ovat siis todellakin vain jäävuoren huippu ja todellakaan eivät usein pysty siihen normin mukaiseen elämään. Sitten ovat ne loput eli aspergerit/vahvasti asperger-piirteiset, jotka syystä tai toisesta pärjäävät jotenkuten eivätkä siksi ole päätyneet hakemaan virallista diagnoosia.

Olen 28-v. pojan äiti. Olen miettinyt, että oisko hällä AS. Ei tule töissä toimeen, monta yritystä- mutta ei. Opiskeluja keskeytynyt monesti. Ei puhu,  ei katso silmiin, selkeästi sosiaalisessa kanssakäymisessä vaikeuksia. Alkoa menee liikaakin. Hän sanoo juovansa, jotta hänelläkin olisi joskus hauskaa. Vakituista tyttöystävää ei ole, eikä ollut. Voisitko kertoa, mitä oireita sulla on ja mitä kautta olet saanut tukea ja päässyt työkyvyttömyyseläkkeelle.

aika vaikea juttu. Monilla on kyllä piirteitä, mutta harvalla on asperger (ei edes silloin kun diagnoosi on jostakin yksityislääkäriltä "ostettu").



Ensinnäkin aspergeria ei voi diagnosoida ellei henkilöllä ole:

-huomattavia vaikeuksia ihmissuhteissa ja/tai

-huomattavia vaikeuksia ammatillisessa suoriutumisessa



Toisinsanoen, jos pystyy elämään parisuhteessa ja käymään töissä, ei voi olla asperger.

"Saitko mitään "hoitoa"`?"



Aikuisten aspergerien hoito on keskusteluhoito mielenterveystoimistossa. Siis sama hoito kuin muissa mt-ongelmissa. Mtt:ssä harvemmin on edes osaamista aspergerista, joten valtaosa saa virhediagnoosikseen jonkin muun persoonallisuushäiriön. Mutta kuten lääkärini sanoi "mitä väliä, hoito on sama on sinulla sitten asperger tai jokin persoonallisuushäiriö".

työkyvyttömyys.

Toisinsanoen, jos pystyy elämään parisuhteessa ja käymään töissä, ei voi olla asperger.

paikkaansa ollenkaan, ei asperger ole sama asia kuin autismi, vaikka samaan kirjoon kuuluukin. Mun eksällä diagnosoitiin aikuisena asperger ja hän oli töissä ja parisuhteessa.