Lahjasoluperheitä?

Täällä on kans pariskunta joka tulee käyttämään luovuttajan siittiöitä. Ivf/icsi on hoitomme, nyt on juuri menossa toinen kerta vk.45 on punktio ja siirto. Edellinen oli keväällä ja päättyi keskenmenoon.

Tämän kertainen hoito jännittää todella paljon ennemmän kuin viimeksi.

Halusin vain sanoa että ymmärrän kantasi ja tuen ratkaisuanne, ja varmaan moni muukin!



Olen kuullut että Ruotsissa on tehty joku tutkimus juuri luovutetuilla siittiöillä lapsen tehneistä perheistä ja heistä suurin osa ei ollut kertonut asiasta. Ja sen puoleen on takuulla paljon perheitä joissa äiti epäilee että joku lapsista on ehkä syntynyt hänen syrjähypystään, mutta pitää ajatuksensa omana tietonaan eikä kukaan kärsi asiasta mitenkään. Englannissahan oli tehty hiljan se tutkimus, jossa oli todettu että 10 % lapsista on jonkun muun kuin perheen isän siittämiä (siis ei lapsettomuushoitolapsia vaan juuri syrjähypyistä syntyneitä), ja nyt kun tästä on puhuttu on kuulemma moni lähtenyt selvittämään ao. asiaa, ja voi kuvitella että ei siitä paljoa hyvää mieltä aiheudu - parempi olisi tyytyä vain olemaan se perhe joka on joka tapauksessa.



Moni ajattelee että " totuus" on aina paras ratkaisu, mutta onko näin? Niin kauan kuin ajatellaan geeneistä kuten monet ajattelevat - että viime kädessä jonkun ihmisen geeneistä syntyneet ovat hänen lapsiaan, vaikka varsinaiset perheolosuhteet olisivat mitkä - tuntuu että tuo " totuus" on oikeastaan epätotuutta kun se johdattaa ajatukset väärään suuntaan, siihen että geenien alkuperällä olisi tosiaan niin suuri merkitys. Ytimekkäämmin sanoen, miksi tehdä asiasta suurta numeroa? Kysehän ei ole tosiaankaan adoptiolapsista, heidät ovat jotkut toiset ihmiset saattaneet maailmaan, he saavat uuden perheen alkuperäisen tilalle.



Ymmärrän kyllä toistakin näkökantaa, juuri sitä että jos lahjasolun käyttö tulee vahingossa ilmi, se voi olla traumaattista lapselle (tai sitten ei!). En silti kauheasti siihen jaksa uskoa että tällainen " hirveän totuuden" paljastuminen olisi jotenkin olennaisesti asia joka saa nuoren etääntymään vanhemmistaan. Ainahan nuoret etsivät identiteettiään ja syyttävät ongelmistaan vanhempiaan. Näin ainakin itse olen tehnyt, ja vasta nyt kun olen itse äiti tajuan täysin miten kohtuuton olen ollut aikoinani.



Olen itse ajatellut jonkinlaista kompromissiratkaisua tällaisilla linjoilla. Kerron pojan ollessa ehkänoin 8 ikäinen kun näistä asioista tulee puhe, että hän on saanut alkunsa lahjasolun avulla, mutta korostan sitä että kyse on vain solusta ja että kyseessä on verenluovutukseen ym. rinnastettava lääketieteellinen asia. Kerron että solu on naiselta joka muistuttaa minua olennaisesti ja että se siis ihan hyvin periaatteessa olisi voinut olla minunkin soluni, jos munasarjani olisivat olleet terveet. Muutoin puhun siitä miten poika muistuttaa minua (aina löytyy yhteisiä piirteitä varmasti) ja minun sukulaisiani, enkä mitenkään ikinä lähde arvuuttelemaan tyyliin " kehenkähän sinä olet tullut" . Korostan kaikkea sitä hyvää mitä lahjasolun käyttö on tuonut muassaan, sitä että hän on erittäin terve eikä ollut vaarassa saada mitään vakavaa synnynnäistä vammaa, kuten minun soluillani olisi ollut mahdollista.



Kaikkiaan kun ajattelee, että tulevaisuudessa geenitekniikka kehittyy ja varmaan ihmisen geenejäkin tullaan (kaikesta vastustuksestakin huolimatta) muokkaamaan, ja että lapsettomuushoidot ja lahjasolujen käyttö lisääntyy paljonkin, tulee mieleen että geeneihin ja niiden alkuperään liittyvät mielikuvat väkisinkin muuttuvat niitä vähemmän korostavaan suuntaan. Monilla meidän lahjasolulapsistamme tulee olemaan lahjasolulapsia joille geneettinen alkuperä ei enää ole mikään erikoinen juttu!

Hei Sani ja muut keskusteluun osallistuneet!

Olen siinä mielessä samaa mieltä, että on jokaisen oma asia kertooko lapselle vai ei, eikä asiasta tarvitse myöskään omasta mielestäni numeroa tehdä. Muuten olenkin eri linjoilla. Myös meillä on lahjasoluilla alkunsa saaneita lapsia, mutta emme ole koskaan tunteneet että lapsemme olisivat enemmän tai vähemmän jomman kumman lapsia vain sen vuoksi etteivät he ole molempien biologisia lapsia. Asiasta ei ole tehty sukulaisille numeroa vain vaan kerrottu muiden asioiden lomassa, että näin lapsemme on muuten saanut alkunsa. Tämä on herättänyt kysymyksiä ja hieman hämmennystä, mutta lapset ovat aina olleet samanarvoisessa asemassa kummankin perheen suhteen. Serkut ovat serkkuja olivatpa he sitten biologisia serkkuja tai eivät. Lapset tietävät miten ovat alkunsa saaneet, ovat asiasta uteliaitakin, mutta eivät ole sitä ongelmaksi kokeneet tai myöskeen asiasta numeroa tehneet. En vain löydä yhtään hyvää syytä siihen miksemme olisi asiasta kerran heille kertoneet. Jos olisimme adoptoineet lapsen olisimme kertoneet myös adoptiolapselle että hänet on adoptoitu. Mutta jokainen tekee omalla tavallaan, meillä asiat on näin ja jollain toisella toisin. Tarkotus ei ole ollut arvostella vaan herättää keskustelua siitä miten saataisiin vertaistukitoiminta liikkeelle. Itselläni ei ole ideoita enempää kuin palsta tänne, onko kenelläkään muulla?

Heippa!



Te, joilla on lahjasolulapsukaisia ja ette ole kertoneet alkuperästä kenellekään, onko ollut vaikea salailla asiaa???



Keskusteltiin miehen kanssa pitkään siitä, kerrotaanko (mahd.tulevalle) lapselle, että hän on saanut alkunsa lahjasiittiöiden avulla.

Minä olen enemmän sitä mieltä, että pitäisi kertoa, koska pelottaa, että lapsi saa joskus tietää asiasta muualta kuin meiltä, järkyttyy ja .



Mies ei halua kertoa, koska hänen mielestä lapsi olisi meidän eikä kenenkään muun, ja miksi sitten pitäisi tehdä härkää kärpäsestä...Hän myös pelkää, että lapsi kapinoisi isänsä vastaan murrosiässä...



Minä olen samaa mieltä, että lapsi olisi vain meidän eikä alkuperää tarvitse vältämättä kertoa kenellekään. Minua kuitenkin pelottaa pystynkö minä pitämään asiaa salassa. Luulen kuitenkin, että sitten kun lapsi syntyisi, hänen alkuperä ei enää olisi joka päivä mielessä ja lapsi tuntuisi vain meidän lapselta, kokonaan!



Sitten vielä yksi juttu: mies haluaisi, että lapselle kerrottais sitten, kun hän täyttää 20 tai jotain.. Minä taas en halua missään nimessä kertoa, jos koko sen iän pidetään aisa salassa...

Sovittiinkin, että jos lapselle ei kerrota, niin ei kerrota ikinä! (paitsi jos on ihan pakko..sairauden takia jne)



Mutta siis tarkoitus oli nyt kysyä teiltä, että pyöriikö lapsen alkuperä jatkuvasti mielessä, kun lapsi on jo olemassa? Vai tuntuuko, että olette sen lapsen " ainuita" vanhempia ja sillä sipuli, ja alkuperästä ei edes ajatella?

Vaikea ruveta kuvittelemaan, miltä vanhempana sitten tuntuisi, kun ei ole vanhemmuutta ikinä kokenut...



Kiinnostaa vielä, että oletteko joutuneet kiertelemään asioita, kun sukulaiset ja tutut ovat kysyneet yhtä sun toista? Tuleeko usein tilanteita, kun joutuu valehtelemaan?

Olen monasti miettinyt tätäkin asiaa, sillä se on meidänkin hoidoissa yksi vaihtoehto mahdollisesti.



Ymmärrän molempia kantoja ja kumpaankin suuntaan on hyviä perusteluja kertomiselle/kertomatta jättämiselle.



Mutta olen miettinyt sitä tilannetta, että koulussa (ainakin meillä yläasteella) tutustutaan veriryhmiin ja niiden periytymiseen, niin siinä kohtaa olisi HIRVEÄÄ huomata, että ei ole voinut periä omaa veriryhmäänsä vanhemmiltaan!



Geeneillä ei ole oikeasti merkitystä VANHEMMUUTEEN, mutta se olisi siinä iässä " aika paukku" , joten sen takia olen itse ajatellut, että lapsen olisi parempi tietää totuus geeneistään ja tavallaan kasvaa siihen, että hän on molempien vanhempiensa oikea lapsi geeneistä välittämättä ja molemmet vanhemmat rakastavat häntä omanaan, silloin geenit olisi se pikku seikka, joita ne oikeasti ovat.



Meillä on mieheni kanssa lapsi minun aiemmasta elämästäni ja mieheni on lapselle kuin oma isä ja on paljon ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että lapsi on enemmän isänsä, kuin äitinsä näköinen ;D Tavallaanhan he ovat oikeassa: heillä on samat ilmeet, eleet, tavat jne. Me olemme tehneet sen päätöksen, että ne, joilla asialle on " merkitystä" , tietävät mutta satunnaiset tuttavat yms. eivät tiedä ellei asiasta tule juttua, silloin emme valehtele. Jos lapsi on mieheni näköinen heidän mielestään, niin sitte on. Anoppinikin tunnistaa lapsessa oman poikansa vaikka tietää totuuden geeneistä. =D

Suomen Kuvalehdessä oli taannoin haastattelu, jossa olleille sisaruksille oli kerrotu lahjasoluista isän kuoleman jälkeen. Nuorin hyväksyi asian, mutta vanhemmalle (muistaakseni jo murrosiän ylittäneelle) asia oli vaikeampi ja hän olisi toivonut, että olisi tiennyt asiasta aiemmin. Meillä ei ainakaan lapset ole koskaan tuntuneet kenenkään muun lapsilta, ei todellakaan. Lapsen vanhempi on se joka lasta rakastaa ja hoivaa hänen jokapäiväisessä elämässään. Muistan myös jonkun tutkimuksen (muistaakseni australialainen, laitan tänne nimen jos vielä löydän), jossa lahjasolulapset olivat tunteneet jonkinlaista etäisyyttä isäänsä ja kun olivat aikuisena kuulleet lahjasoluista, olivat tajunneet sen johtuvan siitä että isällä oli ollut tämä asia taka-alalla painamassa salaisuutena. Se herättää tietysti kysymyksiä siitä, millaiseksi suhde muodostuu kun on tällainen asia mielessä eikä siitä voi edes kenenkään kanssa puhua. Avoimuudessa on mielestäni pajon etua, kun ei tarvitse pelätä paljastumista ja suhde lapseen pysyy hyvin avoimena. Toisaalta jos nyt huonoja puolia ajattelee niin kun kerran tosiasiat kertoo niin ne pitää myös kohdata. Tosiasioiden kohtaaminen ei aina välttämättä ole se helpoin ratkaisu, mutta toisaalta eihän salaaminen välttämättä kovin helppoa ole. Aiemmin oli tapana, ettei adoptiolapsille kerrottu alkuperästä lainkaan, mutta nykysin käytäntö on tullut paljon avoimemmaksi. Samaa suuntaa näkyy myös ulkomailla lahjaperheiden suhteen. Uskoisin avoimuuden tulevan tässäkin asiassa enemmän hyväksytyksi pikkuhiljaa. Onhan se toisaalta vaikeaa olla avoimesti erilainen kuin muut mutta jos jostain vain tuntuu siltä että haluaisi lapselleen asiasta kertoa niin kyllä rohkaisisin niin tekemään. Lapsi ei pidä lahjoittajaa tiedosta huolimatta vanhempanaan. Hänellä on omat vanhempansa ja tieto siitä, että eräs kiltti ihminen on hänelle elämän lahjan lahjoittanut.

Noin kuukausi sitten oli hesarissa jonkun lahjasolulapsen teksti yleisönosastolla. Talletin sen silloin, mutta koska arkistointini on erittäin hyvä, en löydä sitä nyt, mutta voin laittaa sen löytäessäni tähän kokonaisuudessaan.



Itse teksti oli kokonaisuudessaan erittäin ristiriitainen; lapsi, nyt jo aikuinen kommentoi kuinka tärkeää lapsen on saada tietää olevansa muista sukusoluista, mutta samaan hengenvetoon hän kertoi pitkästi, kuinka suuret ongelmat ja kuinka suurta juurettomuutta hän koki kun tiesi ettei olekaan niistä vanhemmista, joita piti vanhempinaan. Vaikka hän oli ennen ollut onnellinen ja tyytyväinen perheestään, ei hän sitä enää ollut saatuaan tietää, ja kirjoitushetkellä siitä oli kulunut monta vuotta, ja silti hän vain olisi halunnut tietää " oikean" toisen suvun johon hän kuuluu, vaikkei siihen kuulukaan.



Jutun luettuani oma kantani vahvistui: EN IKINÄ KERRO LAPSELLE ASIAA. Haluan että hän tasapainoinen ja onnellinen vanhemmistaan, eikä mieti loppuelämäänsä mihin oikeen kuuluu, minkälainen " oikea" vanhempi on jne. Joten te jotka aiotte kertoa lapselle, miettikää pariin kertaan ennenkuin kerrotte. Ja jos kerrotte, toivotaan että lapsi osaa elää asian kanssa.

Se juttu johon viittaat on varmaan sama joka mulla on mielessä, mutta sen kirjoittaja oli adoptiolapsi, ja hän oli juuri ristiriitaisella kannalla. Mulla oli kriisi lahjasolulapsesta silloin kovasti päällä ja tuo juttu masensi kovasti. Mutta ajattelen että lahjasolulapsi on AIVAN eri asemassa kuin adoptiolapsi. Adoptoidulla on joku tausta ja hänet on mahdollisesti hylätty, tai ekat vanhemmat kuolleet tms. Lahjasolulapsi on täysin ja kokonaan perheensä lapsi, ainoastaan hänen alkuperäänsä liittyy sukusolun lahjoitus. Tällä ihmisellä ei ehkä ollut muuten vaan kovin läheiset suhteet vanhempiinsa, tai hän kävi normaalia nuoren ihmisen kriisiä läpi. JOS olisi itsestäänselvää tai edes todennäköistä että lahjasolulapsi tuntee noin niin takuulla ei koko hoitoja tehtäisi!



Ajattelen tai yritän muistaa ajatella aina myös sitä että vaikka solu on lahja, niin onhan siinä hyvinkin pitkälle samat geenit kuin itselläkin olisi, varsinkin jos lahjoittaja on valittu tiettyjen ominaisuuksien perusteella - miesten kohdalla voi hyvin löytyä lähes kaksoisolento! Tarkoitan siis että eihän geenit ole mitään " elämää suurempaa" , vaan ne on " biotekninen" asia. Me vain itse kukin toimitaan tiettyjen ominaisuuksien välittäjinä sukupolvelta toiselle. Sikäli minusta voi ajatella että itse niistä kertominen on vähän kuin numeron tekemistä.



Se mikä on tylsä juttu on se että jos ei kerro, joutuu väkisinkin hiukan valehtelemaan ympäristölle ja taas jos ei kerro, on riskinä että ympäristö kummeksuu tai " katsoo pitkään" lasta ja sitä en todellakaan halua omalle lapselleni! Salaamisesta voisi ajatella, että salaahan sitä monta muutakin asiaa elämässään, joka perheellä on edes joku pikku luuranko kaapissa, eikä niitä kukaan painostakaan kertomaan.



Olisi hyvä, jos näihin olisi joku todella selkeä suositus asiantuntijoilta. Tai tuo avoimuushan on se suositus, mutta koska löytyy niin paljon perheitä joissa asiasta ei kerrota, tuntuu että ne joita asia ei koske suoraan eivät osaa ajatella asian kaikkia puolia.

Se on kyllä totta, että adoptiolapsi ja lahjasolulapsi ovat monessa suhteessa eri asia, vaikka heillä se yhteinen tekijä onkin, että he eivät tunne toista biologista vanhempaansa. Mutta adoptiolasten identiteettikysymyksiin liittyy tosiaankin, kuten jo mainittu, paljon muutakin: tieto siitä että on tullut hylätyksi, usein täysi tietämättömyys kummastakaan biologisesta vanhemmasta ja nykyisin myös usein biologisen kulttuuriympäristönsä tietämättömyys kun ulkomaiset adoptiot ovat lisääntyneet. Sen sijaan lahjasolulapsi tietää täysin puolet biologisesta perimästään ja joitakin tietoja lahjoittajasta. Hän myös tietää, että hänen vanhempansa ja lahjan antaja ovat kaikki toivoneet hänen syntymäänsä ja onnellista elämää hänelle. Adoptiotutkimuksia ei siis voi verrata lahjasolututkimuksiin suoranaisesti. Se kuitenkin on selvää, että ihmisten asennoituminen lapselle kertomiseen noudattaa aika samanlaista kehityssuuntaa molempien kohdalla. Ja on ihan totta myös se, että lahjasolulapsi ehkä toivoisi lisätietoa lahjoittajasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että asiasta tulisi suuri vältäämättä suuri identiteettiongelma: yhden tutkimuksen mukaan vajaa puolet koulu-ja murrosikäisistä lahjasolulapsista toivoi lisätietoa lahjoittajastaan, mutta he eivät kuitenkaan kokeneet tiedon puuttumista ongelmana (Vanfrausseun Belgia).



Joku myös kysyi aiemmin sitä ajatteleeko lahjasoluilla lapsensa saanut vanhempi asiaa päivittäin: itse ajattelen asiaa välillä useinkin, välillä asia ei tule mieleen. Toisaalta arki on kuin mitä tahansa lapsipereheen arkea iloineen ja suruineen. Tämä on vain yksi elämän osa-alue, jota joskus miettii ja josta joskus puhuu perheen kanssa. Loppujen lopuksi lapsissahan on vain 1/4 lahjoittajaa (ja 1/4 oman vanhemman perimää ja 2 x 1/4 omilta vanhemmilta omaksuttua käyttäytymismallia, ilmeitä, eleitä ym,. minkä takia lapsi usein uskomattomasti muistuttaakin molempia vanhempiaan biologisen linkin puuttumisesta huolimatta).