Mitä sitten kun toinen puolisoista haluaa enemmän lapsia kuin toinen?

Minusta on hassu ajatella, että lapsiluvun päättää automaatisesti se joka haluaa lapsia vähemmän. Jokatapauksessa toisen haave siinä murskataan ja itseasiassa usein se joka haluaa niitä lapsia enemmän on se jolle asia merkitsee myös enemmän. Toiselle asia ei merkitse niin paljoa.

Minä olen aina halunnut ison perheen ja kerroin siitä miehelleni heti seurustelun alussa. Hän tiesi asian olevan minulle tärkeä. Kahden lapsen jälkeen mies ei kuitenkaan olisi halunnut lisää lapsia. Se oli minulle kauhea shokki. Voin rehellisesti sanoa, että olisin eronnut jos lapsia ei olisi lisää tehty. En sillä miestäni kiristänyt, mutta tiesin sen sydämessäni, että jos mies kieltäytyy tekemästä lisää lapsia niin katkeroidun ja suhdetta ei ole enää järkevää jatkaa.

Meillä on nykyään 5 ihanaa lasta. Olen NIIN onnellinen, että mieheni ajatteli minua ja teki meille kanssani suuren perheen. Mieheni todella todella rakastaa minua niin paljon! Istuimme tässä yksi ilta takkatulen ääressä olohuoneessa ja mieheni totesi, että aikas mahtavaa kun on näin iso perhe. Vaikka pikkulapsiaika olikin rankkaa, niin kaikki oli sen arvoista. 

Mies haluaisi lapsen, minä en. Meillä ei siis yhtään lasta.

Hän on kuitenkin osoittanut ymmärtävänsä järkisyitäni ja tietää että elämä tosiaan on helpompaa ilman lasta ja pystymme keskittymään 100% toisiimme. Mullakin kyllä kaihertaa vauvakuume, mutta nimenomaan VAUVAkuume, en halua LASTA vaan vauvan. Se ei ole tarpeeksi suuri syy hankkia sellainen riesaksi.

Meillä tästä tuskin on tulossa mitään draamaa ja kitkaa, koska ennen naimisiinmenoa puhuimme asiasta ja olimme kumpikin sitä mieltä että lapsia ei välttämättä koskaan tarvita. Meille tärkeintä on olla yhdessä.

Lapsiasiasta ei saa tulla, eikä tule olemaan meille kompastuskiveä.

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 12:24"]

Mullakin kyllä kaihertaa vauvakuume, mutta nimenomaan VAUVAkuume, en halua LASTA vaan vauvan. Se ei ole tarpeeksi suuri syy hankkia sellainen riesaksi.

[/quote]

Hyvä että tiedostat tämän. Moni on tehnyt mielenhäiriössään itselleen söpön vauvan katastrofaalisin seurauksin. Jos ei tunne kutumusta vanhemmaksi, ei tosiaankaan kannata tehdä lapsia, kuumetta tai ei.

[quote author="Vierailija" time="15.10.2013 klo 12:24"]

Mullakin kyllä kaihertaa vauvakuume, mutta nimenomaan VAUVAkuume, en halua LASTA vaan vauvan. Se ei ole tarpeeksi suuri syy hankkia sellainen riesaksi.

[/quote]

Hyvä että tiedostat tämän. Moni on tehnyt mielenhäiriössään itselleen söpön vauvan katastrofaalisin seurauksin. Jos ei tunne kutumusta vanhemmaksi, ei tosiaankaan kannata tehdä lapsia, kuumetta tai ei.

Olisin halunnut lisää, mies sanoi ei. Ajan kanssa olen tähän sopeutunut. Lisäksi on ollut pakko myöntää (itselleni), että miehen perustelut olivat hyviä ja elämä on nyt helpompaa, kun ei ole sitä taaperoa. Enää en halua lisää lapsia.

lasta tuhoaa niiden jo syntyneiden lasten elämän. Joten suu suppuun ja hyväksyt, että tämä oli nyt tässä lasten suhteen.

Päädyimme neljään, koska minä hoidan raskauden ja synnytyksen. Muun voikin kyllä sitten jo jakaa.

kaksi meillä on, tai siis eka on mun aiemmasta suhteesta ja toka meidän yhteinen.



Olin ensin sitä mieltä, etten tee tuon esikoisen lisäksi enää yhtään lasta, mutta sitten toi mun kakkonen oli vähän niinkuin "kompromissi" (tosin kyllä mäkin innostuin asiasta sitten jo ennen yrittämistä) ja aivan ihana on, onneksi tuli tehtyä :)



Oli kuitenkin raskaus- ja vauva/taaperovaihe taas ihan yhtä rankkaa kuin esikoisestakin, joten nyt olen 98% varma etten tule tekemään enempää lapsia.

Mies tahtoisi vielä yhden, mutta ei oo tulossa. Eri asia jos mies voisi olla se, joka oksentelee raskausajan, kärsii synnytyksestä tulleet vauriot, imettää, valvoo yöt, jää kotiin lapsen kanssa, hoitaa huushollin.. sit mä voisin suostua vaikka heti kolmanteen ja vaikka neljänteenkin muksuun :)



Eiköhän tää sovi meille silti näin. Tuskin tuo mieskään tästä mihinkään lähtee siksi että ei saisi toista lasta, tietää etten meinannut tehdä yhtään enää esikoiseni lisäksi joten on varmaan ihan tyytyväinen että yhden "hänellekin" tein.

Mutta miehen kanssa keskusteltu asiasta, totesi asian niinpäin että nainen päättää kuitenkin lopullisesti lasten lukumäärän, koska hän tietää parhaiten oman kiertonsa, jaksamisensa synnytysten sun muiden suhteen... Hänellä kuulemma kuitenkin perheestä se pääasiallinen elatusvastuu jne jne

mies vakuuttelee välillä tyytyvänsä tähän mutta seuraavassa hetkessä asia nousee taas esiin. Koen huonoa omaatuntoa siitä etten voi antaa miehelle sitä mitä hän elämäänsä kaipaisi ja mietin pääseeköhän hän tästä miten yli.

Kaksi ja puoli vuotta itkin ja raivosin, välillä meni seesteisemmin ja sitten mukamas hyväksyin asian ja sitten en kuitenkaan.

Kun yritys sitten sai alkunsa toista ei heti tullutkaan reilut puolitoista vuotta tehtiin kakkosta. Silloin ajattelin, että se riitti että mies halusi.

Nyt meillä on kaksi lasta enkä itse haluaisi yhtään enempää. Tuskin mieskään, enpä ole kysellyt :D

Todella raskas ja vaikea tilanne, en kehdannut oikein kenellekään kertoakaan. Nettipalstalta sain vertaistukea.

Nyt se aika on miltei unohtunut. Yrittäminen oli myös raskasta aikaa, siitä on jäänyt todella tuntosarvet pystyyn.

Olen eri mieltä, että asiassa oli kompromissin mahdollisuus. Mielestäni ei. Joko toinen kaipaa ikänsä lasta ja suree menetettyä mahdollisuutta tai tai toinen taipuu.

Meillä siis mies itse ilmoitti halunsa, tuossa asiassa ei voi pakottaa...

Kamala, kamala asia!

Moni ajattelee varmaan, että olihan sillä jo yksi. Se ei vaan ole niin yksinkertaista.

kun kysymystä ei oltu vielä tarkennettu. Silloin kompromissi olisi voinut olla vaikka se, että toinen haluaa yhden lapsen ja toinen kolme, jolloin kompromissi olisi kaksi. Mutta tällaisesta tilanteestahan ap ei halunnutkaan puhua, mikä selvisi sitten myöhemmin.



Ja mitään perusteluja ei myöskään ollut aloituksessa. Jos toinen ei haluaisi lapsia vaikkapa taloudelliseen tilanteeseen vedoten, niin silloin kompromissi voisi olla, että yritetään lasta myöhemmin, kun taloudellinen tilanne on ehtinyt kehittyä paremmaksi.



Ja jos jollain tilanne olisi se, että toinen ei halua lapsia siksi, ettei jaksa hoitaa enempiä lapsia, niin siitäkin voisi löytyä jonkinlainen kompromissi siitä, että jaksavampi vanhempi ottaa enemmän vastuuta lastenhoidosta, että kotiin palkataan kotiapua tai että lapsi laitetaan päivähoitoon nuorempana kuin mitä idealistisesti ajatellaan.



Ja niin edelleen. Eli kyllä niitä kompromisseja voi olla, jos asiasta puhutaan yleisellä tasolla. Mutta ketjun edetessä keskustelu on tarkentunut niin, että nämä mielessäni olevat kompromissit eivät ainakaan kaikki enää istu kuvioon.



2

Minä olen aina tiennyt haluavani perheen ehkä kolmella neljällä lapsella, mutta mies on ilmoittanut nyt ekan kasvettua inhimilliseen kolmen vuoden ikään ettei halua enempää. Pojan vauva-aikana oli 110% varma että haluaa ainakin toisen. Kolmesrakin puhuttiin vielä tuolloin. Nyt on ollut minulla rankka sopeutuminen tähän. Tiety toivoa on, että joskus mies lapsia kanssani lisää haluaa, mutta turha haihatella ja eläellä toivoa. Olen vasta 23, mies 'jo' 29, ja aina puhunut että ei halua lapsia myöhemmällä iällä. Ei ole ollut vaihtoehtoja kuin hhväksyä, vaikka niin kipeää on tehnyt. Lapset oli se ainut asia, josta olen ollut aina varma (siksi esikoinen niin nuorena 20v). Nyt sitten ainokaisen kotiäitinä niin kauan kuin mahdollista (varmaan siihen saakka kun lapsi 4v) ja sitten on vaan aika siirtyä eteenpäin.