Olen lopen kyllästynyt lapsettomuudesta kärsiviin

Olettaisin, että on järkevää, että ihminen onnistuu lisääntymään, kun asiat ovat hyvin ja RENNOSTI. Tästä syystä nuoret ehkä tulevat helpommin raskaaksi, koska ovat huolettomia (ja tästä syystä muuten viisaita ja IHANIA vanhempia). Mutta jos ensin panikoidaan opiskelun, gradun, työpaikan ja uran kanssa ja sitten YRITETÄÄN lasta niin onhan se selvää, että ei se tule, kun stressi on niin hirveä.

Myös muut stressitekijät vähentävät tod.näköisyyttä: pitkä kostea opiskelijaelämä, (miehen) tupakointi, syömishäiriö, painonvaihtelu jne.

Eräs tabu on myös se, että ei se hedelmöitys tapahdu, jos ei ole RIITTÄVÄSTI onnistuneita yhdyntöjä.

Sen sijaan henkisellä puolella kannattaa lakata yrittämästä, keskittyä vaan nautintoon. Näin se luonto on tarkoittanut.

Sain parikymppisenä useita keskenmenoja, jotka muistan edelleen kipeinä kokemuksina. Tukea en juuri saanut. Nykyään jos keskustelen asiasta lapsettomuudesta kärsivän vanhemman naisen kanssa, saan osakseni vähättelyä. Minun kokemukseni eivät ole NIIN kipeitä eivätkä NIIN vaikeita kuin heidän keskenmenonsa. He tuntuvat ajattelevan etteivät minun keskenmenoni ja lapsettomuuteni ole "oikeita". En jaksa kuunnella heidän valitustaan, koska ilmeisesti lapsettomuudesta ei voi kärsiä kukaan muu kuin 35+ nainen, joka on hankkinut akateemisen koulutuksen, vakituisen työpaikan ja velattoman omakotitalon! Kukaan muu ei ymmärrä lapsettomuuden tuskaa.

Samat ihmiset ihmettelevät miksi minä olen tehnyt lapset niin nuorena (ja niin helposti). Haluaisin vastakysymykseksi heittää "Miksi sinä teet niin vanhana?".



Puistatus!

Mikään yrittämisen määrä ei riitä, jos vika on fyysinen. Jokainenhan yrittää aluksi rennosti jättämällä ehkäisyn pois, mutta kun lasta ei vuoden kuluttuakaan kuulu ja mennään tutkimuksiin, saattaa löytyä liuta syitä, miksi lasta ei tule.



Tuo "rentoutukaa!" on maailman paskin ohje lapsettomuudesta kärsiville. Rentoutumallako paranee endometrioosi ja tukkeutuneet piuhat aukeavat ja miehen siittiöt paranevat? Kas kun et rukoilemaan käske.

Ei se kuule ihan niin mene..

Saadakseen adoptiolapsen, tarvitsee hiukan muutakin kun ottaa hakemus käteen..

Mikään yrittämisen määrä ei riitä, jos vika on fyysinen. Jokainenhan yrittää aluksi rennosti jättämällä ehkäisyn pois, mutta kun lasta ei vuoden kuluttuakaan kuulu ja mennään tutkimuksiin, saattaa löytyä liuta syitä, miksi lasta ei tule.

Tuo "rentoutukaa!" on maailman paskin ohje lapsettomuudesta kärsiville. Rentoutumallako paranee endometrioosi ja tukkeutuneet piuhat aukeavat ja miehen siittiöt paranevat? Kas kun et rukoilemaan käske.

Suurella osallahan syytä ei löydy ja sitten kun lopetetaan yrittäminen, lapsi tupsahtaakin. Tuolla elimistön stressillä viittaan juuri näihin fyysisiinkin syihin: klamydia tai muu tulehdus tukkeuttanut munatorvet, endometrioosi on stressi lisääntymiselimille, samoin kilpirauhasen vajaatoiminta. Entisaikaan sikotautivirus vaurioitti siittiöitä. Nykyään tupakoinnin aiheuttama stressi on yksi merkittävimmistä syistä miehen hedelmättömyyteen. Nämä syyt eivät kuitenkaan kaikilla johda hedelmättömyyteen, miksiköhän?

Rukoillakin voi tietty, jos se antaa luottamuksen itseensä.

Sanomani viestissä oli se, että todennäköisyys lapsen syntymiselle on suurin, kun asiat on hyvin sekä kropassa että henkisellä puolella. Tämä asia lienee monitekijäinen.

itse olen sitä mieltä että biologisest lisääntyminen tapahtuu kun siitin vie sukusoluja emättimeen. Näin ollen kaikki muu on hoitamista, joskin eriasteisia tottakai. Sijaissynnyttämisen otin esille koska se tulee vielä eteen eduskunnallekin, todennäköisesti perusteluin että jos Suomessa ei sallita tietyin rajoituksin niin sitten jatkuu ulkomailla käynti, mikä johtaa taas köyhimpien naisten huonompaan tilanteeseen. Lisänä tulevat myös homoparien lasten saamisen oikeudet.



Yritin aiemmin kysyä voisiko olla niin että lapsettomuuden taustalla olisi joskus kyse väärästä kumppanista tai siitä että lasten saaminen ei enää ole biologisesti mahdollista? Kuten todennäköistä olikin, kysymykset ovat aivan liian raskaita lapsettomuudesta kärsiville kohdata.



Kysyin myös miksi lapsettomuus olisi sairaus, siis tauti, riippumatta siitä millainen henkilökohtainen merkitys sille annetaan? Perusteluksi ei riitä mielestäni se että sitä tai tätä myös hoidetaan. Toisin sanoen yhden hoitamisella ei voida perustella toista.



Ehdotin adoptiota sekä sijaisperhevanhemmuutta, sillä en ole rajannut äitiyttä vain biologiseen vanhemmuuteen. Tämä koskee aivan kaikkia, eikä tarkoita että lapsettomien tulisi kantaa vastuuta adoptiolapsista. Toistan kysymykseni uudelleen siitä miksi lapsen tulisi olla biologinen? Kysyin myös emmekö rakasta vanhempiamme, riippumatta siitä olemmeko geenitestillä selvittäneet heidän dna:nsa vastaavuuden suhteessa omaamme.



Minusta nämä vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyvät kysymykset ovat sellaisia että niitä kannattaisi omalla kohdalla pohtia ja pyrkiä kiihkottomuuteen. Mistä äitiys muodostuu? Onko tosiaan tuo äitiyden tarve biologinen ja jos on miksi sitä ei kaikilla esiinny? Mikä on sen suhde omiin geeneihin tai lapsen kasvattamiseen?



Riippumatta siitä jatkaako hoitoja, pyrkiikö niihin tai lopettaako ne tai päättääkö olla kokeilematta TAI yhtä kaikki päättääkö yrittää lasta lainkaan psyykkiseen hyvinvointiin liittyvät kysymykset, siis juuri ne jotka tekevät todella kipeää, ovat kysymisen arvoisia itseltä.

Lapsen alulle saattaminen luonnollisesti on aina eri asia riippumatta siitä kuinka lapsettomuushoitoja vanhempien rakkauden kautta perustelisikaan. Vanhemmuuttahan kukaan ei ole arvostellut, vaikka siltä selvästi tuntuu. Tässä juuri lapsen oikeudet ja tulevan vanhemman oikeudet nousevat isoksi kysymykseksi, jos sitä vain haluaa kysyä.



Tietysti on tilanteita joissa vanhemmiksi kykenemättömät saavat lapsia tai lapsia abortoidaan jonkun mielestä turhaan tai muuten olosuhteet ovat kurjat, mutta se ei ole perustelu sille että rakastavien vanhempien pitäisi ehdoin tahdoin tuottaa lisää jälkeläisiä. Kysymys siirtyy siis jälleen vanhemmuuteen ja äitiyteen ja siihen mistä se koostuu. Minusta se koostuu jostain aivan muusta kuin omien geenien hoivaamisesta.

ilmeisesti lapsettomuudesta ei voi kärsiä kukaan muu kuin 35+ nainen, joka on hankkinut akateemisen koulutuksen, vakituisen työpaikan ja velattoman omakotitalon! Kukaan muu ei ymmärrä lapsettomuuden tuskaa.

Seurustelin parikymppisenä kivan miehen kanssa ja neljä vuotta tjottailtiin. Erottiin ja söin n kolme vuotta E-pillereitä. Tapasin nykyisen mieheni ja jätin melkein heti pillerit pois, kun en kolmekymppisenä uskonut raskautumis mahdollisuuksiini. Meni kaksi kk ja pam, paksuna oltiin. Nyt odotan toista samalle miehelle, eikä vaikeuksia ollut tässäkään raskaudessa.



Jos ei kaikkien sukusolut vaan toimi yhdessä?

Eksälläkin on kolme lasta nykyisen vaimonsa kanssa, eli hänessäkään ei vikaa ollut. Ei vaan sovittu yhteen tjn?

Onko joku joskus kuullut miehistä, jotka kateellisena kyttäävät toisten lapsia?

itse olen sitä mieltä että biologisest lisääntyminen tapahtuu kun siitin vie sukusoluja emättimeen. Näin ollen kaikki muu on hoitamista, joskin eriasteisia tottakai. Sijaissynnyttämisen otin esille koska se tulee vielä eteen eduskunnallekin, todennäköisesti perusteluin että jos Suomessa ei sallita tietyin rajoituksin niin sitten jatkuu ulkomailla käynti, mikä johtaa taas köyhimpien naisten huonompaan tilanteeseen. Lisänä tulevat myös homoparien lasten saamisen oikeudet. Yritin aiemmin kysyä voisiko olla niin että lapsettomuuden taustalla olisi joskus kyse väärästä kumppanista tai siitä että lasten saaminen ei enää ole biologisesti mahdollista? Kuten todennäköistä olikin, kysymykset ovat aivan liian raskaita lapsettomuudesta kärsiville kohdata. Kysyin myös miksi lapsettomuus olisi sairaus, siis tauti, riippumatta siitä millainen henkilökohtainen merkitys sille annetaan? Perusteluksi ei riitä mielestäni se että sitä tai tätä myös hoidetaan. Toisin sanoen yhden hoitamisella ei voida perustella toista. Ehdotin adoptiota sekä sijaisperhevanhemmuutta, sillä en ole rajannut äitiyttä vain biologiseen vanhemmuuteen. Tämä koskee aivan kaikkia, eikä tarkoita että lapsettomien tulisi kantaa vastuuta adoptiolapsista. Toistan kysymykseni uudelleen siitä miksi lapsen tulisi olla biologinen? Kysyin myös emmekö rakasta vanhempiamme, riippumatta siitä olemmeko geenitestillä selvittäneet heidän dna:nsa vastaavuuden suhteessa omaamme. Minusta nämä vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyvät kysymykset ovat sellaisia että niitä kannattaisi omalla kohdalla pohtia ja pyrkiä kiihkottomuuteen. Mistä äitiys muodostuu? Onko tosiaan tuo äitiyden tarve biologinen ja jos on miksi sitä ei kaikilla esiinny? Mikä on sen suhde omiin geeneihin tai lapsen kasvattamiseen? Riippumatta siitä jatkaako hoitoja, pyrkiikö niihin tai lopettaako ne tai päättääkö olla kokeilematta TAI yhtä kaikki päättääkö yrittää lasta lainkaan psyykkiseen hyvinvointiin liittyvät kysymykset, siis juuri ne jotka tekevät todella kipeää, ovat kysymisen arvoisia itseltä. Lapsen alulle saattaminen luonnollisesti on aina eri asia riippumatta siitä kuinka lapsettomuushoitoja vanhempien rakkauden kautta perustelisikaan. Vanhemmuuttahan kukaan ei ole arvostellut, vaikka siltä selvästi tuntuu. Tässä juuri lapsen oikeudet ja tulevan vanhemman oikeudet nousevat isoksi kysymykseksi, jos sitä vain haluaa kysyä. Tietysti on tilanteita joissa vanhemmiksi kykenemättömät saavat lapsia tai lapsia abortoidaan jonkun mielestä turhaan tai muuten olosuhteet ovat kurjat, mutta se ei ole perustelu sille että rakastavien vanhempien pitäisi ehdoin tahdoin tuottaa lisää jälkeläisiä. Kysymys siirtyy siis jälleen vanhemmuuteen ja äitiyteen ja siihen mistä se koostuu. Minusta se koostuu jostain aivan muusta kuin omien geenien hoivaamisesta.

Asiallista keskustelua, kiitos siitä.

Yksi asia, joka kuitenkin usein unohtuu, on adoption tosiasiallinen vaikeus. Maailma on toki täynnä orpoja lapsia, mutta Suomeen tulee kansainvälisten sopimusten yms. seurauksena vain tietty, erittäin rajallinen määrä. Lapsia ei riitä kaikille niitä haluaville. Ei millään. Koska vanhemmiksi haluavia on enemmän kuin vanhempia tarvitsevia lapsia, jonot ovat pitkät ja adoptioviranomaiset ovat kehittäneet kaikenlaisia (lakiin perustumattomia) byrokraattisia järjestelmiä ja kriteereitä. Niille harvoille lapsille etsitään niitä kaikista parhaimpia vanhempia. Ikä, omat perussairaudet yms. saattavat tulla herkästi esteeksi tai ainakin hidasteeksi. Ja jos onkin sellaisia pareja, jotka voisivat saada biologisesti lapsia, mutta haluavat adoptoida eettisistä tai maailmankatsomuksellisista syistä, niin aika herkästi näille pareille näytetään ovea täällä Suomessa. Myös jos perheessä on jo biologisia lapsia, niin adoptio saattaa tulla byrokraattisesti mahdottomaksi, jolloin parin ainoaksi mahdollisuudeksi tulee oma raskaus, tavalla tai toisella.

Jos ja kun adoptiojonot ovat 4-6 vuotta, mutta raskautumisen mahdollisuus ainakin teoriassa on kuitenkin aina kerran kuussa, niin onkin aika selvää, että raskautumista yritetään. Koskaan ei lisäksi tiedetä varmuudeksi, kuinka vaikeasta tai helposta "viasta" on kyse.

Lisäksi adoptiovanhemmuus ei ole "tavallista" vanhemmuutta. Adoptiolapsi on usein kokenut hylkäämistä, hyväksikäyttöä ja muita traumoja sairauksista puhumattakaan. Mikään näistä ei tee lapsesta vähemmän arvokasta, mutta kaikki nämä tekijät vaativat adoptiovanhemmilta paljon. Pelkkä perusrakkaus ja hoiva ei välttämättä riitä. Jo valmiiksi rikkinäinen ihminen ei ole tällaisella lapselle välttämättä se paras vanhempi. Ja adoptioviranomaiset tietävät sen! Lisäksi adoptio on kallista - monelle mahdotonta.

Ja mitä tulee sijaisvanhemmuuteen, niin se on aivan oma aiheensa se. Mutta koska biologisilla vanhemmilla - niillä surkeillakin - on tässä maassa niin vahvat oikeudet omiin lapsiinsa, ei suomalaisia lapsia saa lapsina oikein adoptoitua. Voit hoitaa jonkun toisen lasta vaikka 10 vuotta, ja silti lapsi voidaan viedä koska tahansa sinulta. Sijaisvanhemmuus ei sekään ole lapsettomuuden hoitamista.

Tällainen syvällinen eettinen keskustelu on teoriassa mielenkiintoista, ja voimme teorian tasolla tulla vaikka minkälaisiin lopputuloksiin, mutta todellisuus, se missä lapsettomat pariskunnat painivat, on täysin eri. Toki geeneillä ei ole merkitystä! Tai ei ainakaan pitäisi olla. Mutta ei niitä vieraan geeniperämän lapsia kukaan jätä sinulle oven taakse eikä haikara niitäkään tuo! :)

Itse aloitin 24-vuotiaana lasten hankkimisen, mutta esikoinen syntyi kun oli 33v.

jälkeen itse ainakin lannistuisin... Mutta en silti purkaisi tuntojani naisiin, jotka niitä lapsia saivat parinkympin korvilla.

Kyse on tässä tapauksessa empatiasta. Siitä, että kykenet ymmärtämään, että heillä on valtava kiukku, raivo, viha, ahdistus tai mikä tahansa kamala tunne siitä, että toiveesta ja kaikesta jakamattomasta rakkudesta huolimatta, lasta ei voi saada. Se ei poista kuitenkaan sinun oikeuttasi olla onnellinen lapsestasi. Ei lapsettomuuden tuskalla, kiukuttelulla ja pahoilla sanoilla kuitenkaan tarkoiteta sulle ja äitiydellesi mitään pahaa. Tuska siitä, ettei rakastamaansa omaa lasta voi koskaan saada, on niin suuri, että pahimmissa tilanteissa käyttäytymistavat ei ole aina kovin järkeviä. Katreruutta varmasti, mutta eikö kuitenkin aiheesta?

Kyse on tässä tapauksessa empatiasta. Siitä, että kykenet ymmärtämään, että heillä on valtava kiukku, raivo, viha, ahdistus tai mikä tahansa kamala tunne siitä, että toiveesta ja kaikesta jakamattomasta rakkudesta huolimatta, lasta ei voi saada. Se ei poista kuitenkaan sinun oikeuttasi olla onnellinen lapsestasi. Ei lapsettomuuden tuskalla, kiukuttelulla ja pahoilla sanoilla kuitenkaan tarkoiteta sulle ja äitiydellesi mitään pahaa. Tuska siitä, ettei rakastamaansa omaa lasta voi koskaan saada, on niin suuri, että pahimmissa tilanteissa käyttäytymistavat ei ole aina kovin järkeviä. Katreruutta varmasti, mutta eikö kuitenkin aiheesta?

:/ Tämän olen tiedostanut ja aikani oikeuttanutkin heille, mutta olen menettänyt haluni suhtautua heihin empaattisesti niin monen heistä tarkkaillessa silmätikuikseen ottamiensa teiniäitien/nuorten äitien toimintaa ja arvostellessa näitä. Vedetään hernettä nenään pienimmästäkin "virheestä" ja ollaan koko ajan niin vakuuttuneita siitä, että MINÄ olisin niin paljon parempi äiti kuin tuo kakara.

että lapsettomilta vähän vanhemmilta naisilta tulee parhaat lastenhoito-ohjeet. Yritä nyt vaan ottaa hiljaisella huumorilla.

Minun vikanihan se on, että hän ei ole lasta saanut. Minullahan on sellaiset taikavoimat joilla voin aiheuttaa keskenmenon. Tämän takia minun elämästäni saa tehdä helvetin. Ei sitä voi enää huumorilla ottaa, kun menee ihan kiusaamisen puolelle. Mukamas aikuinen ihminen vuorotellen pitää mykkäkoulua, eristää ja mulkoilee ja seuraavana päivänä vittuilee, haukkuu huoraksi, teiniäidiksi, lutkaksi.



Ei, minulta ei sympatiaa enää heru. Minun vikani se ei ole, ettei joku ole lasta saanut. Turha sitä on minuun purkaa.

saada lapsia on jotenkin itseltä pois...mullakin pari lapsetonta tuttua joista se katkeruus paistaa kauaksi ja valitettavasti antavat sen näkyä myös käytöksessään.

minäkin olen kyllästynyt jatkuviin kyselyihin miksei meillä ole toista lasta(vaikka teille on jo 3. tulossa..)

puolesta. Tuska on kova, tiedän. Olen ollut samassa tilanteessa. Mutta rasittavaa alkaa olemaan jo se, että pitää jatkuvasti miettiä mitä sanoo, jotta ei loukkaa heitä. Moni on katkeroitunut ja sanoo etti halua kuulla mitään lapsista. No, lapset ainakin ovat minun elämäni, joten vaikeaa on kertoa esim lomamatkasta jättämällä lapset tarinasta pois. Minusta empatiaa pitäisi kyllä pystyä kokemaan toiseenkin suuntaan (lapseton on iloinen lapsellisen puolesta). Moni ei vain pysty..pari kaveruussuhdettakin on tähän kariutunut. Niin kuin minun onneni olisi heiltä pois :(.