Olen kahden lapsen yh ja minä en lapsiani uusioperhekuvioihin pistä!

Miksi ees pitäisi heti pistää hynttyyt yhteen? Voi asua omissa kodeissa ja silti olla hyvässä, aikuisten parisuhteessa.

Ja yleensä se "tosirakkauden hedelmä" pitää siihen vielä heti saada ja sitten ihmetellään, miksi isommat muksut oireilee.

Kaikella on aikansa, kyllä sitä ehtii sitten lasten vartuttuakin ne hynttyyt pistää yhteen.

En mä sen takia ala parisuhteeseen, että pitää heti yhteinen koti ottaa! Ollaan sit yksin.



Tarkoitus ei ole arvostella uusperheitä. Okei, joitakin kamalia härdellejä. Minä en vaan sellaista halua mun lapsille, en ees hyvää härdelliä. Meillä on hyvä näin.



ap

lapsuuden viettänyt.



Ap:lla on pointtia, mutta esitystapa oli aika kärkäs ja muut toimintavat tuomitseva.

toki, jos minun lapseni hyväksyisivät uuden miehen innolla, niin sitten voisin harkita tilannetta uudelleen. Mutta ihan lasten ehdoilla menisin. Siihen asti asuisin naapurissa omassa taloudessa.

todella arvostan ap:n asennetta. Voihan lapsilla olla hyvä kasvaa uusperheessäkin, mutta kyllähän todennäköisyydet ovat sitä vastaan. Aikuisten on vaikea hyväksyä vieraita lapsia ja lasten vieraita aikuisia. Toivon, että ihmiset miettisivät esim. sitä, että lapset ovat yleensä "vieraskoreita" eli käyttäytyvät paremmin (=tsemppaavat) vieraiden läsnäollessa. Tähän perustunee se epävirallinen normi, että lasten komentaminen on ensisijaisesti omien vanhempien tehtävä, sillä lapsi voi yleensä olla varma omien vanhempien rakkaudesta, ja pystyy siksi ottamaan vastaan myös negatiivista palautetta (tietysti mielestäni muut saavat komentaa jos aihetta on ja omat vanhemmat eivät komenna, mutta nyt ei ole siitä kyse). Vaikuttaa myös siltä, että uusipuolisoille on tärkeää "ottaa mahdollisimman pian sen perheen vanhemman asema" tai "komento omassa kotonaan". Miltä lapsesta tuntuu, kun kotiin muuttaa vieras ihminen, johon ei ole tunnesidettä, ja jota pitäisi heti totella? Pelkään, että se on varsinkin pienille lapsilla aika stressaavaa. Onneksi nykyään ollaan yleisesti herkempiä lasten tarpeille, ehkä se alkaa heijastua näihin uusperhekuvioihinkin (esim. juuri tuollaisen ap:n asenteen yleistymisenä).

Minä kaipasin parisuhdetta. Itsekästä kyllä, mutta lapsi ei ole syy sivuttaa täysin omia tarpeita. Tosin taustanikin on vähän erilainen tämän suhteen. Lapsen bioisä ei ollut koskaan kuvioissa lapsen elämässä.



Onneksi tapasin ihanan miehen. Hänellä ei omia lapsia.

Kimpassa ollaan oltu nyt reilut kuusi vuotta. Yhteen muutettiin kahden vuoden seurustelun jälkeen.



Sekä minä, että poika (ja tietysti mieskin) olemme onnellisia.



Pointtina nyt se, että on monenlaisia tilanteita ja ratkaisuja.

Tiedän yhden äidin, joka ajoi tyttärensä mielenterveysongelmaiseksi, koska syyllisti tätä jatkuvasti oman elämänsä "menettämisestä". Eli vain ja ainoastaan lapselleen ja jos lapsi ei toiminut kuten mamma tahtoi (edes aikuisena), niin marttyyrishow oli valmis.



Ääripäät ovat tietysti aina huono asia, mutta elämässä on muitakin värisävyjä...

ajattelee lapsia! Saa olla omia mielipiteitä ja saa niitä ilmaistakkin pelkäämättä, että astuu jonkun varpaille.



Minusta eron jälkeen on ainakin hyvä seurustella pidemmän aikaa ennen yhteen muuttoa, että lapset todellakin tuntevat kuuluvansa tähän uuteen joukkoon.



Onhan niitä tutkimuksia julkaistu ja varoituksia kuultu, mitä ero ja uusperhe aiheuttaa lapsille. Kiitos ap päivän parhaasta aloituksesta! :)

Itse jäin yksin jo raskausaikana ja tapasin nykyisen mieheni lapseni ollessa vielä vauva. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin harva edes tietää meidän olevan "uusperhe" emmekä sitä oikeastaan enää olekaan, koska mieheni on adoptoinut lapseni ja näin ollen on ihan virallisestikin isä hänelle. Olemme myös naimisissa ja meillä on yksi yhteinen lapsi.



Lapseni elämä olisi varmasti paljon tyhjempää, jos en olisi ryhtynyt tähän "uusperheen" elämään.

Saisinko kiillottaa vielä lisää sädekehääsi? Suutelenko maata jalkojesi alla?

En kertonut tätä siksi, että oisin jotenkin hyvä ihminen. Pikemminkin laiska ja mukavuudenhaluinen, ainakin osaksi, koska en halua eikä ole voimavaroja siihen härdelliin, mitä uusioperheen (uusperheen vai mikä se sit on?) rakentamiseen ja siinä elämiseen tarvitaan. Ja mun lapset vaan on niin ihania ja herttaisia, haluan heille saman kotirauhan mikä nyt meillä on, ilman muutoksia. Muutenkin on heillä ollut rankkaa, kun on avioerot ja minä olen välillä tosi väsynyt. Miksi ees pitäisi heti pistää hynttyyt yhteen? Voi asua omissa kodeissa ja silti olla hyvässä, aikuisten parisuhteessa. En kaipaa enkä tarvi kotiarkeeni miestä. Nyt oon kyllä sinkku ... terv ap

Joku päivä voit rakastua ja vaikka kuinka olet päättänyt että et muuta kenenkään kanssa yhteen, mielesi voi muuttua. Muista myös että sinäkään et ole kuolematon.

Tosin mä olen vielä naimisissa lasteni isän kanssa eikä ole aikeita erota. Joskus kuitenkin kavereiden uusperhekuvioita seuranneena olen vakuuttunut, että itse haluaisi samaan rumbaan. En itseni enkä lasteni takia. Mieluummin olisi yksin lasten kanssa ja vain seurustelisin.



Tosin helppo tietysti nyt sanoa, mutta en usko, että kaipaisin uutta parisuhdetta niin paljon, että olisin valmis joustamaan juuri mistään. Lapsia mulla on kolme ja ikää on jo niin paljon, ettei uuden miehenkään kanssa lisää lapsia enää tule eli sen takia ei tarvitse kenenkään kanssa asua.

Ja arvostan suuresti ihmisiä jotka toimivat näin. Kalliksihan se tulee, mutta jos vielä vuosien jälkeen suhde miehen kanssa kukoistaa, ja LAPSET HYVÄKSYVÄT miehen, niin yhteenmuutto on ok. Ja onneakaikille joilla on ihana ja toimiva- myös lasten kannalta- uusperhe. Suuri osa kuvioista tavalla tai toisella kuitenkin heikentää lapsen turvallisuudentunnetta, asemaa yms.

Minusta on aivan hirveää että ensin lapset kokevat eron ja sitten- lasten kannalta usein aivan liian nopeasti joku ventovieras äijä valtaa heidän kotinsa, isän paikan jne. ja vie äidin huomion heiltä. Sen täytyy tuntua lapsista hyvin loukkaavalta, pelottavalta, omituiselta. Aikuisestakin tuntuisi varmaan kamalalta jos hänen kotiinsa lopsisi asumaan vieras teini, valtaisi oman tilan kaikkialta ja muiden olisi vaan sopeuduttava siihen. Koska lapsen turvallisuuden ja eheyden tunne lähtee ensisijaisesti omista vanhemmista, ei niistä uusista puolisoista. En voisi koskaan tehdä lapsilleni sitä, että HEIDÄN KODISSAAN alkaisi pyöriä joku puolituttu äijä kalsareissaan. Ja kun usein se suhde ennenpitkää riitautuu ja sitten lapset saavat katsoa kuinka puolituttu raivoaa heidän kodissaan. Ja sitten pahimmassa tapauksessa vuoden päästä on jo seuraava. Lasten lapsuus on lyhyt, mutta vuosia kestävä , ainutlaatuinen jatkumo eikä sitä saa riskeerata aikuisten suhdesotkuilla. Vaikka niin moni niin tekeekin omassa rakastumisen huumassa. Lapsethan eivät siinä huumassa mukana elä.

Minulla viisi lasta, eronnut olen neljä vuotta sitten ja rakastunut ja seurustellut nyt kolme vuotta miesystäväni kanssa. Isänsä luona lapset joutuvat seuraamaan "ei niin kovin hyvin" sujuvaa uusperhehärdelliä että mielipiteeni siitä että minä en lapsiani moiseen pyöritykseen laita on vaan voimistunut.

Lapseni kyllä pitävät miesystävästäni ja päinvastoin mutta yhteen muuton aika ei todellakaan ole vielä.

jaloillaan ja voivat tehdä itsenäisiä päätöksiä kuten nostaa lasten hyvinvointi kaikessa etusijalle. Omilla jaloillaan seisova ihminen erottaa myös omat tarpeensa lasten tarpeista. Toiset taas ovat läheis-tms riippuvaisia, ja kaipaavat suhdetta ja hyväksyntää hinnalla millä hyvänsä. Samainen läheisriippuvuus aiheuttaa sen että luulee lastenkin olevan onnellinen ja rakastunut silloin kuin itsekin on.

erosta 15 vuotta ja lapset teini-iässä. Lasteni ei ole tarvinnut kärsiä uusperhekuvioista ja olen siitä onnellinen ja suorastaan ylpeä.

lueskella vaihteeksi näitä lasten parasta ajattelevia näkökulmia sen tavallisen "elämmevainkerranelihetimullekaikkinyt" -näkökulman sijaan.



Ei kaiken tarvitse olla "joko-tai", parisuhde voi olla hyvinkin toimiva - ja varmaan usein vielä toimivampikin - ilman että heti tarvitsee muuttaa saman katon alle ja laittaa lasten arki ihan sekaisin.

En itse ole noin ehdottomalla linjalla (eikä tilanne ole sellainen, että oikeasti joutuisin asiaa pohtimaan), mutta läheltä olen seurannut monta uusperhekuviota, ja sääliksi niitä lapsia käy.



Tyypillinen uusperheen synty menee tuttavapiirissäni melkein aina samalla kaavalla. Tavataan se uusi mies lapsineen, tapaillaan 3-12kk aina kun kummankin lapset ovat exällä, lapset tapaavat toisensa ja uuden isä/äitipuolikokelaan kerran tai pari tuona aikana ja aina koko paketin kera. Sitten muutetaankin yhteen, kun uusi vauva on jo tulossa (tai uusi vauva laitetaan alulle heti yhteenmuuton jälkeen). Vauvan synnyttyä ihmetellään räjähteleviä lapsia, puolison outoa tapaa suhtautua niihin lapsipuoliinsa, erilaisia kasvatusmenetelmiä ja tietysti katkeria exiä ja heidän toimiaan. Omissa toimissa ei ole niin mitään vikaa...



Kenenköhän etua tuossa koko kuviossa on ajateltu? Kenen hyvinvointia? Mitä tuossa on tehty sen eteen, että ne olemassa olevat lapset sopeutuisivat mahdollisimman hyvin uuteen perheeseen? Miten on yritetty saada uudet isä/äitipuolet tutuiksi lapsille? Miten sovittu uusperheen säännöistä?



Mutta ei, aikuisilla on oikeus ajatella omia viettejään ja omaa mielihyväänsä. Kyllä ne lapset sopeutuu...



Minä olen vahvasti sitä mieltä, että kun ne lapset on hankkinut maailmaan, on niiden etu otettava ensisijaisesti siitä eteenpäin huomioon kaikkien mahdollisuuksien mukaan. Tottakai sitä omaa onnellisuuttaankin kuuluu vaalia, ja jos tuntee, että on tavannut elämänsä miehen, jonka kanssa voisi jakaa arjen, niin ilman muuta voi alkaa suunnitella sitä uusperhettä. Mutta suunnitellahan sitä pitää. Toimivan uusperheen luomiseen menee VUOSIA. Se ei ole kyhäelmä, jonka voi kasaista kokoon parissa kuukaudessa. Toki joillakin se voi toimia nopeammin, mutta on siihen sitten panostettukin ihan eri tavalla kuin tavalliseen parisuhteeseen.



Eniten ehkä ärsyttää nämä onnistuneet uusperheet, joihin aina omat tuttunikin vetoavat. Kun tiedetään yksi onnistunut uusperhe, joka on kursittu kokoon alle vuodessa, niin tottahan ne kaikki muutkin onnistuvat ihan ilman yrittämistä. No, ainahan tuuri voi käydä. Lapset tosiaan osaavat joustaa ja laittaa omat tarpeensa syrjään. Mutta aika paljon on siinäkin lapsilta vaadittu.

neljä perhettä.



Kolmen miehen kanssa lapsi ja neljännen kanssa ei ja siitäkin on jo eronnut.



Vanhimmalla lapsella ollut oman isän lisäksi kolme muuta "isää".



Äidillä oli suhteiden välissä lyhyitä irtosuhteita joita raahasi kotiinsa kapakoista.

T. eräs ope

Kaikkea sitä näkee työrintamalla, miten monimutkaisiin kuvioihin lapset joutuvatkaan.

T. eräs ope

Terveisin,

th

minä taas väitän, että lapseni ovat paljon onnellisempia uusperheessä kuin että olisin pysynyt yh:na. Kyllä lapset isänkin perheeseen kaipaavat, ja onhan heillä toki ollut paljon tasapainoisempi ja rikkaampi elämä, kun siinä on kahden aikuisen aika ja voimavarat yhdistettynä kuin että olisin yksin yrittänyt kaiken jaksaa.

tai sitten voi rakastua ja silti osata ajatella lasten parasta ja olla ryntäämättä avo-/avioliittoon ihan vaan siksi, että on niiiiin rakastunut. Kypsä ihminen osaa asettaa lapset etusijalle myös tässä tilanteessa. Rakkaudesta ja parisuhteesta saa ja pitääkin toki nauttia, mutta eikö sitä voi kuitenkin tehdä ilman, että heti pitää olla saman katon alla ja laittaa lasten arki uusiksi?

- ei ap

Joku päivä voit rakastua ja vaikka kuinka olet päättänyt että et muuta kenenkään kanssa yhteen, mielesi voi muuttua. Muista myös että sinäkään et ole kuolematon.