Te, jotka koette olevanne väärällä alalla...

olen sihteeri ja täysin kyllästynyt paperin pyörittelyyn ja koneen ääressä istumiseen. Tässä elämäntilanteessa vain tuntuu mahdottomalle, että voisi lähteä montaa vuotta opiskelemaan uutta ammattia, vaikka mieli tekisi :/

Olen 37 enkä vielä tiedä "mikä haluaisin olla isona", olisi kuitenkin kiva tehdä jotain enemmän konkreettista. Taidan ruveta maalariksi :)

ja samat ongelmat ja fiilikset kuin aloittajalla.



Ikää on kuitenkin mittarissa jo niin paljon, ettei alan vaihto kouluttautumisen kautta ole realistista.



Ja CV ei puhu puolestaan muita hommia hakiessa, valitettavasti.



Tutkintoni onneksi ei ole pelkkä aineenopettaja, vaan vähän laaja-alaisempi, mutta työkokemusta on vain opettamisesta - ei hyvä.

mikä on työnne ja miksi ette pidä siitä? Mutta alanvaihto mietityttää silti.

EN jaksa olla potilaiden ja laakarin "sylkykuppina". Sh on se joka ottaa vastaa kaikki valitukset ja kiukuttelut. Et voi paattaa itsenaisesti mistaan, mutta silti vastuu on suuri. Potilaat ovat todella epaasiallisia kun joutuvat odottamaan, mutta kun laakari kavelee sisaan ovat niin tyytyvaisia ja maireitaeivatka huomauttaa samasta kuin odottaessa hoitajalle.

Lisaksi kaikki vaatimusket potilaan ja omaisen taholta tulevat sh joka sitten ne valittaa laakarilel. Potilas on tyytymaton ja laakari kiukkuinen ja kuka onkaan siina valissa asioita selvittamassa? Sairaanhoitaja.. .en jaksa enaa paivaakaan ja onneksi olen todellakin vaihtamassa alaa!

Luin otsikkosi ja päätin vastata jo ennen tekstisi lukemista. Eli aineenope olen minäkin. Olen kyllästynyt teinien vittuiluun asiasta kuin asiasta. Ovat niin nokkavia ja kiittämättömiä nykyisin, eikä meno tule paranemaan tulevina vuosina mikäli alakoulun kollegoita on uskominen. Uusi, itsekäs ja hemmoteltu sukupolvi on sieltä tulossa. Oppilaat osaavat olla kivoja, jos haluavat, mutta murkkuiässä harvemmin haluavat. Roskaavat, sotkevat, piirtävät kirkkoveneitä seiniin ja pulpetteihin, vinkuvat, nauravat, jos sanot tai kirjoitat epähuomiossa jotain huonosti, puhuvat toisilleen ja toisistaan ikävään sävyyn, meikkaavat tunneilla ja näpräävät kännyjään. Ovat itsekkäitä maailman napoja, kovaäänisiä valittajia, jotka haukkuvat kaikki auktoriteetit (etenkin opet) maanrakoon, eivät vastaa tervehdykseen kuin korkeintaan kiukkuisella mulkaisulla, keikkuvat tuoleillaan ja kolistelevat pulpeteillaan. Huolella laatimasi tunnit eivät kiinnosta kuin murto-osaa. Matemaattiset kaavat ovat hepreaa isolle osalle, ja tämä iso osa ei niitä haluakaan oppia vaan käyttää aikansa naureksien tyhmille jutuille ja repien kirjan sivuista suikaleita, joista pyöriteltyjä paperitolloja heittelevät salaa edellä istuvien niskaan. Kirjat on kotona, läksyt on tekemättä, työvälineet hukassa.



Näin pääpiirteittäin yleistettynä. Missään muussa työssä en ole saanut niin paljon paskaa niskaan kuin yläkoulun opena. Onneksi olen opiskelemassa työn ohessa muuta alaa. Kun joskus saan tutkinnon loppuun, alan yrittäjäksi. Vaikka tienaisin vähemmän ja epäsäännöllisesti, oma vapaus ja työrauha vievät voiton melusaasteesta ja jatkuvasta kasvattamisesta ja murkkuikäisten sylkykuppina olemisesta. Kymmenen vuotta aineenopena riittää minulle, ja teen tilaa motivoituneemmille opettajille. Itsetuntoni on alhaalla näiden työvuosien jälkeen ja sosiaalinen elämä on nollassa. Ei jaksa enää vapaa-ajalla mitään, kun työpäivä on yhtä suhdesotkua. Elämä on vain kerran, ja vielä on aikaa yli 20 vuotta tehdä mielekkäämpää ja vähemmän stressaavaa työtä.

mutta miten opettajan työ voi olla monipuolista? Opettaa samoja asioita vuodesta toiseen, suunnilleen samaan aikaan joka vuosi toistuu samat asiat ja ketään ei asia kiinnosta. Voiko tylsempää olla?

ovat joka vuosi eri, vaikka opetettava aine olisi samakin. Tai päiväkodissa rutiinit on samat mutta se miten lapset niiden kannsa toimivat ja millaisia persoonallisuuksia he ovat tekeevät työstä monipuolisen. Samat keinot eivät päse joka kerta edes samaan lapseen. Koskaan ei voi tietää mikä on lopputulos kun emme ole koneiden kanssa tekemisissä. =)

Se on kuulemma kaikkein vähiten stressaava ammatti:)



Itse olen lähihoitaja ja olen vihainen siitä, etten SAA TEHDÄ työtäni kunnolla, koska ei kuulemma ole aikaa siihen!!!!



Arvatkaa vaan, haluaisinko jokaiselle mummolle ja papalle antaa aikaani edes 5 minuuttia kuullakseni heidän kuulumisensa ja ollakseni tarpeeksi rento siihen, ettei tule ylemmältä taholta huutoja hitaudesta!!!!

ja kyllä, alanvaihtoa suunnittelen. En kuitenkaan keksi, mitä tekisi, kun humanistina niitä vaihtoehtoja ei ole paljon.



Nyt olen siirtynyt aikuisten pariin, ja vaikka joskus aikuiset tuntuvat isoilta lapsilta ja kinaavilta teineiltä, niin työpäivän jälkeen on järki tallessa, eikä ole jyrätty olo.



Joskus kaipaan tosin myös aikuisten parissa sitä hetkeä, että voisin vetäistä henkeä, vaipua tietokoneen taakse. Ihmisten parissa olo on mukavaa, mutta välillä vain niin väsyttävää.



Teineistä sinällään pidän (olinhan itsekin samanlainen), mutta energian suuntaaminen oikeaan kohteeseen on väsyttävää. Ja kuluttaa sen oman energian täysin.

Ja lopenkyllästynyt kuuntelemaan ihmisten huolia ja ennekaikkea puuttumaan niihin! Työssä on suuri vastuu ja pieni palkka!

Enpä kyllä ihmettele kun muistan omia kouluaikoja miten opettajia kilpaa kyykytettiin.

tyytyväistä alanvalintaan?

Nauttii työnsä itsenäisyydestä ja siitä, että saa vapaasti suunnitella oppituntien kulun, materiaalit, aktiviteetit... Nauttii erityisesti siitä, kun saa palautettua jonkun "eksyneen lampaan" oikeille raiteille :)



Itse työskentelen markkinoinnin parissa ja olen ihan väärällä alalla. Olen kulutuskriittinen ja työssäni joudun keksimään koko ajan keinoja, kuinka asiakkaidemme (turhanpäiväisiä) tuotteita menisi kaupaksi enemmän, enemmän, enemmän... Ajauduin alalle, koska pidän kirjoittamisesta, mutta haluaisin kirjoittaa jotakin ihan muuta.

Onpa mulla kohtalotovereita. Enkä ihmettele. Yläkoulu on mustakin ihan pahin paikka. Siis en sovellu sinne. Kuten edellinen kirjoittaja kertoikin, on niitäkin, jotka pitävät työstään, osaavat ottaa rennosti ja nauttia työn hyvistä puolista. Mutta kokemukseni ja havaintojeni mukaan vain murto-osa yläkoulun opeista kouluttautuisi nyt opettajaksi, jos saisi valita uudelleen.



Itsekin koin yläkoululla, että olen sylkykuppina. Ope on jotain ihmistä alempaa kastia. Ne, jotka haluaisivat oppia, kärsivät. Ne, joita ei kiinnosta, lintsaavat ja sitten saa olla soittelemassa vanhemmille, joita ei niitäkään kiinnosta. Tunnista suuri osa menee järjestyksen pitoon. Arvostusta sai ehkä kollegoilta, mutta työ tosiaan on itsenäistä eli toisaalta sosiaalisena ihmisenä kärsin YKSINÄISYYDESTÄ opettajana! Haluaisin mieluummin tehdä yhteistyötä toisten kanssa.



Mietiskelen kyllä tosissani alanvaihtoa näinä toukokuun väsyttävinä viimeisinä viikkoina ennen lomaa (=kesätyöttömyyttä).

Oman työni kuormittavuutta lisää alue, jolla työskentelen (Itä-Helsinki). Koulumme on suuri ja siellä on paljon oirehtivia lapsia, maahanmuuttajia ja jopa täysin ei-koulukuntoisia oppilaita. Lisäksi minulla on aivan liikaa tunteja. Työpäivät ovat pitkiä ja kaoottisia; välillä saa toimia sosiaalityöntekijänä, psykiatrina ja järjestyksenvalvojana - toimenkuvissa, joihin minulla ei ole koulutusta eikä suuntautuneisuutta.



Olen täysin uupunut, eivätkä ylityötuntien palkat tai lomat oikein innosta, kun en vapaa-ajallani jaksa mitään muuta kuin toipua. Myönteistä palautetta saa kerran vuodessa keharissa reksiltä, vittuilua ja kiukuttelua ja "tää on tylsää ja tyhmää" asennetta joka päivä "asiakkailta".



Ei jaksa, ei!

Ja otsikon perusteella ajattelin lähinnä mun tämän hetkistä pääalaani. Olen maanviljelijä, mutta mulla ei ole alalle minkäänlaista koulutusta. Olen siis väärällä alalla, mutta kyllä mä tästä alasta pidän. Mutta vaikka pidänkin, niin mua häiritsee todella paljon se, etten osaa tätä hommaa.



Käytännössä homma kuitenkin toimii. Mies tekee kaiken suunnittelutyön ja sanoo mulle mitä mä teen, näyttää miten se hoituu ja sit mä teen sen. Nyt kun lapset on pieniä, niin olen kuitenkin ehtinyt tehdä niin vähän, etten koe oppineeni hommasta vielä juuri mitään. Toisinaan sitten panikoin sitä, että entä jos mieheni kuolee ja mulle romahtaa koko maatilan hoito, niin millä ihmeen osaamisella mä muka pitäisin tän tilan pystyssä. Siitä tulisi mulle aivan käsittämätön stressi ja hyvin luultavasti mä ajaisin tahtomattani itseni piippuun ja lapset menettäisi vielä toisenkin vanhemman.



Tuollaista mä panikoin. Joten täyty todella toivoa, että mies ei joudu mihinkään tapaturmaan. Ja jos joutuisikin, niin säilyisi ainakin sen verran kunnossa, että pystyisi edes neuvomaan minua.



Kun luin sitten ap:n tekstin, niin muistin vasta, että onhan mulla toinenkin ala, jonka työssä en vain tällä hetkellä toimi. Koulutukseltani ja työkokemukseltani olen lähinnä aineenopettaja minäkin. Ja se on kyllä ala, joka imee mehut helposti.



Mun ratkaisuni sillä alalla jaksamiseen on, että teen opettajuutta osa-aikaisesti tämän maanviljelyn ohella. Toivon löytäväni sopivasti opettajan töitä sitten, kun lapset ovat kouluikäisiä. Nyt tuntuu, että 1 - 3 päivää viikossa olisi sopiva määrä niitä töitä. Muu aika olisi sitten maanviljelyä ja lasten asioita.

Opettajia ketjussa lienee ennen muuta siitä syystä, että heidän työkulttuuriinsa kuuluu valittaminen. Olen toiminut kouluttajana erikoisalalla (jota myös koulussa sovelletaan) kohta 20 vuotta ja koulutettavieni joukossa on ollut kaikenlaisia porukoita pankkivirkailijoista terveydenhuollon ammattilaisiin ja tutkijoista opettajiin. Ainoa ryhmä, jonka koulutuksia ennakkoon vierastan ovat lukion ja yläkoulun aineenopettajat. Koulutuksen keskustelut ja kahvitauot pulppuavat puhetta, mutta suurin osa on negatiivista: selittelyä sille miksi uudet asiat eivät onnistu ja kauhistelua siitä miten *omalla ajalla* pitäisi vielä opetella uutta. Kuukausipalkkani on suunnilleen sama kuin lukion aineenopettajan, mutta lomaa vuodessa tavalliset 4-5 viikkoa ja työnantajan suunnasta vaatimuksia hyvin eri tyyppisiin tehtäviin (koulutuksesta tutkimushankkeiden hankkimiseen ja läpivientiin), ja jatkuvana vaatimuksena on uuden opettelu - useimmiten omalla ajalla. Viime aikoina olen alkanut vältellä opettajille suunnattuja koulutuksia, koska tauoton valittaminen nostaa niskakarvat pystyyn. En epäile, etteikö kouluopettajan ammatti olisi vaativa ja raskas, mutta opettajat myös kasvatetaan jo koulutuksessaan valittamaan omasta työstään. Senkin täytyy syödä työmotivaatiota. Kannustus siis kaikille, jotka oikeasti hakeutuvat pois työstä josta eivät pidä. Niiltä, jotka vuodesta toiseen kitkuttelevat kauheassa ammatissaan toivoisin vähän vähemmän valitusta, sillä se myrkyttää myös toisten työilmapiirin.

Olen tietojenkäsittelytieteilijä, ohjelmistosuunnittelija (eli koodari) ja vihaan työtäni.

Hyviä puoliakin on, etätyömahdollisuus ja hyvä palkka nyt tärkeimpinä, ja nämä on syyt miksi en varmaan tule alaa koskaan vaihtamaan, jos en täysin pala loppuun.

Mutta ne huonot. Koskaan ei ole sopivasti töitä, vaan on joko projektien välissä jolloin eio le lainkaan töitä ja saa pelätä potkuja koko ajan, tai pääosan ajasta päällä on tulipalokiireprojektit. Epärealistiset aikataulut, sekoileva ja poukkoileva projektinjohto (joka on alalla sääntö eikä poikkeus), työkaverina lapsellisia nuoria miehiä pelkästään, ainainen tunne siitä ettei saa tarpeeksi aikaan... Aika loppu sitä alkaa olla 15 vuotta alalla oltuaan ihmisparka. Inhoan tätä tosissaan.

[quote author="Vierailija" time="08.03.2013 klo 14:56"]

Opettajia ketjussa lienee ennen muuta siitä syystä, että heidän työkulttuuriinsa kuuluu valittaminen. Olen toiminut kouluttajana erikoisalalla (jota myös koulussa sovelletaan) kohta 20 vuotta ja koulutettavieni joukossa on ollut kaikenlaisia porukoita pankkivirkailijoista terveydenhuollon ammattilaisiin ja tutkijoista opettajiin. Ainoa ryhmä, jonka koulutuksia ennakkoon vierastan ovat lukion ja yläkoulun aineenopettajat. Koulutuksen keskustelut ja kahvitauot pulppuavat puhetta, mutta suurin osa on negatiivista: selittelyä sille miksi uudet asiat eivät onnistu ja kauhistelua siitä miten *omalla ajalla* pitäisi vielä opetella uutta. Kuukausipalkkani on suunnilleen sama kuin lukion aineenopettajan, mutta lomaa vuodessa tavalliset 4-5 viikkoa ja työnantajan suunnasta vaatimuksia hyvin eri tyyppisiin tehtäviin (koulutuksesta tutkimushankkeiden hankkimiseen ja läpivientiin), ja jatkuvana vaatimuksena on uuden opettelu - useimmiten omalla ajalla. Viime aikoina olen alkanut vältellä opettajille suunnattuja koulutuksia, koska tauoton valittaminen nostaa niskakarvat pystyyn. En epäile, etteikö kouluopettajan ammatti olisi vaativa ja raskas, mutta opettajat myös kasvatetaan jo koulutuksessaan valittamaan omasta työstään. Senkin täytyy syödä työmotivaatiota. Kannustus siis kaikille, jotka oikeasti hakeutuvat pois työstä josta eivät pidä. Niiltä, jotka vuodesta toiseen kitkuttelevat kauheassa ammatissaan toivoisin vähän vähemmän valitusta, sillä se myrkyttää myös toisten työilmapiirin.

[/quote]

No onpas sinulla hauska asenne, kun itsekin tässä valitat "oppilaistasi". On ehkä hiukkasen eri asia olla pankkivirkailijana, jonka ei tarvitse päätään vaivata laisinkaan sillä, miten hänen asiakkaansa hoitavat henkilökohtaiset asiansa. Opettajan työssä on raskasta nimenomaan se, että paitsi että osaa oman asiansa ja erilaisia opetustapoja pitäisi myös vaatia sataa muuta ihmistä tekemään oma osuutensa ihan joka päivä, jotta saisi sen oman työnsä hoidettua. Jos muut eivät tee omaa hommaansa, opettaja ei pysty tekemään omaa työtään, ja vastaavasti arviointi menee pieleen ja saa opettajan näyttämään lähinnä huonolta työntekijältä - ihan vain sen takia, että Mirkku ja Pena eivät ole viitsineet lukea kokeeseen tai kuunnella tunnilla. Motivoi, vaadi, tarkasta, opeta, kasvata, seuraa, valista, rankaise - päivästä päivään. Ja monena päivänä tähän täytyy lisätä vielä tappele.

Olen lastensuojelun sossu ja ehdottomasti vaihtamassa alaa. Olen pettynyt siihen, miten työmääräämme ei noteerata, mutta vastuunkantajiksi kelpaamme kyllä. En ehdi hoitamaan asiakkuuksia ja yleensä työ onkin vain isoimpien tulipalojen sammuttelua, kun pienempiin ei ehdi puuttua. Sitä vain odottaa peläten, että jotain kamalaa tapahtuu, kun ei ehdi auttamaan perheitä ajoissa, eikä tapaamaan lapsia riittävästi.

Vaihdoin jo alaa. Ajoin aiemmin taksia kunnes kyllästyin olemaan pappi-äiti-navigaattori-psykologi-illanviimeinenyritys-meteorologi-siivoja-...

Nykyään olen jakeluautonkuljettaja ja onnellinen siitä että paketit eivät p*skanna kyytiin ja v*ttuile ;-)