Te, jotka koette olevanne väärällä alalla...

samat tunnelmat on kuin sinulla, opettaja olen kans.

minusta ei olisi siihen. Arvostan niitä, joille opettaminen on kutsumustyö. Ilman hyviä opettajia en minäkään ehkä olisi unelma-ammatissani nyt.

Ja teen kyllä työni tunnollisesti, joten älkää nyt pillastuko.



Koen kuitenkin työn vähän liikaa rutiininomaiseksi (vaikka pävät toki vaihtelevia ovatkin) ja sidotuksi tiettyyn kaavaan, joka tietenkin on lapsille tärkeää.



Vaihtaisin heti alaa, mutta toistaiseksi nyt joudun sitä vähän lykkäämään.

ja olen täysin kyllästynyt muiden ihmisten riitelyihin ja sotkuihin. Selvittäköön itse asiansa.



Tällä hetkellä harkitsen alan vaihtoa juridiikan "sisällä" (onhan tämä aika monipuolinen ala kuitenkin) mutta voi olla pitää tehdä radikaalimpi siirto.



Harmittaa kun en tuntenut itseäni paremmin silloin kun lähdin opiskelemaan.

vaika työ ei kiinnosta pätkän vertaa. Suhteilla sain duunin, ja kun olin sitä muutaman vuoden tehnyt minut vakinaistettiin. Nyt olen ollut tässä asiakaspalvelutyössä 10 vuotta,ja se menee ihan rutiinilla. Minulla ei kuitenkaan ole minkään alan koulutusta, ja uuden työn saaminen (varsinkin vakituisen) on varmaan mahdotonta. nyt kun on pieniä lapsia ja asuntolainaa niin pakko on käydä töissä.

27: itse asiassa opettajia EI koulutuksessa kasvateta "valittamaan", vaan on yleisesti tunnustettu (jopa kouluttajan puolelta, ainakin Helsingin yliopiston OKL:lla) tosiasia, että koulutus teorioineen on ikävän etäällä kentällä vallitsevasta arkitodellisuudesta. Opettajan koulutuksessa hehkutetaan hengästymiseen asti, kuinka tulevat kansankynttilät ovat valinneet maailman parhaan ja merkityksellisimmän ammatin. Puhutaan rakkauden pedagogioista ja muista eettisesti kauniista kasvatusteorioista, erilaisuuden kohtaamisesta rikkautunena, alan ihmisläheisyydestä jne. jne. Sitten koulutodellisuudessa nämä ideologioilla ja innostuneisuudella varustetut ammattikasvattajat usein törmäävät todellisuuteen, joka antaa dialogin ja aidon kohtaamisen toteutumiselle aika vähän tilaa. Tuoreiden opettajien keskuudessa puhutaankin paljon ammatin todellisuuden kohtaamisen shokista ja alan koulutuspuolella mietitään nyt nimenomaan sitä, miten jo koulutuksessa voitaisiin valmistaa ja valmentaa opettajia paremmin työn arkeen. Etenkin PK-seudun isoissa ja oppilasainekseltaa heterogeenisissa kouluissa meno on monelta osin aika rajua.

Jotain kai kertoo sekin muutama vuosi sitten tehty tutkumus (Mariikka Almilan väitös opettajien alanvaihtoon liittyen), jonka mukaan JOKA VIIDES tuore helsinkiläisopettaja vaihtaa alaa kahden vuoden sisällä. Onkohan millään muulla alalla tällaista alanvaihtoprosenttia noin lyhyen alalla toimisen jälkeen?

Tässä pari lainausta tutkimukseen liittyvästä artikkelista:

Ajautumista yleisempää on kuitenkin alanvaihto loppuunpalamisen tai turhautumisen takia. Loppuunpalaminen on viimeinen niitti niille sinnittelijöille, joiden keho tekee työpaineiden alla tenän.

Turhautujienkin alanvaihdon taustalla on työn raskaus. Heitä ei enää palkitse työ oppilaiden yhä vaikeampien ongelmien, kodin ja koulun yhteistyön tökkimisen ja työpaikan ihmissuhdekiemuroiden keskellä. Huoli omasta katkeroitumisesta on herännyt.

Etenkin nuoret, uraansa aloittelevat opettajat ovat Almialan mukaan pulassa.

– Opettajankoulutukseen tulisi liittää työelämävalmennusta. Jo opiskeluaikana olisi opeteltava moniammatillista yhteistyötä ja päästävä eroon yksin pärjäämisen kulttuurista. Mentorointia pitäisi jatkaa opettajan ensimmäisessä työpaikassa ainakin vuoden verran. Ilman sitä nuori opettaja on hukassa ensimmäisessä työpaikassaan ja nääntyy ennen aikojaan.

terveisin: melko väsynyt mutta jo viidettä vuotta alalla sinnittelevä aineenopettaja (alanvaihto ollut kuitenkin useasti mielessä)

Niin, siis 30 pointti oli se, että opettajan koulutus on nimenomaan alan erinomaisuutta korostavaa ja shokki alan todellisuudesta on varmaan se, joka pistää suut mutruun ja valittamaan. - Ja myönnän kyllä tuon valittamisen liittyen kaikkeen lisäkouluttautumiseen, sillä valitan itsekin kollegoineni kaikista koulutusilloista ym. Koen kuitenkin, että se johtuu siitä, että meillä ei ihan oikeasti ole resursseja, ei voimia, aikaa eikä jaksamista mihinkään muuhun kuin sen välittömän arjen hoitamiseen. Sen jäljiltä on jo usein niin loppu, että ei vaan itsestä riitä mihinkään ylimääräiseen. Joku koulutusilta saattaa olla se korsi, joka katkaisee kamelinselän totaalisesti. Kyllä minä HALUAISIN JAKSAA ajantasaistaa ja kouluttaa itseäni, tietysti!

Senkin vielä haluan tuoda esille, että opettajan työ voi olla hyvin erilaista - helpompaa tai vaikeampaa -  riippuen mm. siitä, millaisella alueella, minkä kokoisessa koulussa, minkä ikäryhmän kanssa jne. opettaa.

30

Kirjastonhoitaja. Vihaan kaikenlaisia toimistorutiineja sekä näyttöpäätteen tuijottamista hommissa jotka monotonisuudeltaan soveltuisivat koulutetun apinan hoidettaviksi ja niistähän päivät hyvin pitkälti koostuvat. Ennen kaikkea, vihaan todella syvästi esiintymistä ja opetustehtäviä, jotka ovat aika oleellinen osa työtä. Vihaan myös sitä, että yleisessä kirjastossa mun pitäisi järjestyshäiriöiden estämiseksi osata sujuvasti toimia nuoriso-ohjaajana ja ajoittain myös jonkinlaisena päihdetyöntekijänä, vaikka mulla ei sen enempää koulutuksen kuin luonteenkaan puolesta ole minkäänlaisia valmiuksia kumpaankaan näistä.

Itse perusasiakaspalvelu (silloin kun saa pysyä tiskin takana ja oikeasti palvella normaalisti käyttäytyviä ja suht selviä asiakkaita, ei hypätä puuttumassa kenenkään riehumiseen tai mökäämiseen) on mukavaa ja pidän siitä paljon, mutta valitettavasti toisin kuin asiakkaat luulevat, sitä on todella pieni osa työajasta. Muutenkin työ on periaatteessa ihan leppoisaa (usein valitettavasti kuoliaaksitylsistymiseen asti), en vain koe soveltuvani siihen ollenkaan.

Onko yksikään sairaanhoitaja tai opettaja tyytyväinen alaansa? Mietin lähteväni opettamaan sairaanhoitoa, kun ei enää millään jaksaisi "palvella" potilaita..

Jokaisen open, joka on väärällä alalla, pitäisi vaihtaa alaa ja pikaisesti. Huono ope voi pilata satojen lasten tulevaisuuden.

[quote author="Vierailija" time="17.05.2011 klo 20:47"]Se on kuulemma kaikkein vähiten stressaava ammatti:)


Itse olen lähihoitaja ja olen vihainen siitä, etten SAA TEHDÄ työtäni kunnolla, koska ei kuulemma ole aikaa siihen!!!!


Arvatkaa vaan, haluaisinko jokaiselle mummolle ja papalle antaa aikaani edes 5 minuuttia kuullakseni heidän kuulumisensa ja ollakseni tarpeeksi rento siihen, ettei tule ylemmältä taholta huutoja hitaudesta!!!!
[/quote]

Mitä, jos jonain päivänä kovapäisesti vain olet sen 5 minuuttia mummon luona! Jätätte ne lattian luuttuamiset sitten pois ja raportoitte eteenpäin, että lattiat jäi luuttuamatta ajanpuutteen takia.

Niin me teemme postinlajittelussa. Teemme siihen tahtiin, että pysymme itse mukana siinä, mitä teemme. Jos ja kun tulee jäämää, esimies hommaa lisää käsipareja.

Kukaan muu, kuin te, ette voi muuttaa työtapoja!!

Minä valmistuin 90-luvun laman aikaan erikoissairaanhoitajaksi ja huomasin oikeastaan jo kouluaikana, että ala ei ole minua varten. Nyt olen viittä vaille valmis puutarhuri ja vihdoin tunne olevani omalla alallani. Ihmisten kanssa työskentely sekä huonot työyhteisöt veivät viimeisetkin mehut minusta. Ei koskaan enää!

Ja teen kyllä työni tunnollisesti, joten älkää nyt pillastuko. Koen kuitenkin työn vähän liikaa rutiininomaiseksi (vaikka pävät toki vaihtelevia ovatkin) ja sidotuksi tiettyyn kaavaan, joka tietenkin on lapsille tärkeää. Vaihtaisin heti alaa, mutta toistaiseksi nyt joudun sitä vähän lykkäämään.

vaihtamaan ammattia:) Jos vain kaikki menee niinkuin nyt näyttää, aloitan oppisopimusopiskelun ja siinä olisi varma työpaikkakin, mikäli nyt en aivan tumpelo tule olemaan:)

ja olen lopen kyllästynyt ihmisten suiden putsaamiseen moskasta! Peskööt itse hampaansa!! Lisäksi ihan sama mitä ohjeita antaa kun sitten kun tulee uudestaan niin sama tilanne! En lisäksi tiennyt että pitää olla tässä työssä niin sosiaalinen ja innostava ja haalia suhteita koko ajan. Ei voisi hammas asiat vähempää kiinnostaa. Ja en jaksa ainaista esiintymistä. Koko ajan pitää olla koulussa tai neuvolassa esiintymässä ja ylläpitämässä suhteita. Mutta mihinkäs tästä sitten lähtisi? Itselläni myös lapsia ja asuntolainaa..

opettajaksi. Alanvaihtaja. Ylempi korkeakoulututkinto takana jo ennestään ja 13 vuoden nousujohteinen ura teollisuudessa. En vaan jaksa. Haluan ihmisläheisemmän homman, vaikka palkka laskeekin rutkasti. Nyt alkaa taas pelottaa, kun lukee näitä. Olen yrittänyt ajatella asiaa niinkin, että jos en viihdy opettajana, pystyn löytämään monia opettajia helpommin sen "kolmannen tien" eli työllistyn jonnekin yksityisen koulutushommiin, aikuiskoulutukseen jne. Minulla on kuitenkin pitkä kokemus myös yksityiseltä, joten kai, ehkä, menen ohi työnhakutilanteessa "pelkästä" opesta. Apua, pelottaa vaan jo.

ja olen täysin kyllästynyt muiden ihmisten riitelyihin ja sotkuihin. Selvittäköön itse asiansa.

Tällä hetkellä harkitsen alan vaihtoa juridiikan "sisällä" (onhan tämä aika monipuolinen ala kuitenkin) mutta voi olla pitää tehdä radikaalimpi siirto.

Harmittaa kun en tuntenut itseäni paremmin silloin kun lähdin opiskelemaan.

Niin minäkin tein. Olin onneton asianajotoimistossa, kun hommat usein (ei läheskään aina) niin riitaisia. Hoidin perheoikeudellisia asioita, joissa todella osapuolet (ei niinkään asiat) riitelivät.

Nyt olen pienehkössä yrityksessä "in-house lawyer". Paaaljon mukavampaa. Nyt voin aidosti sanoa, että vain asiat riitelevät, mutta ihmiset eivät. Meillä on muutenkin ihana työyhteisö.

Väärä opiskeluvalinta voi todellakin sotkea elämän totaalisesti. Itse lähdin kolmen laudaturin papereilla opiskelemaan mielenkiintoista alaa, ja sitten kun piti miettiä, että mitä sitä sitten oikeasti alkaisi tekemään, niin luin opettajan pedagokiset opinnot. "Työelämä" on sitten ollut viimeiset 5 vuotta sijaisuuksien perässä juoksemista ympäri maata! Hankalien oppilaiden ja pahimmillaan jopa mielenterveysongelmaisten vanhempien kanssa kinaamista. Nyt olen tullut täysin tieni päähän; olen henkisesti totaalisen puhki ja terveyskin kohta reistailee. En koskaan uskonut, että työelämä olisi tällaista juuretonta kujajuoksua. Sanomattakin selvää, että parisuhde-elämä on sekaisin tämän jatkuvan muuttamisen takia. Ilman facebookia olisin varmaan totaalisen yksin. Mutta nyt siis riittää, irtaudun tästä hullunmyllystä, sillä muuten palan loppuun ja vietän loppuelämäni epäonnistuneena yksilönä.

Ajattelin, että muutan takaisin kotikaupunkiin sukulaisten luokse ja alan pänttäämään pääsykokeisiin, tavoitteena hammaslääkärin ura. 10 vuoden musta-aukko elämässä vituttaa raskaasti, mutta ei voi mitään. Olen käynyt jo pidemmän aikaa jaakobinpainia tämän asian suhteen, mutta nyt on käynyt selväksi, että jokin päätös pitää tehdä, sillä nykyinen tilanne ei voi jatkua eikä itsesäälissä rypeminen tee asioita paremmaksi.