Lue keskustelun säännöt.
Ottaisitko rauhoittavia jos kuulisit lähiomaisen menehtyneen?
16.05.2011 |
Siten käytöksesi olisi ylirauhallista..näitä jopa suositellaan ettei tule shokkia!
Kommentit (52)
koskaan ajatellutkaan, mutta hyvä kun otit esille, että voisin vähän perehtyä itsekin. Sellaisessa tilanteessa vaan varmaan toimisin siten kun siinä ympärillä olevat suositteleisivat. En varmaan osaisi muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
enkä jatkossakaan ottaisi. kriisiryhmää ei onneksi ollut silloin vielä keksittykään, vaikea hahmottaa kuinka he olisivat voineet olla avuksi?
Se oli lääkkeiden puolesta. Mutta näitä kriisiryhmiä en kyllä minäkään itse ymmärrä. Toisaalta, jos niistä on apua jollekin toiselle, niin hyvä niin.Jokainen menköön täysin sillä, mikä parhaalta ratkaisulta tuntuu. Joku ilman molempia, minä todennäköisesti lääkkeillä ja joku sekä rauhoittavien että kriisiryhmien avulla. Järkyttää tämä joidenkin kirjoittajien (ei siis sinun jota lainasin) kykenemättömyys ymmärtää, että jokainen ihminen kohtaa nämä asiat eri tavalla.
En nyt tiedä millaista ryhmää ajat takaa, niitä kun on monenlaisia mutta vertaistuki ryhmät ovat monelle tärkeitä.
Esimerkiksi lapsen menettäminen on asia, jota ei yksinkertaisesti voi ymmärtää ellei ole itse kokenut moista. Lapsensa menettäneiden ajatusmaailma on usein ihan eri planeetalta kun sitä vertaa aikaan ennen lapsen menetystä tai sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ole sitä kokeneet. Juuri tuon ajatusmaailan muuttumisen takia saman kokeneet ymmärtävät paremmin.
Isäni kuoleman jälkeen (olin silloin teini ja kuolema tuli täytenä yllätyksenä) otin kerran illalla pienen annoksen opamoxia rauhoittuakseni, kun ahdistus kuristi rintakehäni enkä saanut ympyrää laukkaavia ajatuksiani rauhoitettua yötä varten.
En jäänyt koukkuun, olen edelleen järkevien kirjoissa, tasapainoinen ja surutyöni käsitellyt kolmekymppinen nainen.
no eihän ne onnistuneet elämään, eivätkä vieläkään. Kaikesta mielenterveystyöstä huolimatta Suomessa tehdään tuhat itsemurhaa edelleen vuodessa.
Esimerkiksi 1950-luvulla tehtiin paljon enemmän itsemurhia kuin nykyisin. Itsemurhatrendihän on nyt laskenut 1990-luvun alkuvuosista ja siinä on kyllä yhtenä syynä tehty mielenterveystyö.
Mikä helvetin mielenterveystyö? Resursseja karsitaan kokoajan. 1990-luvun alusta itsemurhat ovat vähentyneet, koska taloudellinen tilanne on parantunut.
En tiedä lukuja 2008-2010 (finansikriisin satoa).
te jotkut voitte sanoa ehdottomasti, että kyllä tai ei, jos ei ole kokemusta. Mistä sen tietää, minkälainen tilanne silloin on ja mitä tarvitsee?
Olen menettänyt molemmat vanhempani ja kaksi ystävääni on myös kuollut. Isäni oli minulle etäinen ja nämä muut kuolemat olivat odotettavissa - kaikki sairastivat pitkään. Hoidin toista ystävääni ja äitiäni loppuajat. Kuolema ei siis tullut yllätyksenä eikä ollut shokkia odotettavissa (johon ap viittasi). Suru oli joka kerta kova.
Mutta ehdottomasti kukaan ei voi sanoa kyllä tai ei tällaisesta tilanteesta, olen samaa mieltä. Ja tuollaisessa tilanteessa ulkopuolinen ei voi arvostella surevan valintoja. Minua vain mietityttää se ajassa oleva ilmiö, että nimenomaan suru pitää turruttaa, ei saa surra, koska se on jotenkin "rumaa". Mielummin pilleri huuleen, ettei elämä tuntuisi.
41
Sisältö jatkuu mainoksen alla
te jotkut voitte sanoa ehdottomasti, että kyllä tai ei, jos ei ole kokemusta. Mistä sen tietää, minkälainen tilanne silloin on ja mitä tarvitsee?
Olen menettänyt molemmat vanhempani ja kaksi ystävääni on myös kuollut. Isäni oli minulle etäinen ja nämä muut kuolemat olivat odotettavissa - kaikki sairastivat pitkään. Hoidin toista ystävääni ja äitiäni loppuajat. Kuolema ei siis tullut yllätyksenä eikä ollut shokkia odotettavissa (johon ap viittasi). Suru oli joka kerta kova.
Mutta ehdottomasti kukaan ei voi sanoa kyllä tai ei tällaisesta tilanteesta, olen samaa mieltä. Ja tuollaisessa tilanteessa ulkopuolinen ei voi arvostella surevan valintoja. Minua vain mietityttää se ajassa oleva ilmiö, että nimenomaan suru pitää turruttaa, ei saa surra, koska se on jotenkin "rumaa". Mielummin pilleri huuleen, ettei elämä tuntuisi.41
On jotenkin kiellettyä olla lamaantunut pari kolme viikkoa tapahtumasta.
te jotkut voitte sanoa ehdottomasti, että kyllä tai ei, jos ei ole kokemusta. Mistä sen tietää, minkälainen tilanne silloin on ja mitä tarvitsee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
te jotkut voitte sanoa ehdottomasti, että kyllä tai ei, jos ei ole kokemusta. Mistä sen tietää, minkälainen tilanne silloin on ja mitä tarvitsee?
Tuliko mieleen, että monella voi olla kokemusta?
Enemmän ihmetyttää, että yhden oman kokemuksen perusteella voi yleistää muihin.
Suru on joka kerta erilainen ja järkytys aina erilainen. Et voi edes itse tietää että tarvitko seuraavalla kerralla lääkkeitä (vaikka tällä kertaa ei tarvittukkaan).
Se on vain se asenne, että suruun otetaan pillereitä ja sitten helpottaa... Ja Suomi on itsemurhien ykkösmaa...
te jotkut voitte sanoa ehdottomasti, että kyllä tai ei, jos ei ole kokemusta. Mistä sen tietää, minkälainen tilanne silloin on ja mitä tarvitsee?
sanoa. Synnytyksissäkin ensimmäiseksi pyytää epiduraalia ne, jotka olivat etukäteen sanoneet, etteivät aio ottaa sitten mitään lievitystä. Periaatteet unohtuu, kun tulee iso hätä. Onneksi. Ja onneksi on apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enkä aio ottaa. Suru on ihan luonnollinen osa elämää. Tuntuu, että nykyään pitäisi kaikki negatiiviset tunteetkin ulkoistaa. Miksi?
suru menee suremalla, ei turruttamalla... mut kaikki on yksilöitä, mä oon hyvin tasapainoinen tunne-elämältäni
tein itselleni haittaa? Samanaikaisesti kävin kriisiterapiassa.